And joy will cross the line

Äsken iltalenkillä ihmettelin, miten huvittavan hulvaton Susu on tänään ollut, kunnes hoksasin: olisiko korvahuuhtelu helpottanut näin paljon suppilonokan oloa? Tosi hieno juttu, jos korva ei tunnu enää tukalalta mutta kyllä jälleen laittaa miettimään, kuinka lannistavan vaikeaa koiran vointia on arvioida. Muutokset hivuttautuvat niin vaivihkaa arkeen ja kaikkeen tottuu liian nopeasti. Alan olla yhä vakuuttuneempi, että esimerkiksi kroonista synnynnäistä päänsärkyä on lähes mahdotonta havaita koiran käytöksestä... Ei voi millään tietää, oireileeko koira vaikka Chiarin epämuodostumaansa vai ei. Välillä toivon, että osaisin olla vähemmän kyyninen ja luottaa siihen, että valtaosalle koirista se ei aiheuta kipua, mikä on etenkin lievillä muutoksilla hyvinkin mahdollista. Vaan silti niitä oireilevia on aina liikaa, vaikka prosentit vähän paremmilta näyttäisivätkin. Meillä kävi pari päivää sitten vieraileva asiantuntija luennoimassa koiran kehitysbiologiasta ja onhan se tieteenkin valossa melkoisen karua, kuinka kehityshäiriöitä pidetään normaaleina rotutyypillisinä ominaisuuksina. Kenties irvokkaimpia ovat tapaukset, joissa terveydelliset riskit olisivat helposti ehkäistävissä välttämällä tiettyjen ominaisuuksien yhdistämistä, mutta siltikin ulkonäkö talloo hyvinvoinnin lyttyyn.



Suppilo on onneksi nyt tervehtymässä ja ilmeisen tyytyväinen otus Tänään se hipatti aurinkoisella hangella ihan innoissaan. Pitäisi kyllä kuvata enemmän – tuntuma katoaa tosi nopeasti ja yhtäkkiä kaikki on ihan vinksin vonksin ja rajaukset hönttejä. Noo, ehkä pieni epävakaus sopii ihan hyvin yhteen noiden Susun ilmeiden kanssa. Pitäisi joskus tehdä sellainen koontipostaus ei niin onnistuneista otoksista, sillä nämäkin kuvat ovat Suppiksen ilmeiden osalta sitä edustavinta ja normaaleinta osastoa...