"Ei se ole hankala – maailma ei vain ole sille sellaisenaan sopiva"

Tänään on Susun viisivuotissyntymäpäivä. Unohduin lukemaan vanhoja juttuja Susun pentublogista ja edellisestä blogista. Keräsin tähän kirjoitukseen koonnit, kuvia ja sitaatteja viiden vuoden ajalta

2008
Patchcoat S-pennut syntyivät vuoden viimeisenä päivänä.

2009
Susu tuli meille. Pentuaika oli tosi aktiivista – sosiaalistamista, treenaamista, leireilyä, eri lajeja... Susu oli pikkupennusta saakka hirmuisen leikkisä ja se kasvoi heti vahvasti kiinni minuun. Ensimmäinen vuosi sujui hyvin, vaikka nelikuisesta asti koiran reaktiot uhkiin ja pelkoihin olivat jo ihan totisia.

"Millainen Susu sitten on? Tuskin ainakaan tapaus sieltä helpoimmasta päästä. Jonkun mielestä se on todella arka, toisen mielestä tytön volyyminappi on turhan kaakossa, kolmas heristää sormea pikkupoliisin ominaisuudelle ja neljäs löytää vikaa ties mistä. Sellainen Susu on – pidättyväinen, herkkähaukkuinen ja vahtiva, mutta samalla paljon muutakin. Susulla on mieletön keskittymiskyky, se rakastaa omia ihmisiään yli kaiken, on aina valmis tekemään kaikkea ja on kaikin puolin mitä mainion pikkupaimen."

"Susu on niin loistava koira! Niin rakas pieni puikkonokka. Mitä tahansa sen kanssa keksiikin tehdä, on se aina yhtä innoissaan mukana omppupylly keikkuen. Ja Susu on päivä päivältä ihanampi – millainen se oikein onkaan vuoden päästä? Tai viiden?"

2010
Vuosi oli haastava. Olin aika hukassa, kun Susu vuoroin panikoi kuollakseen ja vuoroin räjähteli. Meno luisui enemmän tai vähemmän raiteiltaan. Tokossa oli paha ääntelyongelma, agilityssä asennevamma. Juoksut vaikuttivat todella vahvasti siihen, millainen koira milloinkin oli. Tokosta saimme ALO1 ja agin kisaura korkattiin hypärillä.

"Syön sanani, jos olen joskus sanonut paimenkoiraa helpoksi. Toimii kuin ajatus – niin hyvässä kuin pahassa."

"Harmittaa ihan kamalasti, kun en osaa olla tyytyväinen Susuun (agilityssä). Etenkin, kun pikkupaimen yrittää aina parhaansa ja haluaa niin kovasti olla mieliksi."

"Nuoren koiran kanssa oleminen on niin paljon muutakin kuin yksittäisten suoritusten pikkutarkkaa hiomista, sillä ensin pitää kyhätä jonkinlainen pohja treenaamiselle ja raivata esteet tieltä – voittaa pelot, opetella oppimaan ja sitä rataa. Saada koira tuntemaan, että on oikeasti okei yrittää, epäonnistua ja vielä nousta takaisin jaloilleen. On niitä mutkattomia koiria, joiden kanssa kaikki nämä mietteet voi heittää mielestä, mutta Susu ei kai ole niitä."

"Vielä joskus haluaisin päästä kunnolla perille Sususta."

"Mietin, tuleeko jokaisen omistamansa koiran kanssa jossain vaiheessa sellainen tunne, että juuri tällainen koira minulla kuuluukin olla ja että me sovimme hyvin yhteen työparina. Tietää, että tässä on se koira, josta vielä joskus tulee toinen puoli ajatuksista, sininen varjo vierelle. Sellainen Sususta tulee, siitä olen ihan varma."

2011
Pulmat jatkuivat ja ääniherkkyys paheni mutta hiljalleen aurinko alkoi paistaa yhä useammin. Susu steriloitiin, Viiru tuli meille. Aloin jo ymmärtää Susua ja oivaltaa sen, että pikakorjausta ei ole, mutta se oli vasta ensimmäinen askel – olin yhä neuvoton sen suhteen, mitä minun tulisi tehdä. Näin lukon mutten löytänyt avaimia. Kesä oli ihana: treenasimme ja kisasimme paljon. Loppuvuodesta pystyin jo suhtautumaan vaikeuksiin rennommin ja nauramaankin Suppiksen hönteille jutuille. Tokossa AVO1, agissa kakkosiin.

"Aussie ailahtelee saman päivän ja jopa treenin aikana äärilaidasta toiseen, räjähdysvaarasta luimuiluun. Tuottaa melkoisia haasteita pysyä itse tasaisena turvana ja tukena, kun samalla niin usein joutuu vääntämään kättä käytöstavoista herkkien hetkien vastapainoksi."

"Susu on niin yhden ihmisen koira kuin vain voi olla ja joskus kieltämättä tuottaa päänvaivaa osata olla juuri oikeanlainen maailman keskipiste propellikorvaiselle otukselle."

"Se on niin hurjan ailahtelevainen, kaikki sävyt ja reaktiot löytyvät laidasta laitaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun lisätään siihen vuoristorataan vielä kaikki hormonihiireilyt ja muut, en ole enää alkuunkaan haka sanomaan mitään yleispätevää Supesta. Välillä se on ihanan helppo ja välillä taas on kovin vaikeaa."

"Susu täyttää pian kolme. Ehkä näitä kausia vain aina välillä tulee, en tiedä. Sen luonnetta kuvaa hyvin se, että se ei ikinä hihkaise “case closed!” Aina jää vähän varaa epäilykselle ja vanhoihin kauhistuksiin paluu tapahtuu todella herkästi. Aussien mielestä jokaisella kultaisella reunuksella on pilvensä."

"Nykyään suhtaudun asiaan jo vähän huvittuneesti – Suppilo on herttainen höntti, jonka maailma nyt vain on vähän vaarallisempi kuin muiden."

2012
2012 oli muutosten vuosi. Asuimme vähän siellä täällä ja syksyllä siirryimme pysyvästi Joensuusta Helsinkiin. Nyt jälkikäteen ihmettelen, miten hyvin selvisimme kaikesta myllerryksestä – reissaamisista, muutoista, kaikista uusista jutuista. Arki alkoi tasoittua, mutta pelkokerroin kasvoi eksponentiaalisesti – kun paha paikka tuli, koira luisui suoraan paniikkiin. Kesä oli taas täynnä treenejä, kisattiin vain agissa ja Susu nousi kolmosiin. Jouduin lopettamaan kilpaurheilun SM-tasolla, Mörkö kuoli.

"On ikävää, jos koko ajan joutuu vääntämään asioista ja olemaan ikään kuin vastakkain, vaikka todellisuudessa koiran kanssa pitäisi toimia tiiminä. Nyt sitä kuluttavaa kitkaa ei ole ollut, vaan koiran kanssa on ollut hyvä olla ja toimia. Parasta on se, miten hyväntuulinen Susu on ollut. Se on niin herttainen, kun on onnesta suunnilleen soikeana. Sellainen sillä on oikeus olla – toisin sanoen sillä on oikeus saada sellaista puuhaa ja sellaiset ohjeet elämään, että sen ei tarvitse vaivata kirjavaa päätään turhilla huolilla. Hassu propellikorva. Minä niin tykkään siitä. Vaikka ehkä liian harvoin sen ääneen sanon."

"Susu vaatii paljon, se ei ole mikään huoleton kotikamu, jonka kanssa voi vain olla ja elellä. Se tarvitsee paljon tekemistä, toimintaohjeita ja jatkuvaa tukea. Sen kanssa pitää ihan oikeasti olla, ei riitä että vie lenkille ja treenaa. Tai että on sen kanssa 350 päivää vuodessa, pitäisi olla ainakin se 360. Olen jollain tapaa vasta nyt ymmärtänyt, mistä Susun hyvä elämä koostuu, eikä se ole mikään ihan helppo valmispaketti."

"Kaikkein paras fiilis tulee yhdessä tekemisen tunteesta – siitä, että pystyn ihan ääneenkin sanomaan, että sovitaan Suppilon kanssa jo hetkittäin aika hyvin yhteen!"

"Ainoa keino lähemmäs lisänimeä Suppilon varahermojärjestelmä on ihan oikeasti yhdessä tekeminen ja oleminen – ajatus siitä, että olemme tiimi, johon pitää saada rakennettua aukoton luottamus välittämättä siitä, millä silmällä muut katsovat tai mitä he ajattelevat."

2013
Sususta tuli aikuinen. Minustakin ehkä jo vähän. Kevät meni pääsykokeisiin päntätessä, kesä treenattiin taas tosi ahkerasti. Pääsin eläinlääkikseen. Tuloksia tuli – BH, SOVE, vepen ALO1 ja TK3. Susu oli rennompi ja ihanampi kuin koskaan, arki helppoa ja yhdessä tekeminen mahtavaa. Ymmärsin, kuinka tärkeä Susu minulle on.

"Yhtäkkiä olin ihan hirvittävän onnellinen siitä, että minulla on se ja nimenomaan juuri se. Oma Suppilo."

"Löysin sen todellisen hassun Suppilon kaikkien tavoitteiden ja pohdintojen takaa. Niin kummalta ja nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin, niin eniten se vaati uskallusta luovuttaa. Rohkeutta olla ylpeä tähänastisista saavutuksista ja todellista, aitoa ymmärrystä siitä, että koira on ihan oikeasti ensisijaisesti koira – ei taitavuuden tai onnistumisen mittari."

"Minä tiedän, että Susu osaa, ja uskon ihan täysillä siihen, että vielä yhdessä pystymme selviämään ja saavuttamaan vaikka mitä."

"Notkahduksia on toki yhä mutta yhä useammin Suppis on kuin ajatus ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen kaikki tehty työ tuntuu sen arvoiselta ja olen iloinen siitä, ettemme ole luovuttaneet."

Viimeisten viiden vuoden aikana elämässäni on muuttunut ihan kaikki yhtä lukuunottamatta. Susu on ollut aina tässä, koko ajan vierelläni, puikkonokka pomppien. Tähän kirjoitukseen tarvitsisi jonkin hienon, kokoavan lopetuksen, mutta en tunnu löytyvän sanoja. Ne kujeilevat Susun rennossa laukassa, iloisessa ilmeessä ja yhtäkkisissä hepuleissa, kierivät nippusiteeksi välillemme. Olen löytänyt jotakin, josta en edes oikein tiedä, mitä se on. Kiitos Susu, kiitos Miimi, kiitos Hanne! Kiitos kaikki, jotka ovat auttaneet meitä – teitä on monta. Nyt minulla ja Susulla on yhteinen maailma, jossa myös Suppilolla on hyvä olla.

Paljon onnea Susu!  

Vuosi ikävää

Mörkön kuolemasta on tänään vuosi. Vuosi siitä, kun viimeisen kerran heräsin aamuun pikkukoira kainalossa, vuosi siitä, kun viimeisen kerran katsoin reippautta suoraan silmiin, vuosi siitä, kun viimeisen kerran pikkukoira nukahti kerälle syliini. Se ei enää milloinkaan herännyt enkä vain vieläkään ymmärrä sitä. Hetkittäin ajatus livahtaa tietoisuuteeni ja suru valahtaa varpaisiin saakka. Miten se voi olla poissa? Miten se on mahdollista? Miten? Minulla on yhtä vähän vastauksia kuin vuosi sitten. Vaikka jo aika parantaa paljon sitä, mihin järki ei pysty, lokakuussa Topin kuoltua kaipaus lopulta pakotti minut rationaalisuuden rajoista pois ja muutama päivä sitten aattoaamuna itkiessäni mietin, vietetäänköhän Nangijalassa joulua. Ajatus Astrid Lindgrenin lastenkirjan kuolemanjälkeisestä todellisuudesta kursii sydäntä kokoon ja kuva Topille karvatohvelia heiluttavasta pienestä leijonamieli-Mörköstä antaa hetken hengähtää. Ne eivät ole yksin. Kaikki on hyvin.



Syksyn aikana olen miettinyt, miksi Mörkön kuolema oli niin tukahduttava. Se ei aiheuttanut pelkkää puhdasta karua surua, vaan kietoutuu yhä edelleen henkitorvea hakkaavaan syyllisyyteen, epävarmuuteen ja riittämättömyyteen. Vastuu toisen elämän rajaamisesta on raskas taakka enkä ole varma, ovatko oikea ja väärä oikeita termejä tässä yhteydessä. Lopetus oli ehkä tekona oikea, mutta silti termin käyttö tuntuu irvokkaalta. Ei tämä voi olla oikein, ei maailma saa mennä näin. Jotenkin ikävä rymähti niin henkilökohtaisena ja jakamattomana, että välillä sen väkevyys turhauttaa minua itseänikin. Se oli vain koira, vain koira.

Silti neurobiologian luennolla näytetyt kaavakuvat eläimen selkäytimestä tai pienen foramen magnumin näkeminen koiran kallossa luusalissa ensin lamauttavat, sitten lyövät ajatukset laukkaan. Nielaisen nyrkillisen lasinsirpaleita ja pakokauhu pyörii pientä kehäänsä jossakin syvällä. Millainen elämä Mörköllä oikein oli? Millainen elämä tuhansilla muilla koirilla on? Tuossa se nesterakkula ihan oikeasti painoi hermoja. Tuosta pikkuaivot ihan oikeasti pusertuivat selkäydinkanavaan. Ei ole kyse jännän näköisistä mustavalkoisista magneettikuvista tai lausuntopaperiin kirjoitetuista milleistä, vaan se on todellisuutta. Jos ihmiset vain ymmärtäisivät sen. Jos vain. Mitä ihmettä me olemme tehneet?

Vaan tiedän, mitä Mörkö minulle sanoisi. Ei kuolema mitään ole. Hirvittävää on olla elämättä. Se heiluttaisi häntäänsä ja hyppäisi jalkaani vasten venyttelemään. Ja olisi niin oikeassa, niin oikeassa. Kuten aina. Se käskisi muistelemaan kaikkia seitsemän vuoden hauskoja hetkiä ja iloisia sattumuksia. Eihän koira teeskennellä osaa.



On ihan nurinkurista, että Mörkö-merkinnät ovat aina niitä kaikkein surkeimpia, vaikka kaikkein vahvimpana se elää muistoissani nauravana hampurilaisnenänä ja viuhuvana häntänä. Kun suljen silmät, se on taas tässä, jättitassut pihkalta tuoksuen. Vaikka syringomyelia aina vuotaa vähintään rivien väleistä kirjoituksiin, se oli vain häviävän pieni pala Mörköä. Eikä minulla enää oikein ole aiheesta asiaakaan – minulla on vain rakkaista muistoista punoutuva ikäväni eikä sillä ole mitään tekemistä jalostuksen tai katkeruuden kanssa. Nostin kädet pystyyn jo vuosia sitten.



Voi Mörkö. Pikku-Manuel, Kyyhkyntien keisari. Se oli niin raivostuttavan itsepäinen ja tarmokas otus. Rohkea kuin leijona ja ovela kuin kettu. Kymmenen kiloa impulsiivista iloa. Unohtumaton koira, tosiaan.

Aina on liian aikaista antaa periksi

Terveiset Joensuusta! Matkustimme jo viime viikon puolella Susun kanssa tänne kauas itään joulunviettoon. Vaikka viimeisen puolentoista vuoden aikana olemme kotiututuneet pääkaupunkiin mainiosti, täällä on koti. Täällä on tilaa ja happea, metsiä ja rantoja. Perhe ja Susulle leikkikaveri. Sekä nyt myös pentu! (Josta Suppilo tosin on pysytellyt visusti erossa.) Syksyn aikana olemme käyneet idässä vain kerran, koska Susun junassa vajaan viiden tunnin ajan lamaantuneena täriseminen ja kuolaaminen ei ole kenellekään mukavaa, joten tuntui erityisen mukavalta päästä tänne. On kummallista, miten joihinkin metsäpolkuihin ja rantapoukamiin ei vain kyllästy milloinkaan.

Joulun kunniaksi pikainen katsaus kuluneeseen vuoteen tulosten osalta. Vuoden 2013 tavoitteet näyttivät tältä:

• toko: ääntelyn kärsivällistä kitkemistä (VOI1, TK3)
• haku: BH (nyt ihan oikeasti!), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne edelleen tapissa, kiintorulla
• vepe: SOVE, ALO1 (ilmoittaudu!)

Kuinka kävi? Tokossa Susu kävi loka-marraskuussa kolmessa kokeessa: kolme ykköstä, kolme voittoa, TK3. Haussa Susu siirtyi kiintorullaan ja teki hienoja treenejä. BH-tittelin se kävi hakemassa kesäkuussa. Laukauksiin siedättäminen aloitettiin. Vepessä Susu suoritti soveltuvuuskokeen ja sai ALO1-tuloksen peräkkäisinä päivinä. Lisäksi aussie kävi muutamaan otteeseen lampailla ja agia treenattiin sekä kisattiin pari kertaa. Leirielämää vietimme kesäkuussa Patchcoat-leirillä, elokuussa aussieiden tokoleirillä ja vielä lokakuussa aussieiden haku- ja tottisleirillä.

Tulokset ovat aina vain tuloksia eivätkä välttämättä kerro paljoakaan mutta silti – tämä oli hyvä vuosi. Välillä kokeissa tulee käytyä vähän sillä mielellä, että käy kokeilemassa onneaan ja joskus onnistuu, joskus ei. Pari vuotta sitten oivalsin, että Susun kanssa niin ei vain yksinkertaisesti voi tehdä. Se ei pysy kasassa, ellei ole täysin varma tekemisistään. Niinpä me treenasimme, treenasimme ja treenasimme – totta puhuen minä usein salaa sillä mentaliteetilla, että yritetään nyt edes näön vuoksi. Nyt, joulukuussa 2013, en vieläkään ihan ymmärrä, että tänä vuonna se tosiaan oli minun oma hassu suppilokoirani, joka oli jokaisessa kokeessa iloinen, reipas ja yritteliäs. Joka onnistui joka kerta, joka lajissa. Eikä se ollut sattumaa. Kiitos Susu, olet ihan tosi taitava ja tunnollinen! Ja niin tärkeä minulle. Minun vuoden 2013 tavoitteeni elää hetkessä ja nauttia kympillä jokaisesta sekunnista, jonka saan viettää aussie vierelläni oli helppo täyttää. Kameraa en sen sijaan ulkoiluttanut yhtään sen ahkerammin... Ehkä eläinlääkikseen pääseminen oli sitten se minun tulosonnistumiseni

Vuonna 2014

• toko: TVA
• haku: laukaukset (olen pessimisti mutta yritetään)

Vähän karulta näyttää. Ehkä pitäisi alkaa taas treenata agilityä tavoitteellisesti?

Oikein hauskaa joulua kaikille! 

Movember liukuvärjäyksellä

Meidät haastettiin:

MOVEMBER-HAASTE

1. Julkaise kuva koirasi viiksistä.
2. Haasta vähintään kolme ystävääsi tekemään samoin.

Viiksikuvia etsiessäni tein jännittävän huomion: Susu on vaihtanut väriään vuosien kuluessa! Pienenä se oli paljon blondimpi ja nenussakin oli pinkkiä, mutta nyt valkoisia viiksikarvoja on enää yksi ainoa jäljellä ja suppilonokkaa koristaa ihan musta kirsu. Tässä siis viiden vuoden viiksiliukuvärjäys, olkaa hyvä! Suppilo ei ole koskaan ollut järin innostunut radikaaleista ja nopeista muutoksista

Ai niin – toivottavasti kukaan ei kärsi pahasta akuutista pentukuumeesta...








Viskaan haasteen eteenpäin seuraaville: Pääosassa Jedi, Punaista valkoisella ja kolmanneksi kaikille nopeille, jotka vielä haluavat ottaa osaa marraskuun viiksihaasteeseen!

Voidaan käydä pilvissä kyläilyllä

 

Paikallaolo 9

Kaukokäskyt 8

Ruutu 9

Metallinouto 5

Hyppynouto 9

Tunnistusnouto 8

Liikkeestä istuminen 10

Seuraaminen 8.5

Luoksetulo 8

Kokonaisvaikutus 9

Pisteet yhteensä 269, VOI1, TK3, sij. 1./10

Kolme koetta, kolme ykköstä, kolme voittoa, nolla nollaa. Tuntuu aika uskomattomalta, koska vielä hetki sitten epäilin, että mahdammeko enää ikinä päästä osallistumaan tokokokeeseen ääntelyiden ja arkailujen takia. Susu on ihana, kun se aina yrittää täysillä parhaansa ♥ Tämänpäiväinen ei ollut ollenkaan parasta tekemistämme mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa ja Suppilo teki oikein hienosti. Nyt vain nokat kohti erikoisvoittajaa!

Hetki

Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa."
Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä.

Välillä mietin, miltä tuntuu sitten joskus elää ilman sinistä sielunpuolikasta, vaikka se tavallaan turhaa onkin. Tänään on huominen, josta olin eilen huolissani, eikä tulevan liika miettiminen kannata. On kuitenkin jotenkin niin käsittämätöntä, että Susu on pian jo viisivuotias. Siinä missä Mörkön kanssa jokainen päivä oli seikkailu, Susun kanssa eläminen on nuorallatanssia, jossa herkästi horjahtaa mutta hetkinä, kun jalkapohja ja antura ovat vakaat, nousee oikeasti maanpinnalta. Sanaton seitti on herkkää mutta mitä lujemmin siihen oppii luottamaan, sitä vahvemmaksi se kietoutuu. Tavallinen arki koiran kanssa on sarja rutiineja mutatassuineen ja karvakiehkuroihineen aamupuurossa, mutta silti se on kuitenkin jotakin myös paljon suurempaa. Todennäköisesti jotakin hyvin kaunisteltua, ilmaan rakennettua ja inhimillistettyä, mutta kenties sillä ei loppujen lopuksi ole niin väliä. Hyvistä ajatuksista kasvaa hyviä tekoja.

Videota kokeesta

Pitkästä aikaa on tarjolla Suppilo-videoita! Nämä pätkät ovat siis viime lauantain tokokokeesta, josta tarkempi selostus löytyy edellisestä postauksesta. Joka ikinen kerta, kun näen kuvia tai videota Sususta, järkytyn yhtä paljon siitä, kuinka kääpiö se onkaan. Ihan tappi! Hassu omppupeppu. Se on tuollainen tasainen ja tunnollinen puurtaja – ei se näyttävin ollenkaan, mutta aika luotettava ja huvittavuuteen asti pedantti.

Seuruu (ei ihan kokonaan) 10 ja luoksetulo 8,5
- noille käännöksilleni ja juoksuseuruulle täytyy tehdä jotakin... ei parasta Susua mutta aika näpsä kuitenkin
- luoksetulo näytti yllättävän hyvältä mutta käskyt eivät tule ollenkaan oikeaan aikaan


Ruutu 10
- huippu Suppis!


Metallinouto 9
- katson tätä varmaan repeatilla seuraavat kaksi viikkoa, koska en vain voi vieläkään käsittää tuota vauhtia ja noston nopeutta :D (saati oman heittoni pituutta, nimimerkillä "yleensä heitän koiraani pallolla nenään")


Tunnistusnouto 8,5


Sellaisia! Susu näyttää minusta aika iloiselta ja olin tosi ilahtunut, kun se juoksee minusta poispäin noin rennosti. Sillä ihan häntä heiluu monessa kohtaa! Nyt vain pitää saada sille hurjasti lisää röyhkeyttä kiitää myös minua kohti täysiä. Vähän pohdin, että opettaisin koiran tulemaan luoksetulossa suoraan sivulle, koska se voisi olla Suppikselle kuitenkin vähän helpompaa. Lisäksi hoksasin, että aina vauhtiluoksareita ja -noutoja tehdessäni vapautan koiran sen ollessa vielä aika kaukana eli eipä sille paljoa ole tullutkaan vahvisteita vauhdista lähempänä minua. Treeniin myös edestä sivulle siirtymiset, ettei Suppiksen takamus jää puolitiehen. Luoksetulon stoppia olen alkanut nyt opettaa uudestaan ihan eri tekniikalla.

Erittäin hyvä ellei täydellinen

Voi sentään. Mitäköhän sitä kirjoittaisi? Olin eilen illalla jo vahvasti kallistumassa siihen, että jätämme menemättä tämänpäiväiseen kokeeseen, koska on tullut treenattua tavallista nihkeämmin ja Suppis on ollut viimeisen viikon arjessa vähän epävakaampi – pelännyt esimerkiksi sadevesikaivoja niin antaumuksella, että on alkanut kyyristellä ja kiskoa pakoon useaa metriä ennen kaivojen ohituksia. Torstain ryhmätreeneissä se mölisi, hillui ja sovelsi kuin mikäkin höntti, ja kun eilen tein kaukoja sisällä ja kehuin sitä hillitysti, koira ryntäsi sängylle ja alkoi repiä päiväpeittoa samalla tapporavistuksia tehden – siis Susu! Jestas. Ehkä hieman ylimääräistä tekemisintoa siis... Noo, vähän epäröivistä fiiliksistä huolimatta tsekkasin illalla bussin valmiiksi ja asetin kellon soimaan kuudeksi. Aamulla olikin jo paljon positiivisempi fiilis ja oli kiva lähteä matkaan. Päätin jo etukäteen, että jos Susu piippaa kamalasti tai on ahdistunut, keskeytän vain eikä siihen maailma kaadu. Treenataan sitten taas lisää.

Koe pidettiin Ojangossa Vuokkoset-areenalla ja se oli samalla SBCAKin bordercollieiden ja australiankelpieiden rotumestaruus. Tuomareita oli kaksi ja niinpä likkeet oli jaettu kahteen settiin eri kehiin. Kieltämättä paikan päällä vähän meinasi alkaa hirvittää se pro-bortsujen määrä mutta yritin ajatella, että täytyy vain tehdä omaa juttua. Jännitysmomentti oli myös se, että ei ollut autoa eikä edes häkkiä käytössä, vaan Suppis sai hengata luppoajat kiinni hallin seinässä ahtaasti muiden koirien ympäröimänä. Ääks, mitä mukavuusalueen ulkopuolella haahuilua! Ei vielä vuosi sitten olisi omat hermot kestäneet tällaisia haasteita ;)

Pisteet

Paikallaolo 8 - tupla lopun perusasentoon

KEHÄ I
Liikkeestä istuminen 9 - vähän vino asento
Kaukokäskyt 7 - i-s-m-s-i-m, tupla ekaan istumiseen, seisomiset saisivat olla takapainotteisempia
Hyppynouto 9 - hidas tarttuminen

KEHÄ II
Seuraaminen 10 - ei parasta Susua mutta tosi hienosti se teki, tätä tuli useampi tuntematon kehumaan ja sanomaan, että tosiaankin ansaittu kymppi
Luoksetulo 8,5 - stopit ja vikan pätkän vauhti nyt ovat mitä ovat mutta loistava meille
Ruutu 10 - tosi hieno! Susu alkaa olla haka bongaamaan ruudun
Metallinouto 9 - joku vaihtoi koirani tähän: laukka mennen tullen, nosto ilman mitään hidasteluja!
Tunnistusnouto 8,5 - ravilla takaisin

Kokonaisvaikutus 9 / 9,5 = 9,25 - todella miellyttävää työskentelyä, harmoninen kokonaisuus, ohjaajaa kohti tulevat liikkeet saisivat olla ripeämpiä

pisteet yhteensä 280,25 VOI1 KP, sij. 1./10

Susu oli niin ihana! Moni edellisessä kokeessa huonommin mennyt juttu meni nyt tosi paljon paremmin ja jotenkin kun niitä positiivisia yllätyksiä tipahteli joka liikkeessä, niin fiilis kehässä oli aidosti iloinen. Oli huippua, kun sai kertoa koiralle joka liikkeen jälkeen, mikä supersankari se oli ja todellisuudessa tarkoittaa sitä. Suppilon vire ei laskenut ollenkaan ja tuntui, että sain viriteltyä sen aika nappiin kuhunkin liikkeeseen. Kehässä oleminen oli oikeasti nautinto ja siinä missä parin viikon takaisessa kokeessa Susu oli aavistuksen kireän ja epävarman oloinen, nyt se ei ollut sitä alkuunkaan. Se tiesi, mitä teki, ja varmasti auttaa, kun oma käytös kehässä on kerta kerralta varmempaa.

Suorituksen jälkeen en ollut ollenkaan varma, riittivätkö pisteemme ykköseen, mutta jo silloin oli ihan voittajaolo. Oliko se hauska, innokas ja taitava koira kehässä tosiaan pieni piskuinen Suppilo? Oli se! Jotenkin uskomatonta, että kaiken tämän me olemme yhdessä opetelleet Näkyi se sitten lopulta myös numeroissa ja kaiken lisäksi Susu vielä voitti! Ykkösiä tuli vain kaksi ja tuomarointi olikin aika tiukkaa. En ole varma, tuleeko noilla pisteillä automaattisesti kunniapalkinto, mutta tuomari erikseen sanoi palkintojenjaossa, että halusivat antaa sen. Kyllä kannatti herätä aamuvarhain!

Kerrankin suorituksesta tuli muuten videota – laitan näkyviin heti, kun saan sen!

Mitäs sitten?

Elämä rullaa eteenpäin tavalliseen tahtiin. On pikkumetsissä samoilua, tokoiluja, kuratassuja ja koirankarvoja. Syyssateita ja aikaisia aamulenkkejä pilkkopimeässä, uneliaita luentoja ja loputtomia muistiinpanopinkkoja unohtamatta. Totta puhuen elämämme tuntuu tällä hetkellä hieman tylsältä näin julkisesti esiteltäväksi ja olenkin kovasti miettinyt, mitä ja mistä kirjoittelisin. Mistä haluaisitte lukea? Treeneistä, arjesta? Mielipidekirjoituksia (mistä?), pohdiskelujuttuja? Cavaliereista, syringosta? Eläinlääkikseen hakemisesta tai siellä opiskelusta? Jotakin erityispostauksia kuten kysymyksiä&vastauksia? Auttakaa neuvotonta!



puhelinräpsyt eräältä iltalenkiltä

Luminen hakuleiri

kirjoituksen hakukuvat © Timo Rautio ja tokokuvat © Paula Toivola, kiitos!

Viime viikonloppu 19.-20.10. olisi pitänyt viettää nenä visusti tenttikirjassa mutta kuka nyt sellaisen syyn vuoksi jättäisi leirin väliin? Ja aina tulee uusintatenttejä mutta ei uusintaleirejä (tätä sääntöä on lupa soveltaa monessa muussakin tilanteessa – ei tule uusintajuhlia, uusintatreenejä, uusintareissuja tai uusintaleffailtoja... mutta tentti aina! ) Niinpä perjantaina starttasimme Hannan kanssa auton kohti Kuopiota, jossa perillä odottivat melkoisen korkeat valkoiset hanget ja viluinen ilma. Hui! Leiri oli aussieyhdistyksen järjestämä ja kouluttajina toimivat aiemmilta leireiltä tutut Tytti (tottis) ja Samuli (haku) Juntto.

Lauantaina pääsimme ensimmäiseksi tokoilemaan. Toivoin, että Susu ääntelisi ja tällä kertaa toive toteutui – tiedättehän sen, kun menee johonkin koulutukseen jonkin traagisen ongelman kanssa ja sitten yhtäkkiä se onkin kadonnut? On käynyt piippauspulman kanssa useammankin kerran. Ei se kotona ihan oikeasti osaa! Heh. Minun pitää muistaa tarkkailla, mistä syystä Susu volisee – jos se kärkkyy palkkaa, sitä voi ihan oikeasti kieltää, mutta jos taas johtuu epävarmuudesta niin pitää miettiä muuta. En ollut aiemmin jotenkin niin selkeästi osannut ajatella, että vieraista ihmisistä johtuva hermostus näkyy lisääntyvänä piippauksena tai että se on tavallaan "jäänne" entisistä kauhuista. Nykyään kun Susu kuitenkin pystyy jo toimimaan tuollaisissa vaikeissa tilanteissa eikä enää pelkää paniikissa tai päksähtele holtittomasti, niin nykyään epävarmuus näkyy pahempana ääntelynä. Mutta Susu oli kyllä tosi reipas ja muutos entiseen oli kuulemma huomattava eikä Sususta enää arvaisi millainen se on ollut. Jee! Oikeastaan parasta, mitä voi kuulla, sillä Tytti siis on nähnyt Suppiksen pahimmillaan.



Toisella kierroksella kysyin noutoon vinkkejä. Olemme tehneet paljon vauhtinoutoja ja treeneissä Susu jo selvästi oikein kiihdyttää palautuksissa lelun toivossa, mutta koetilanteessa se lysähtää entiseen. Nyt jatkossa yritän saada Susun nuppiin ajatuksen siitä, että noutoliike ei suinkaan lopu edessä pönötykseen, vaan sen jälkeen saattaa tapahtua vielä vaikka mitä hauskaa kuten puun kiertämistä. Palautus on vain siis välivaihe. Paljon pitkiä noutoja ja muuta vauhdikasta myös. Lisäksi minun pitää ehkä vähän nöyrtyä siinä, että kokeenomaisessa palkkaan koiran ponnettomasta palautuksesta (etenkin metalli), vaikka sitä ei periaatteessa pitäisi vahvistaa. Joskus siitä kuitenkin pitäisi päästä palkkaamaan ja vaikka koira ei hirmuvauhtia juuri silloin laukkaisikaan, onhan se kuitenkin positiivinen palaute minua kohti tulemisesta. Lisäksi katsottiin Susun eteentulosta perusasentoon siirtymistä – siis kuinka rumalta sen törmäyshypähdys näyttää. Ei kauhean pahalta mutta minun pitää olla palkkaamatta koiraa sen kohottatutuessa kurre-asentoon sivulla.



Iltapäivällä pääsimme kahlaamaan lumiseen hakumetsään. Välillä lunta tuprutti taivaalta ihan toden teolla ja ukkonakin sai tosissaan bongailla takarajan merkkejä, kun näkökenttä oli täynnä valkoista huttua. Susulla oli nyt siis ollut parin kuukauden tauko hakuilusta ja veikkasin, että se on varmaankin ehtinyt unohtaa kiintorullan ja niinhän se olikin. Muistaakseni Susu teki neljä pimeää ukkoa, joista ykkösellä kiintorulla, kakkosella ja kolmosella irtorulla ja viimeisellä suorapalkka. Suppis selkeästi kummasteli vierasta porukkaa mutta aiemmista samanlaisista tilanteista viisastuneena yritin nostaa sen virettä kunnolla leikittämällä jo ennen ilmoittautumiseen menoa, mikä auttoikin hienosti. Susu etsi hyvin mutta rullat palautuivat epätyypillisesti takaisin lähetyspaikkaan eikä koira siis tehnyt kolmiota palatessaan, mutta todennäköisesti tämä johtui vain tappijalkatyypin mukavuudenhalusta mahaan asti ulottuneessa hangessa. Miksi harppoa umpilumessa, jos on jo menomatkalla raivannut polun?

Sunnuntaina Susu teki tokossa tunnaria, täyskäännöksiä, hyppynoutoa sekä eteenmenoa. Tunnaria ei ehkä kannata yrittää liikaa peukaloida, koska jos palautukseen liikaa yrittää hakea vauhtia, hajoaa kapuloilla työskentely herkästi etenkin, kun kesäisen ongelmasuman jälkeen Susu on yhä vähän epävarma haistelija. Täyskäännös ei näytä yhtään niin tönköltä ja vaikealta kuin miltä se tuntuu. Seuruun paikka on nätti ja siisti mutta enemmän voisi tehdä tylsää suoraa pk-puolta ajatellen. Muutenkin enemmän sellaista häiriötöntä tekemistä, koska nyt kun olemme treenanneet paljon pahassakin häiriössä niin Suppis alkaa olla siinä haka ja oikein aktiivisesti sulkee ylimääräiset jutut pois mutta nyt sitten se tylsyys on vaikeampaa. Eteenmenoon tuli hyvä vinkki piilossa olevasta pallonheittäjästä, jolloin lelua ei tarvitse erikseen häivyttää kentän päädystä.



Hakumetsässä lumi oli vain lisääntynyt yön aikana ja lisäksi rata oli mäkisessä maastossa. Eipähän tullut kylmä maalimiehenä, kun rämpi toppavaatteissa ylös ja alas! Susun treeni oli haastava ja siksi todella opettava. Paljon tuli tyhjiä ja lopulta täytyi ihan pakolla pistottaa koiraa hakemaan yhä uudelleen ja uudelleen, kun sillä alkoi usko loppua löytöihin. Minun ei tarvitse pyydellä töihin patistamista anteeksi Susulta, koska se kyllä tekee, vaikka välillä vähän yrittääkin väistää passiivisuuteen. Ei siis aina negatiivisen palautteen jälkeen tarvitse kehua eli tavallaan mitätöidä napakampaa palautetta heti perään. Susu on hakukoirana tosi kohtelias ja maalimiehiä se yhä edelleen varoo mutta kuten Samppakin sanoi, kaikki ikäkausiin liittyvät pelkojutut ja väistelyt ovat varmasti ollutta ja mennyttä eli koira vain on millainen on. Iän myötä sille toivottavasti tulee varmuutta ja röyhkeyttä työskentelyyn, eikä nöyryys ukoilla periaatteessa haittaa kun Susu kuitenkin tekee mielellään ja pitää palkastaan. Kiintorulla tuo helpotusta tähänkin juttuun, kun Suppe saa itsekseen nostaa rullan.

Paljon tuli taas uusia juttuja ja lisäksi hyviä muistutuksia monista asioista, jotka helposti unohtuvat. Leirit ovat kyllä ihan parhaita! Tänä vuonna ehdittiinkin leireillä oikein urakalla, kun tämä oli jo kolmas agi- ja paimennusleirin sekä tokoleirin jatkoksi. Sain paljon monenlaista pohdittavaa niin itse treeneistä kuin sitten yleisesti muiden kanssa jutteluista mutta taidan kirjoittaa niistä sitten myöhemmin erikseen, ettei tämä venähdä mahdottomiin mittoihin. Kiitos vielä kaikille seurasta ja erityiskiitos Juntoille aina yhtä loistavasta koulutuksesta!