Voitokas vesikirppu, osa II

Päivitystahti alkaa olla kerrassaan erikoisen päätähuimaava, vaan niin alkaa olla tulostahtikin kun tästä blogista on kyse...

Vesipelastus, alokasluokka:

1. Uinti eli veneestä hyppääminen 25 / 25, aika 1,13
2. Esineen vienti 23 / 25 (hieman liian hätäinen luovutus), aika 0,53
3. Veneen nouto 25 / 25, aika 1,51
4. Hukkuvan pelastaminen 22 / 25 (maalilinjan ohitus 3 m), aika 2,36

 Pisteet yhteensä 95 / 100, 1. palkinto

Tiivistettynä Suppilo on ihan paras! Niin urhea ja väsymätön otus. Se antoi taas ihan kaikkensa ja vielä vähän enemmänkin.

Surakan Katja oli eilen ottanut hienoja kuvia kokeesta, suuri kiitos!



hyppyyn valmistautuminen / vientiin lähtö / vientiköyden luovutus / köysi onnistuneesti perillä!



pieni Susu ja suuri vene / vauhdilla korvat tötteröllä auttamaan hukkuvaa / siellä se loiskii / raskasta on mutta silti turvallisesti rantaan

Virallisesti vesikirppu

Tänään osallistuimme Susun kanssa vesipelastuksen soveltuvuuskokeeseen. Kyseistä koetta saa yrittää vain kaksi kertaa ja jos vielä toisellakaan yrityksellä ei saa 65 pistettä sadasta kasaan, joutuu kisahaaveet valitettavasti hylkäämään. Ei siis lähtökohtaisesti mikään ihan paineeton ja rento koetilanne, vaikka meillä ensimmäinen yritys olikin

1. Uinti eli veneestä hyppääminen 25 / 25, aika 1,12
2. Esineen vienti 25 / 25 aika 0,54
3. Veneen nouto 24 / 25 (maalilinjan ohitus 1 m), aika 1,43
4. Hukkuvan pelastaminen 24 / 25 (maalilinjan ohitus 1 m), aika 1,59

Pisteet yhteensä 98 / 100, hyväksytty

Onneksi Suppilo osoitti olevansa maailman urhein vesikirppu täynnä sisua ja se toimi juuri niin kuin on opetettu. Niin kuin äitikin suorituksen jälkeen totesi: "Se yrittää ja tekee aina parhaansa", mikä on ihan totta. Parasta Susun kanssa on alusta asti ollut se, että voin täysillä luottaa siihen, että mitä tahansa teemme ja minne tahansa menemmekin, olemme tiimi ja Susu panostaa aina ihan kympillä. Kun se jonkin asian kunnolla oppii, tekee se sen herttaisen topakasti ja pedantisti juuri niin hyvin kuin vain ikinä osaa. Suppilo saattaa säikkyä, paineistua tai hermoilla, mutta se ei ikinä, ei ikinä jätä töitä kesken sen takia, että ei nyt kiinnosta tee itekses jos huvittaa. Tavallaan voin aina turvata siihen, että kaikkea voi sattua mutta kun jonnekin menemme yhdessä, myös pysymme yhdessä ja poistumme yhdessä. Kävi miten kävi, puikkonokka on aina vierelläni.

Huomenna sitten alokasluokkaan! Ehkä sieltäkin saa kivan vinkuveturin.

Onnellinen päivä

Jotta tästä postauksesta tulee asiaankuuluva, ilmaistaan asia näin:

Kiitos Suppilo, kun kestit koko kevään hillitöntä stressaamistani, opit hyvin luovimaan reittejä näääin suurien kirjapinojen välissä ja olit armollinen, vaikka pari kertaa tokotuokio saattoi vaihtua bilsankirjan pänttäämiseen tai fysiikanlaskun hinkuttamiseen. Ja pikku-Mörkö pilvenreunalla, kiitos kun opetit minulle, että sellaista sanaa kuin impossible ei ole olemassakaan – I'm possible. Mahdottomaan kannattaa uskoa, niin siitä voi tulla mahdollista 

Alkukesän treenikattaus

Näin kesällä tulee treenattua sen verran ahkerasti, että en millään pysy raportoinnissa perässä, joten ajattelin koota lajikohtaiset tiivistykset alkukesän ajalta. Jokainen voi sitten kätevästi bongata kaikkein kiinnostavimmat osiot ilman mailinmittaisten postausten läpiselailua. En oikein muutenkaan ole osannut päättää, että kirjoitanko treeneistä vai ei. Kiinnostavatko ihan tavalliset treenipostaukset?

Haku

Hakua olemme treenanneet kerran tai kahdesti viikossa. Ilmaisu on koko tämän kauden toiminut lähes moitteetta satunnaisia himpun liian aikaisia rullanräkimisiä lukuun ottamatta. Susu ottaa irtorullan ukolta yhä kuulemma lähes huvittavan hienovaraisesti mutta onneksi tyyli on vapaa ja ainakaan ei tarvitse arpoa onko tyyppi liian röyhkeä työskentelijä. Nyt Suppis on myös oppinut, että minä liikun keskilinjalla eikä enää yritä palata lähetyspaikalle rullaa tuodessaan. Näytöille lähtee hyvin ja seuraavaksi pitää alkaa harjoitella kaikkia yllätyksiä niihin: nykäyksiä, minun kaatumisiani ja muita vastaavia. Muutamissa viimeisimmissä treeneissä Susulla on ollut myös suorapalkkoja siellä täällä ja suureksi yllätyksekseni ilmaisukuvio ei ole kärsinyt ollenkaan niiden takia. On tosi hyvä juttu, että niitäkin voi nyt käyttää huoletta ja siten saada harjoituksiin vaihtelevuutta. Seuraavaksi on aika ottaa kiintorulla metsään, mutta en usko siitä tulevan sen suurempaa ongelmaa. Umpipiiloja (myös tyhjiä) meillä on ollut aika lailla joka viikko.

Palkkoina on ollut edelliskesien tapaan ruokaa ja välillä pallo myös muilla kuin vikalla maalimiehellä. Susu on kyllä reipastunut hurjasti, koska nykyään se lähtee leikkimään rennosti jopa vierailla ukoilla ilman, että minä olen lähellä. Vaikka haku lajivalintana ei silloin aikoinaan ehkä ollut se helpoin Susun kaltaiselle ujolle hännystelijälle ja minun kaltaiselleni pk-keltanokalle, olen koko ajan tyytyväisempi, että emme ole luopuneet haun treenaamisesta. Se on tehnyt Susulle todella hyvää – hitaasti mutta varmasti aussiesta on koko ajan tullut itsenäisempi ja rohkeampi työskentelijä ja jaksan vakaasti uskoa, että kaikki tämäntyyppiset harrastukset tukevat myös arkea. Mielestäni kaikkien arkatassujen kanssa kannattaa edes kokeilla lähteä ahdistavista agihalleista ja tokokentiltä metsään tekemään yhdessä jotakin koiralle luontaista – oli se sitten hakua, jäljestystä tai ihan mitä hyvänsä. Jotakin, jossa koira saa käyttää nenäänsä ja siten rentoutua sekä oivaltaa pystyvänsä vaikka mihin. Monet arat ovat sitten toki myös paukkuarkoja, joten pk-lajien treenaaminen on siltä kannalta "hyödytöntä", mutta vaikka meidänkin kohdalla nyt paukut osoittautuisivat liian suureksi haasteeksi, en silti yhtään kadu kaikkia niitä metsissä hyttysten syötävinä vietettyjä tunteja. Ja Suppilo varmasti vielä vähemmän!

Pian täytyy käydä testaamassa laukausten tilanne. En ole vielä varma, kuinka pitkäjänteisesti jaksan alkaa siedättää Susua niihin, jos se reagoi niihin yhtään vahvemmin. Olen vähän pessimistinen totuttamisen suhteen, koska kokeissa olot ovat muutenkin haastavat: pitkä raskas koepäivä, ei palkkaa, vieras ympäristö ja niin edelleen. Ei mahdotonta varmastikaan, mutta iso homma! Mutta en tosiaan yhtään tiedä, miten Susu tätä nykyä reagoi paukkuihin, joten ei hutkita ennen kuin tutkitaan.

Esineruutua olemme myös tehneet ja viime talven päivittäiset etsintähumputtelut Vallilan puistoissa ovat tuottaneet tulosta niin, että Susulla on nenä mallikkaasti auki ja se etsii vaikka kuinka sinnikkäästi. Nyt vain paljon erilaisia vieraita esineitä!

Vepe

Vesipelastuksessa Susu on tehnyt vanhoja tuttuja soveltuvuuskokeen liikkeitä kerran viikossa Kaunislahdessa. Helppo ja hauska homma, tuumii aussie ja hinaa rantaan niin veneen kuin hukkuvankin sekä vie narun veneeseen hienosti. Pian pääsemme vihdoin ja viimein viralliseen kokeeseenkin, pitäkää peukkuja pystyssä! Luulen, että vepeilyt saattavat meidän osaltamme olla aika lailla sitten tässä, koska Suppis on niin kovin pikkarainen. Olen ehkä vähän vainoharhainen, mutta pelkään sen loukkaavan itsensä voittajaluokan vaikeammissa liikeissä.

Toko

Tokoja olemme tehneet viikottain useaan otteeseen eri porukoissa. Olen sortunut treenaamaan muutaman kerran ilman suunnitelmaa ja se on tunnetusti tie tokotuhoon, joten tästä eteenpäin lupaan ja vannon jälleen kirjata kaiken ylös ennen kuin lähden huitomaan kentälle. Suurimpia haasteita tällä hetkellä ovat varmaankin metalli ja kaukot – kaikki muu on oikeastaan jo suhteellisen hyvällä mallilla. Suureksi ilokseni Susu on ollut myös äärimmäisen hiljainen viime treenit eli olisiko mahdollista, että se on alkanut oppia jotakin? Voiko olla totta, että treenaaminen tuottaa tulosta? Kas, yllättävää ;) Totta puhuen välillä ollut sen verran epätoivoinen olo ääntelyn suhteen, että ihan oikeasti jokainen hiljainen treeni antaa mittaamattoman määrän tsemppiä eteenpäin. Vielä me sinne kokeisiin pääsemme! Tämän asian suhteen en aio luovuttaa, koska niin paljon aikaa ja eritoten kärsivällisyyttä on ladattu tähän pirun piippailupulmaan. Jo hipihiljainen BH-koe oli lohduttava juttu, vaikka toko onkin ääntelyn suhteen paljon vaikeampi laji meille.

Paimennus

Laitetaan nyt tämäkin tähän, vaikka enemmänkin taitaa jäädä kokeiluksi meidän osaltamme. Pari viikkoa sitten kävimme Kiteellä aussiekasvattaja Pian luona paimentamassa. Susu teki välillä ihan hyvin, minä odotusten mukaisesti en Heh. Lisäksi Susu säikkyi maatilan paukahduksia sen verran, että luikki pariin kertaan aitauksesta karkuun. Oli kuitenkin tosi mielenkiintoista päästä käymään Pialla ja etenkin Viian ankkapaimennus oli nastaa katsottavaa, vaikka ei meistä kahdesta taida paimentyttöä ja -koiraa tullakaan.

Sellaista! Paljon on tullut puuhasteltua kaikenlaista. Välillä mietin, onko kaksi treeniä päivässä liikaa, mutta toisaalta Susulla on aina myös täyslepopäiviä ja loppujen lopuksi kunkin koiran osalta itse treeni on aina tosi lyhyt. Me ihmiset siellä hakupiiloissa kökimme puoli iltaa tai hiki hatussa pumppaamme veneitä vepeilyä varten... Lisäksi koiralla riittää intoa ja paloa tehdä yhdessä hommia, mikä on kai kuitenkin paras mittari. Aktiivijakson jälkeen jaksaa sitten taas malttaa pitkän pakkastalven kaupunkioloissa.

BH Patchcoat Sweet Dream

Viikko sitten melkein huvikseni soittelin josko tämänpäiväiseen BH-kokeeseen olisi jollakin ihmeen tuurilla ollut vielä aussienmentävä kolo. Kokeeseen olikin paljon tilaa, joten ei siinä sitten muu auttanut kuin tänään hankkiutua kentälle koiran paperit kourassa. Kaaviota kävelin vielä koepaikalla ja yritin painaa 50-käänny-10-juokse-hidasta-15-15-15-mantraa mieleeni parhaani mukaan. Lopulta muistin kaavion onneksi ilman ongelmia! Muuten en juuri koetta panikoinut, koska tiesin, että Susu kyllä osaa. On osannut jo ainakin kolme vuotta, mutta kun joku on vähän laiska ilmoittautumaan... Vähän tosin jännitin kaupunkiosuuden häiriökoiraosuuksia, mutta sitten vain ajattelin, että jos koira ei pysy hallinnassa yhteiskuntakelpoisesti niin jo nyt on kumma. On tässä sen verran yhdessä kaikkea tahkottu Lisäksi en ole aiemmin halunnut viedä nuorta herkkistä tekemään pitkiä kaavioita, kun ei meillä ole maasto kuitenkaan ollut valmis. Nyt tänä vuonna viimein BH-tunnuksella saattaa toivottavasti olla jotakin todellista käyttöäkin, jos hyvin käy.

BH-koiria oli kolme, joten homma pyöritettiin niin, että yksi koirakko aina huilasi ja kaksi muuta tekivät. Meille sattui paras mahdollinen vaihtoehto, kun kerrankin arpaonni suosi ja nostin kakkosen suoritusnumeroksi – Susu meni ensin paikallaoloon, sitten oli virittelyhuili ja viimeisenä varsinainen tottisosuus. Alun ilmoittautuminen suurten ja mahtavien suojelukoirien välissä sujui ongelmitta ja muutenkin koko kokeen kaikki meni niin kuin pitääkin eli jokainen teki hienosti oman työnsä. Olen kyllä niin kiitollinen siitä, että meillä jokaisessa tokokokeessa ja nyt tässä BH-kokeessa on ollut seurana erinomaisesti hallinnassa olevia kilpakumppaneita. Tuntuu, että nykyään on ihan tuurista kiinni, tuleeko sieltä toinen koira niskaan vai ei.

Tuomarina kokeessa toimi Tita Poikonen, joka oli todella mukava, asiallinen ja tasapuolisen tarkka kaikille. Paikallaolosta Susu sai erinomaisen. Se oli maannut rauhallisesti ja nousi täpäkästi takaisin perusasentoon. Remmiseuruu oli erittäin hyvä, vapaana seuruu hyvä, istuminen erittäin hyvä ja luoksetulo maahanmenon yhteydessä samoin erittäin hyvä. Olin tyytyväinen Suppilon työskentelyyn, vaikka sillä erityisesti vapaana seuruun aikana välillä kontakti vähän rakoili ja käännökset kärsivät. Paikka pysyi kuitenkin hyvin ja olin erityisen iloinen siitä, että joka ikiseen liikkeeseen Suppis lähti yhtä hyvällä asenteella sekä tsemppasi aina uudelleen. Se ei ehkä vain ole kyllin tottunut työskentelemään noin pitkään ja pitkäveteisiä kaavioita, koska periaatteessa sen motivaatio kyllä säilyi loppuun saakka. On kuitenkin koiralle kuin koiralle aika haasteellista työskennellä katkeamatta viisi minuuttia tuollaista teknistä tarkkaa työtä. Lisäksi se ei äännellyt yhtään! Jee! Mietiskelin, että olisiko tottikseen syytä lähteä hakemaan lisää virettä, mutta todennäköisesti Susun päänuppi ei ainakaan vielä riitä siihen – se alkaa heti vuotaa piippaamalla. Luulen, että tuollaisella pikkusievällä mutta tarkalla suorittamisella voi kuitenkin pärjätä pk-puolellakin vallan mainiosti, jos ei mitään kauhean suuria tavoittele. Kontakti pitää vain saada kantamaan koko kaavion ajan ja henkilöryhmää kenties joskus treenatakin.



Kaupunkiosuus tehtiin samaisella kentällä. Oli lenkkeilijä, pyöräilijä, juuri käynnistetyn auton kuskin kanssa jutustelua, koiraohitus ja tolpassa pönötystä. Annoin Susun mennä aika vapaasti, mutta ohituksessa pyysin sitä seuraamaan ja tolppaan jätin sen käskyn alle. Kuulostelin piiloon, että se olisi vähän murissut ohittavalle sakemannille, mutta joko kuulin omiani tai se ei ollut iso juttu. Lisäksi paimen päksähti pari kertaa auton luona perusasennossa nakottaessaan, mutta kuski vain naureskeli, että sekin tahtoo jutella. Eihän Susu missään nimessä tuollaisissa tilanteissa aggressiivisuudesta reagoikaan, se vain purkaa heti haukahduksilla pientäkin jännitystä.



Vihdoinkin kaikkien osuuksien jälkeen Susun pk-kilpailukirjaan merkittiin ensimmäinen tulos ja sain (ostaa :D) BH-lätkän. Aluksi ajattelin, että no tämähän meni ihan ok ja kyllähän tämän nyt jo kuuluikin läpi mennä. Sitten muistin, että haloo pahvi, tämä ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Ei ollut itsestäänselvyys, että Susu ei paineistunut pahemmin siruntarkastuksesta. Ei ollut itsestäänselvyys, että se ei alkanut mörköillä paikallaolopaaluja. Ei liion ollut itsestäänselvyys, että se ei moukunut koko seuraamisten ajan tai lähtenyt litomaan, kun kaukana pamahti pakoputki. Suppilo oli maailman reippain omppupeppu! Puikkonokka, piparminttusilmä, minulle ihan paras palveluskoira.

Patchcoat-leiri 2013

Torstaina pakkasimme koirat autoon ja ajoimme äidin kanssa kauniissa kesäsäässä kauas pohjoiseen Kiiminkiin Patchcoat-leiriä viettämään. Tänä vuonna lajivalikoimassa oli paimennusta ja agilityä – ei siis ihan niitä minun ja Susun omimpia lajeja ja olinkin etukäteen vähän skeptinen sen suhteen, että mitä leiristä meidän osaltamme tulee. Vaan kuten yleensä, pessimisti sai (onneksi!) pitkän nenän ja leiri oli taas huippu. Loistavaa seuraa, taitavia koiria ja mahtavia treenejä. Leiripostauksen kuvituksena toimivat tuttuun tapaan sekalaiset kuvat Suppiksen sukulaisista (ja lampaista ;).





Susu oli nähnyt lampaita viimeksi viisikuisena nappulana ja silloin se lähinnä kammoksui napakkaa lierihattuista jenkkikouluttajaamme sen verran pahasti, että hyvä jos siltä kerralta jäi mitään muuta mieleen. Paimennus oli siis ihan uusi juttu! Onneksi meillä oli maailman kannustavin ja positiivisin kouluttaja, Susun Lilli-siskon omistaja Sanni Aluksi Susu oli vähän hermostunut ja käytti paljon ääntä, mutta pian se rauhoittui ja alkoi työskennellä keskittyneesti. Minä en ymmärrä lajista yhtään mitään ja heiluin aluksi paimennussauvan kanssa lähinnä lammasparkoihin kompastellen, mutta Sannin ohjatessa Susu meni jo tosi hyvin! Ja lauantain viimeisellä kierroksella jo minäkin osasin vähän ohjata, mutta oli se aika vaikeaa. Oli tosi kivaa, että pystyimme tekemään monta settiä ja useampana päivänä peräkkäin, niin itsekin alkoi saada vähän tuntumaa hommaan. Suppilo sai kehuja herkästä ohjautuvuudestaan, rauhallisesta työskentelystä ja maltillisesta etäisyydestä lampaisiin.




Olin aiemmin miettinyt paljon, mahtaisiko Susun kaltaisesta arasta ja räjähtelevästä arkikoirasta olla alkuunkaan työkoiran töihin. Aiheesta oli joskus enemmänkin keskustelua vanhan blogin kommenttikentässä enkä oikein silloin osannut sanoa, mihin suuntaan kallistuisin. Nyt sain hyvän todistuksen siitä, että hyvä harrastuskoira ei tarkoita samaa kuin hyvä työkoira tai toisinpäin. Kenties Suppilon kaupunkielämässä paljon tasapainottelua vaativa yhdistelmä herkkyyttä ja rajuutta olisikin juuri omiaan maatilan yleiskoiralle. Luulen, että sisäinen pakko paimentamiseen saattaisi jopa voittaa ääniarkuuden – nytkin Susu meni hakemaan lampaat sisätilojen karsinasta, vaikka oli aiemmin pelästynyt suuresti liukuoven kolahdusta. Piipittäen ja luimuillen, mutta meni kuitenkin ja se lienee pääasia. Oli todella hienoa huomata, kuinka sisäänrakennettua paimennus koiraan oli ja kuinka siitä näkyi ihan uusia puolia oikeissa töissä. Olen karsastanut paimennusharrastusta, koska usein kuuleman perusteella tuntuu, että lampaat joutuvat lähinnä ihmisten ja koirien huvinpidon kohteeksi ja koulutusvälineksi, mutta nyt jo aloittelevatkin koirat saivat olla oikeasti hyödyksi ja esimerkiksi auttaa lampaiden kuljetuksessa laitumelta toiselle. Ei siis todellakaan vain pelkkää pienessä pyöröhäkissä lampaiden perässä kävelemistä. Vaan kuten sanottu – minä en ymmärrä lajista yhtään mitään, joten ehkä on fiksuinta olla ottamatta kantaa kasvavaan paimennusharrastukseen suuntaan tai toiseen.



Agilityssä meitä koulutti Anna Kilpiä. Susulla oli hauskaa, kun sai pelata pallolla ja vähän juoksennella – siinäpä se meidän treeni lähinnä oli. Jos kisaamista ajattelee, niin pitäisi varmaankin tehdä hyppytekniikkaa, rakentaa kepeille rutiinia ja tsekata kontaktien tekniikkaosaaminen. Pelkkä ajatuskin lähinnä puuduttaa, joten palataan asiaan, kun ohjaaja saa kauas karanneen motivaation jälleen kiinni.



Vielä kerran suuri kiitos kaikille leiristä! Toivottavasti nähdään pian taas!

Loppuun vielä vähän muita kuulumisia. Ennen kuin tulin Joensuuhun viikko sitten Susun tilanne oli luisunut aika pahaksi. Se oli alkanut taas pelätä lattioita suuremmalla antaumuksella kuin milloinkaan aiemmin, oli jopa keskeyttänyt sapuskansa syömisen, jos pakastin avattiin samalla, sekä ruvennut säikkymään sisätilojen koiraportteja niin, että luikki niitä käytettäessä pihalle auton alle piiloon. Tuntui tosi kurjalta, että jätin sen tänne liian pitkäksi aikaa ilman oman ihmisen riittävää tukea ja turvaa... Vaan surkuttelu ei auta tässä tilanteessa, vaan nyt vain paljon yhteistä kivaa huoletonta puuhaa ja rennolla asenteella eteenpäin. Nyt Susu onkin alkanut jälleen rauhoittua. En enää ikinä hylkää sitä tällä tavalla. Pikku-Suppilo ei ole yhtään mitään yksinään, mutta yhdessä voimme olla mitä vain Se on ajatus, johon jaksan uskoa ja jonka varaan yritän koota tarvittavat palaset.

Tästä kesä voi alkaa, nosta tanssien jalkaa

Se on loma nyt!



Susu tosiaan on ollut jo useamman viikon Joensuussa kotikotona, kun taas minä olen viettänyt koko kevään pääkaupunkiseudulla päntäten. Tämä ei ole tosiaankaan ollut se optimaalisin ratkaisu, sillä jos jollakin termillä Suppista pitäisi kuvata, olisi se 24/7-koira. Sen kanssa pitää olla täysin läsnä, täydentää sen joka ikinen ajatus ja antaa toimintaohjeet joka asiaan. Sujuva elämä sen kanssa nojaa pilkuntarkkoihin pikkusääntöihin, jotka vaativat jatkuvaa päivittäistä vahvistamista ja ylläpitoa, jos mielii niiden olevan pahalla hetkellä vahvempia kuin äkilliset pelkotilat tai menevän perille terävän reagoinnin läpi. Suppiloa ei ole tehty seisomaan itsekseen tukevasti neljällä tassulla, vaan se on kokonainen koira vain tuki ja turva vierellään. Tiedän, että jokainen minun siitä erossa viettämäni päivä vastaa yhtä suhteellisen suurta askelta taaksepäin, ja että joudun muistuttamaan Susulle monet jutut jälleen alkeista alkaen. On haaste saada nyt taiteiltua arki ja treenit niin, että koira ei räjähdä käsiin mutta toisaalta ei myöskään luiki omaan tummien varjojen maahansa. Vaan onneksi ne kaikki pohjat ovat kyllä olemassa, täytyy vain löytää ne nyt uudestaan, ja luulen, että se onnistuu aika nopsaan, kun päästään treenaamaan säännöllisesti.

Oman paimenen ikävässä olen katsellut läpi vanhoja videoita ja selaillut junnuaikojen blogikirjoituksia. On niin hassua, miten sitä aina kuvittelee hallitsevansa homman, mutta jälkikäteen hoksaa, että ei tosiaankaan ole tajunnut yhtään mistään yhtään mitään. Olen ehkä joskus vähän turhan ankara itselleni, mutta kyllä tässä muutamaan kertaan olen ihmetellyt – lähinnä huvittuneena tosin –, että miten ihmeessä ikinä olemme päässeet edes tänne saakka… Parhaimmat naurut (vähän kyllä myös itketti) irrotti kenties tämä video yhdeksänkuisesta Sususta (erityisesti alkupuoli):



Jaa, miksiköhän se ääntelee? Tuohon nähden Susu on suorastaan mykkä nykyään ;) Nyt, kun katson tuota videota, en voi käsittää, mitä päässäni oikein liikkui vai liikkuiko siellä yhtään mitään tuohon aikaan. Mutta totuus on se, että en vain rehellisesti sanottuna yhtään tajunnut, että tuollainen mölyäminen ei todellakaan ole okei. Olin vain vilpittömän iloinen, kun Suppis oli niin innoissaan ja se teki hommia hyvällä vireellä – enkä ymmärtänyt lainkaan, että mahdollisimman korkea vire ei ole synonyymi hyvälle tässä tapauksessa. Hoh hoi. Vaan se hyvä puoli näissä videoissa sentään on, että seuraavan kerran, kun tuntuu, ettei ääntelyasia etene, voi tsekata kyseisen filmin ja huomata edes jotakin edistystä. Toivottavasti.

Toisaalta sitten taas esimerkiksi agilityvideoita katsoessani on vaikea ymmärtää sitä valtavaa negatiivisuutta, joka koko harrastukseen on koko ajan liittynyt. Esimerkiksi tämän video:



Tästä videosta kertovan kirjoituksen otsikoin aikoinani Onnistumisia seuraa epäonni – ja nyt kun katsoin videon, en taaskaan ymmärrä, mitä oikein ajattelin. En edes muistanut, että puomikin on ollut noin nopea ja teknisesti näppärä! Saatika kepit sitten. Suppilo-paralla oli suuret odotukset täytettävänään agilityn suhteen ja muistan, kuinka ihan oikeasti näin tuolla videolla pääosin huonoja juttuja. Nyt sitä oli mielestäni tosi hauska katsoa, sillä Susu vipeltää lujaa ja sillä on tosi iloinen ilme. Onneksi ongelmakohdissa vellominen ei siis näköjään ulottunut treenifiilikseen saakka, vaan onnistuin kohtuullisesti feikkaamaan ja markkinoimaan agin aussielle hauskana juttuna.

No mutta! Näistä kaikista oppii! Taidan jatkaa videointia jatkossakin – jos en muusta syystä, niin tarjotakseni hupaisia hetkiä sitten joskus tulevaisuudessa. Saa nähdä, ihmettelenkö muutaman vuoden päästä aivotoiminnan puutetta tämänhetkisessä toiminnassani. Jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkansa, todennäköisesti