Suppilon syntymäpäivä

Susu täyttää tänään seitsemän vuotta!

“It's so much more friendly with two.”

― A.A. Milne, Winnie-the-Pooh

Toivottavasti yhteisiä vuosia on jäljellä vähintään yhtä monta, kuin niitä on nyt takana. Ikää Sususta ei huomaa mitenkään – se on elämänsä kunnossa. Merle on myös paras väri piilottamaan mahdolliset harmaat nenänpielissä, joten nuorekasta vaikutelmaa ei estä mikään. Iän myötä lisääntynyt itsevarmuus on tehnyt Sususta koko ajan rennomman ja iloisemman otuksen, jonka kanssa minun on helppoa olla ja elää. Synttärilahjaksi Susu sai entistäkin kauniimman aussie grinin, kun hurautimme heti aamusta eläintohtori Kivuttomalle hammashoitoon. Julkisesti lupaan tästä eteenpäin harjata paimenen hampaat vähintään viisi kertaa viikossa – asia, jota olen aina aiemmin pitänyt ihan älyttömänä hömpötyksenä...

Siirto itään

Terveiset Joensuusta! Tulimme Susun kanssa tänne viettämään joulua. Tänä vuonna idän komennus kestää tavallista pidempään, kun menen heti vuodenvaihteen jälkeen näille seuduille kahden viikon teurastamoharjoitteluun. Onneksi pystyn ajelemaan harjoittelupaikkaan kotoa käsin ja Suppilo voi majailla pitkät työpäivät täällä. Harjoittelu on siis pakollinen osa eläinlääkiksen opetusohjelmaa ja tarkoituksena on tutustua tarkastuseläinlääkärin tehtäviin ja muutenkin teurastusprosessiin käytännössä. Aiempina vuosina olen ollut parin viikon pätkät lypsykarjatilalla sekä porsastuotantosikalassa – nämä ovat olleet paitsi opettavaisimmat myös henkisesti raskaimmat jaksot opintojen aikana tähän mennessä. Olen tehnyt asioita, joita en olisi ikinä kuvitellut elämässäni tekeväni, ja olen nähnyt asioita, joita en olisi kuvitellut näkeväni. Niin hyvässä kuin pahassakin – on ollut paitsi karuja, onneksi myös esimerkiksi liikuttavuudessaan ikimuistoisia hetkiä. Vaikka eläinlääkäriksi haluava joutuu pänttäämään paljon ja opiskelu on ajoittain hyvinkin teoriapainotteista, ainakin itselleni oman eläinetiikan tunkeminen melkoisen myllyn läpi on ja varmaan myös tulee olemaan haastavinta.

No – se siitä. Kirjoitan opiskeluista enemmän ihan omassa postauksessa mutta olisiko erityisiä toiveita sen suhteen, mistä haluaisitte erityisesti lukea?

Viime päivinä Susu on erityisesti treenannut malttijuttuja tokossa. Sillä on ääntely taas tosi herkässä ja vähän liikaa minäminäminäminätiiänteinjo -häsläystä. Pitää päästä taas vähän tehokkaammin rikkomaan kaavoja ja vahvistaa ihan perusjuttujen tekniikkaa. Olen myös tehnyt tunnaria pitkästä aikaa ja siinä on palautuksessa jokin katkos: Susu jää tapittamaan puolimatkaan kapula suussaan. Tämä on vähän hassua, koska en ole aikoihin antanut sille mitään palautetta, nostiko oikean vai väärän, enkä myöskään ole vauhtipalkannut palautuksia. Täällä Joensuussa testattiin myös kotipihan keinua ja Suppilo huristeli sitä ihan vanhana tekijänä. Valitettavasti ihan niin hc-olosuhteissa ei saa treenata kuin muutama vuosi sitten – tänä vuonna talvi ei löytynyt idästäkään. Kurjaa. Elän kuitenkin vielä toivossa, että lumi ehtii saapua parissa päivässä!

Loppuun vielä muutama puhelinkuva kuluneelta syksyltä


Ai mitenniin muka oon tiellä? // Ja miksei kuraisena saa hypätä kaverin valkoiselle sohvalle?


En v o i liiiikkkkuaaa. Jos tarpeeksi pahasti mulkoilen maailmaa, niin ehkä liivi mystisesti katoaa? // Oon kuullut että vanhat koirat saa vallata koko sängyn ja nukkua pää tyynyllä, eiks joo? Joohan?? (vastauksen voi päätellä kuvasta...)


Itsenäisyyspäivän tulvivan Arabianrannan kuningatar Susu Suuri I

Mietteitä ja elävää kuvaa

Nyt pääsi käymään sellainen kummallinen asia, että ilmoitin Susun kevääksi agilityryhmään! Pakko myöntää, että järkytyin hieman itsekin, kun havaitsin kisauramme menneen katkolle jo kolme vuotta sitten. (Kyllä, tarkistin KoiraNetistä.) Mihin aika oikein katoaa? Lienee sanomattakin selvää, että mitään ei varmaan enää osata ja agilitymaailma on varmaankin ehtinyt muuttua melkoisen paljon. Onneksi voimme koko joululoman ahkerasti hinkata agilityä, niin ehkä sitten kehtaamme mennä. Heh. Eräänä iltana huvitin itseäni lukemalla ennen aikojen alkua kirjoitettuja ihan ensimmäisen blogin kisaraportteja. Olen kisannut ekat agikisani hurjat yhdeksän vuotta sitten! Tuntuu uskomattomalta. Silloin kisat käytiin usein hiekkaisissa ja hämyisissä maneeseissa. Koirat karkailivat mutustamaan hepankikkareita ja jotkut nimeltä mainitsemattomat pitkäkorvat myös tyttökoirien perään...

Aina vanhoja blogitekstejä lukiessani muistan, kuinka paljon mahtavia ihmisiä ja kokemuksia koiraharrastus on vuosien aikana minulle antanut. Niistä yhteisöistä, joita olen lyhyen elämäni aikana ollut osa, koiraharrastusporukka on ollut yksi parhaista. Minua on aina autettu ja neuvottu, kannustettu ja tuettu. Kaikesta tästä olen todella kiitollinen ja onnellinen. Jos jotakin, niin haluaisin pystyä säilyttämään uteliaan ja avoimen asenteen omassa koiraharrastamisessani. Myönnän, että suhtaudun koiramaailmaan kokonaisuutena ja jalostuksellisesta näkökulmasta katsottuna jatkuvasti yhä kyynisemmin ja ehkä jopa lannistuneemmin, mutta en haluaisi levittää sitä mielialaa omaan konkreettiseen tekemiseeni.

Olen vetänyt eläinlääkisläisille viimeiset puolitoista vuotta tokotreenejä ja myös koulutuspuolen kokeminen on ollut hyvin antoisaa. Eläinlääkisläisten kouluttaminen on sikäli ollut erityisen kiitollista, että kaikki ovat oikein motivoituneita ja perusasiat koiran kanssa olemisesta ovat ihanan hyvin mallillaan. Kouluttaminen on saanut minut entistä vahvemmin vakuuttumaan siitä, että kokemus siitä, että koiran kanssa tekeminen on yhteinen oma juttu, on avainasemassa. Ihmisiä ja koiria on niin monenlaisia, että jos liikaa keskittyy siihen, miltä jonkin pitäisi tuntua tai pitäisi näyttää joidenkin yleisten ihanteiden mukaan, alkaa vain turhauttaa. Tietenkin ne koesäännöt kannattaa tsekata ja vähän sieltä katsoa, millainen lopputuloksen suunnilleen pitäisi olla ;) Mutta jos ohjaajalla on hauskaa ja varma olo, on sitä yleensä myös koiralla, ja se näkyy ulospäin. Siitä syntyy positiivinen kehä, jossa hyvä fiilis ruokkii itse itseään.

Sitten hupiosio! Viime keväänä treenasimme muutaman kuukauden tiukan jakson tokoa salaisena ajatuksena ehtiä erikoisvoittajaluokkaan ennen uusia tokosääntöjä. No – ihan ei ehditty. Susun lääkitystä kilpirauhasen vajaatoimintaan jouduttiin juuri siihen aikaan säätämään eikä kokeeseen luonnollisesti ollut asiaa huonon hoitotasapainon kanssa. Sääntöjen vaihtumisen jälkeen treenailu on ollut päivittäistä lenkkihassuttelua ja silloin tällöin "kunnon" treenejä mutta ei millään kovin tavoitteellisella otteella. Nyt olen taas aktivoitunut ja katsotaan, josko alkaisimme rakentaa EVLn kuntoon. Videolla esitelty ainakin yksi kehittämiskohde – Suppilon mielestä voitaisiin pidättäytyä ihan vain eteenpäin kävelyssä jatkossakin...



Ei muuten ihan heti videon perusteella uskoisi, että on alle viikko jouluaattoon! Melkoista.

Kun puolet on satua

Onko tosiaan yli puolitoista vuotta siitä, kun edellinen ote Suppilon elämästä on kirjattu ylös? On siitä.



Jos nyt järjestettäisiin laiskojen ja saamattomien treenaajien nimenhuuto, minun pitäisi varmaankin nostaa molemmat kädet ja vielä toinen jalkakin ilmaan. En oikeasti tiedä, miksi näin on. Susu on nykyään tosi taitava, motivoitunut, innokas, sinnikäs, iloinen ja kaikin puolin mainio treenikaveri – miksi siis en treenaa?

Olin kahdeksanvuotias, kun Topi tuli meille. Mörkö ryntäsi kuvioihin muutamaa vuotta myöhemmin, sitten pian Susu. Yli kymmenen vuotta juoksin kaiken maailman riennoissa ja harrastin samaan aikaan varmaan ainakin viittä eri lajia – siis muun elämän ja tavoitteellisen urheiluharrastuksen lisäksi. Ehkä raja vain tulee jossakin vaiheessa vastaan. Nyt on otollinen hetki pyöritellä päätään ja tokaista, että niin vain se koira unohtuu nurkkaan pölyttymään, kun muu elämä muuttuu, paikkakunta vaihtuu ja muut asiat alkavat kiinnostaa. Ei nuorille pitäisi edes antaa koiraa, ainakaan aktiivista työturrea. Hassuinta tässä onkin se, että määrällisesti vietän Susun kanssa tällä hetkellä enemmän aikaa kuin milloinkaan aiemmin. Usein varmaan myös laadullisesti. Nuori Suppilo ja nuorempi Sirkku kyllä treenasivat ja juoksivat päät plussajalkoina treeneissä, mutta kiireiden pyörteissä siihen se aika ajoin jumahtikin. Silloin oli koiraelämä ja muu elämä, säntillisesti omissa bokseissaan.

Samalla tiedän, että on kyse myös siitä, että treenit ja koulutus ovat olleet todella tärkeitä tekijöitä siinä, että nyt voi rentoilla. Se, että voin ottaa Susun mukaan pääkaupungin keskustaan piknikille vieraiden ihmisten siliteltäväksi, ei ole ollut Suppilossa sisäänrakennettuna palasena. Tai edes se, että pitkät metsälenkit irti ovat rentouttavia ja mukavia meille molemmille ilman rakettireaktioita jokaiseen pikkujuttuun. Kumman helposti sitä vain alkaa pitää asioita itsestäänselvyyksinä, vaikka todellisuudessa lähes kaikki ovat opetettuja asioita. Ei ole montaakaan tilannetta, joissa Susu nykyään toimisi itselleen luontaisella tavalla – melkein kaikkeen sille on rakennettu korvaava, kaikkien elämän mukavammaksi tekevä toimintamalli.

Välillä mietin, voiko kukaan ymmärtää Susun merkitystä minulle mutta siinä se juju ehkä piileekin: siinä hetkessä, kun aloin pitää suppilonokkaa ja erityisesti meitä yhdessä uniikkina yksikkönä, meistä vasta oikeasti tuli sitä. Aina puhutaan siitä, kuinka koirasta ajan ja iän myötä tulee kuin ajatus. Kliseiden klisee, tiedetään. Kun kuitenkin näkee sen konkretisoituvan omassa arjessa jokaisessa hetkessä, jokaisessa vaihdetussa jäänsinisessä katseessa ja kaulalle painetussa kuonossa, tuntuu se aika hienolta. Hymähdän itselleni – hei, se on vain koira. Mutta miten tuo vain koira voikaan ymmärtää minua niin hyvin? Mistä se voi tietää? Kuljemme tunteja metsissä, pelloilla ja teillä. Missään vaiheessa en sano sanaakaan – minun ei yksinkertaisesti tarvitse. Susu on aina siellä missä pitää, omppupeppu hypähdellen ja välillä minua polvitaipeeseen nokkaisten. Silloin hymyilen sille ja se heilauttaa häntäänsä vastaukseksi – täällä ollaan. Se on aina siellä, ihan aina. Ilman Suppiloa olen varjoton. Siitä on oikeasti tullut sininen sielunpuolikkaani – vaikka enhän minä edes sieluun usko.

Kun Susu oli vasta pentu, muistan, kuinka äiti sanoi puoliksi kysyen, puoliksi todeten, että en taida olla varma pidänkö Sususta. Ja oli oikeassa, kuten äidit yleensä ovat. Mutta kuten äideillä on tapana myös tehdä, kysymystä seurasi viisaus. Ei se mitään, älä huoli – kun opit tuntemaan sen, opit myös rakastamaan. Ja niin kävi ja siitä totisesta pörröisestä pikkupennusta tuli suojelijani, lohduttajani, piristäjäni, kaikista rakkain paras ystäväni.



Vieläkö siellä ruudun toisella puolella on lukijoita? Ensi kerralla sitten lisää kuulumisia! Oletuksena, että aikajänne on hieman lyhyempi kuin 18 kuukautta.