Alkukesän treenikattaus

Näin kesällä tulee treenattua sen verran ahkerasti, että en millään pysy raportoinnissa perässä, joten ajattelin koota lajikohtaiset tiivistykset alkukesän ajalta. Jokainen voi sitten kätevästi bongata kaikkein kiinnostavimmat osiot ilman mailinmittaisten postausten läpiselailua. En oikein muutenkaan ole osannut päättää, että kirjoitanko treeneistä vai ei. Kiinnostavatko ihan tavalliset treenipostaukset?

Haku

Hakua olemme treenanneet kerran tai kahdesti viikossa. Ilmaisu on koko tämän kauden toiminut lähes moitteetta satunnaisia himpun liian aikaisia rullanräkimisiä lukuun ottamatta. Susu ottaa irtorullan ukolta yhä kuulemma lähes huvittavan hienovaraisesti mutta onneksi tyyli on vapaa ja ainakaan ei tarvitse arpoa onko tyyppi liian röyhkeä työskentelijä. Nyt Suppis on myös oppinut, että minä liikun keskilinjalla eikä enää yritä palata lähetyspaikalle rullaa tuodessaan. Näytöille lähtee hyvin ja seuraavaksi pitää alkaa harjoitella kaikkia yllätyksiä niihin: nykäyksiä, minun kaatumisiani ja muita vastaavia. Muutamissa viimeisimmissä treeneissä Susulla on ollut myös suorapalkkoja siellä täällä ja suureksi yllätyksekseni ilmaisukuvio ei ole kärsinyt ollenkaan niiden takia. On tosi hyvä juttu, että niitäkin voi nyt käyttää huoletta ja siten saada harjoituksiin vaihtelevuutta. Seuraavaksi on aika ottaa kiintorulla metsään, mutta en usko siitä tulevan sen suurempaa ongelmaa. Umpipiiloja (myös tyhjiä) meillä on ollut aika lailla joka viikko.

Palkkoina on ollut edelliskesien tapaan ruokaa ja välillä pallo myös muilla kuin vikalla maalimiehellä. Susu on kyllä reipastunut hurjasti, koska nykyään se lähtee leikkimään rennosti jopa vierailla ukoilla ilman, että minä olen lähellä. Vaikka haku lajivalintana ei silloin aikoinaan ehkä ollut se helpoin Susun kaltaiselle ujolle hännystelijälle ja minun kaltaiselleni pk-keltanokalle, olen koko ajan tyytyväisempi, että emme ole luopuneet haun treenaamisesta. Se on tehnyt Susulle todella hyvää – hitaasti mutta varmasti aussiesta on koko ajan tullut itsenäisempi ja rohkeampi työskentelijä ja jaksan vakaasti uskoa, että kaikki tämäntyyppiset harrastukset tukevat myös arkea. Mielestäni kaikkien arkatassujen kanssa kannattaa edes kokeilla lähteä ahdistavista agihalleista ja tokokentiltä metsään tekemään yhdessä jotakin koiralle luontaista – oli se sitten hakua, jäljestystä tai ihan mitä hyvänsä. Jotakin, jossa koira saa käyttää nenäänsä ja siten rentoutua sekä oivaltaa pystyvänsä vaikka mihin. Monet arat ovat sitten toki myös paukkuarkoja, joten pk-lajien treenaaminen on siltä kannalta "hyödytöntä", mutta vaikka meidänkin kohdalla nyt paukut osoittautuisivat liian suureksi haasteeksi, en silti yhtään kadu kaikkia niitä metsissä hyttysten syötävinä vietettyjä tunteja. Ja Suppilo varmasti vielä vähemmän!

Pian täytyy käydä testaamassa laukausten tilanne. En ole vielä varma, kuinka pitkäjänteisesti jaksan alkaa siedättää Susua niihin, jos se reagoi niihin yhtään vahvemmin. Olen vähän pessimistinen totuttamisen suhteen, koska kokeissa olot ovat muutenkin haastavat: pitkä raskas koepäivä, ei palkkaa, vieras ympäristö ja niin edelleen. Ei mahdotonta varmastikaan, mutta iso homma! Mutta en tosiaan yhtään tiedä, miten Susu tätä nykyä reagoi paukkuihin, joten ei hutkita ennen kuin tutkitaan.

Esineruutua olemme myös tehneet ja viime talven päivittäiset etsintähumputtelut Vallilan puistoissa ovat tuottaneet tulosta niin, että Susulla on nenä mallikkaasti auki ja se etsii vaikka kuinka sinnikkäästi. Nyt vain paljon erilaisia vieraita esineitä!

Vepe

Vesipelastuksessa Susu on tehnyt vanhoja tuttuja soveltuvuuskokeen liikkeitä kerran viikossa Kaunislahdessa. Helppo ja hauska homma, tuumii aussie ja hinaa rantaan niin veneen kuin hukkuvankin sekä vie narun veneeseen hienosti. Pian pääsemme vihdoin ja viimein viralliseen kokeeseenkin, pitäkää peukkuja pystyssä! Luulen, että vepeilyt saattavat meidän osaltamme olla aika lailla sitten tässä, koska Suppis on niin kovin pikkarainen. Olen ehkä vähän vainoharhainen, mutta pelkään sen loukkaavan itsensä voittajaluokan vaikeammissa liikeissä.

Toko

Tokoja olemme tehneet viikottain useaan otteeseen eri porukoissa. Olen sortunut treenaamaan muutaman kerran ilman suunnitelmaa ja se on tunnetusti tie tokotuhoon, joten tästä eteenpäin lupaan ja vannon jälleen kirjata kaiken ylös ennen kuin lähden huitomaan kentälle. Suurimpia haasteita tällä hetkellä ovat varmaankin metalli ja kaukot – kaikki muu on oikeastaan jo suhteellisen hyvällä mallilla. Suureksi ilokseni Susu on ollut myös äärimmäisen hiljainen viime treenit eli olisiko mahdollista, että se on alkanut oppia jotakin? Voiko olla totta, että treenaaminen tuottaa tulosta? Kas, yllättävää ;) Totta puhuen välillä ollut sen verran epätoivoinen olo ääntelyn suhteen, että ihan oikeasti jokainen hiljainen treeni antaa mittaamattoman määrän tsemppiä eteenpäin. Vielä me sinne kokeisiin pääsemme! Tämän asian suhteen en aio luovuttaa, koska niin paljon aikaa ja eritoten kärsivällisyyttä on ladattu tähän pirun piippailupulmaan. Jo hipihiljainen BH-koe oli lohduttava juttu, vaikka toko onkin ääntelyn suhteen paljon vaikeampi laji meille.

Paimennus

Laitetaan nyt tämäkin tähän, vaikka enemmänkin taitaa jäädä kokeiluksi meidän osaltamme. Pari viikkoa sitten kävimme Kiteellä aussiekasvattaja Pian luona paimentamassa. Susu teki välillä ihan hyvin, minä odotusten mukaisesti en Heh. Lisäksi Susu säikkyi maatilan paukahduksia sen verran, että luikki pariin kertaan aitauksesta karkuun. Oli kuitenkin tosi mielenkiintoista päästä käymään Pialla ja etenkin Viian ankkapaimennus oli nastaa katsottavaa, vaikka ei meistä kahdesta taida paimentyttöä ja -koiraa tullakaan.

Sellaista! Paljon on tullut puuhasteltua kaikenlaista. Välillä mietin, onko kaksi treeniä päivässä liikaa, mutta toisaalta Susulla on aina myös täyslepopäiviä ja loppujen lopuksi kunkin koiran osalta itse treeni on aina tosi lyhyt. Me ihmiset siellä hakupiiloissa kökimme puoli iltaa tai hiki hatussa pumppaamme veneitä vepeilyä varten... Lisäksi koiralla riittää intoa ja paloa tehdä yhdessä hommia, mikä on kai kuitenkin paras mittari. Aktiivijakson jälkeen jaksaa sitten taas malttaa pitkän pakkastalven kaupunkioloissa.

Patchcoat-leiri 2013

Torstaina pakkasimme koirat autoon ja ajoimme äidin kanssa kauniissa kesäsäässä kauas pohjoiseen Kiiminkiin Patchcoat-leiriä viettämään. Tänä vuonna lajivalikoimassa oli paimennusta ja agilityä – ei siis ihan niitä minun ja Susun omimpia lajeja ja olinkin etukäteen vähän skeptinen sen suhteen, että mitä leiristä meidän osaltamme tulee. Vaan kuten yleensä, pessimisti sai (onneksi!) pitkän nenän ja leiri oli taas huippu. Loistavaa seuraa, taitavia koiria ja mahtavia treenejä. Leiripostauksen kuvituksena toimivat tuttuun tapaan sekalaiset kuvat Suppiksen sukulaisista (ja lampaista ;).





Susu oli nähnyt lampaita viimeksi viisikuisena nappulana ja silloin se lähinnä kammoksui napakkaa lierihattuista jenkkikouluttajaamme sen verran pahasti, että hyvä jos siltä kerralta jäi mitään muuta mieleen. Paimennus oli siis ihan uusi juttu! Onneksi meillä oli maailman kannustavin ja positiivisin kouluttaja, Susun Lilli-siskon omistaja Sanni Aluksi Susu oli vähän hermostunut ja käytti paljon ääntä, mutta pian se rauhoittui ja alkoi työskennellä keskittyneesti. Minä en ymmärrä lajista yhtään mitään ja heiluin aluksi paimennussauvan kanssa lähinnä lammasparkoihin kompastellen, mutta Sannin ohjatessa Susu meni jo tosi hyvin! Ja lauantain viimeisellä kierroksella jo minäkin osasin vähän ohjata, mutta oli se aika vaikeaa. Oli tosi kivaa, että pystyimme tekemään monta settiä ja useampana päivänä peräkkäin, niin itsekin alkoi saada vähän tuntumaa hommaan. Suppilo sai kehuja herkästä ohjautuvuudestaan, rauhallisesta työskentelystä ja maltillisesta etäisyydestä lampaisiin.




Olin aiemmin miettinyt paljon, mahtaisiko Susun kaltaisesta arasta ja räjähtelevästä arkikoirasta olla alkuunkaan työkoiran töihin. Aiheesta oli joskus enemmänkin keskustelua vanhan blogin kommenttikentässä enkä oikein silloin osannut sanoa, mihin suuntaan kallistuisin. Nyt sain hyvän todistuksen siitä, että hyvä harrastuskoira ei tarkoita samaa kuin hyvä työkoira tai toisinpäin. Kenties Suppilon kaupunkielämässä paljon tasapainottelua vaativa yhdistelmä herkkyyttä ja rajuutta olisikin juuri omiaan maatilan yleiskoiralle. Luulen, että sisäinen pakko paimentamiseen saattaisi jopa voittaa ääniarkuuden – nytkin Susu meni hakemaan lampaat sisätilojen karsinasta, vaikka oli aiemmin pelästynyt suuresti liukuoven kolahdusta. Piipittäen ja luimuillen, mutta meni kuitenkin ja se lienee pääasia. Oli todella hienoa huomata, kuinka sisäänrakennettua paimennus koiraan oli ja kuinka siitä näkyi ihan uusia puolia oikeissa töissä. Olen karsastanut paimennusharrastusta, koska usein kuuleman perusteella tuntuu, että lampaat joutuvat lähinnä ihmisten ja koirien huvinpidon kohteeksi ja koulutusvälineksi, mutta nyt jo aloittelevatkin koirat saivat olla oikeasti hyödyksi ja esimerkiksi auttaa lampaiden kuljetuksessa laitumelta toiselle. Ei siis todellakaan vain pelkkää pienessä pyöröhäkissä lampaiden perässä kävelemistä. Vaan kuten sanottu – minä en ymmärrä lajista yhtään mitään, joten ehkä on fiksuinta olla ottamatta kantaa kasvavaan paimennusharrastukseen suuntaan tai toiseen.



Agilityssä meitä koulutti Anna Kilpiä. Susulla oli hauskaa, kun sai pelata pallolla ja vähän juoksennella – siinäpä se meidän treeni lähinnä oli. Jos kisaamista ajattelee, niin pitäisi varmaankin tehdä hyppytekniikkaa, rakentaa kepeille rutiinia ja tsekata kontaktien tekniikkaosaaminen. Pelkkä ajatuskin lähinnä puuduttaa, joten palataan asiaan, kun ohjaaja saa kauas karanneen motivaation jälleen kiinni.



Vielä kerran suuri kiitos kaikille leiristä! Toivottavasti nähdään pian taas!

Loppuun vielä vähän muita kuulumisia. Ennen kuin tulin Joensuuhun viikko sitten Susun tilanne oli luisunut aika pahaksi. Se oli alkanut taas pelätä lattioita suuremmalla antaumuksella kuin milloinkaan aiemmin, oli jopa keskeyttänyt sapuskansa syömisen, jos pakastin avattiin samalla, sekä ruvennut säikkymään sisätilojen koiraportteja niin, että luikki niitä käytettäessä pihalle auton alle piiloon. Tuntui tosi kurjalta, että jätin sen tänne liian pitkäksi aikaa ilman oman ihmisen riittävää tukea ja turvaa... Vaan surkuttelu ei auta tässä tilanteessa, vaan nyt vain paljon yhteistä kivaa huoletonta puuhaa ja rennolla asenteella eteenpäin. Nyt Susu onkin alkanut jälleen rauhoittua. En enää ikinä hylkää sitä tällä tavalla. Pikku-Suppilo ei ole yhtään mitään yksinään, mutta yhdessä voimme olla mitä vain Se on ajatus, johon jaksan uskoa ja jonka varaan yritän koota tarvittavat palaset.