Hauskasti yli liidetty

Iloista pääsiäistä kaikille!



Uuups! Eikö HYL tarkoitakaan Hauskasti Yli Liidetty?

Me vietimme pitkäperjantain ja lankalauantain agilityn merkeissä kotikisoissa, ensimmäistä kertaa kolmosluokassa. Kuinka meille sitten kävi? Tulosten valossa vähän köpelösti, mutta koska fiilis oli niin hyvä, ei tulokset – tai pikemminkin niiden puute – haitannut yhtään. Kotoisa miesie-maa, parhaat seurakaverit ja oma huippu suppiloaussie, siinä on jo ihan tarpeeksi aineksia kivoihin kisoihin.

Olin asettanut tavoitteeksi, että Susulla on hauskaa radalla ja minä ohjaan niin, että koira ei ajaudu hyppyjen ohi. Molemmat jutut täyttyivät täysin! Etenkin perjantaina Susu viiletti varsin lujaa ja sitten taas lauantaina saimme tehtyä yllättävän ehjiä sekä siistejä ratoja. Isoimmaksi pulmaksi osoittautuivat kepit, joilla Susun oli hirmu hankala päästä oikeaan rytmiin ja se joko oikoi pujottelun keskivaiheen välejä tai pujotteli tosi hitaasti. Rutiinin puutetta. Samaa on myös kontaktien suhteen – niitä pitäisi saada ylläpidettyä säännöllisesti, jos haluaisi niiden säilyvän napakoina. Nyt Susu on vähän epävarma paikasta, mikä näkyy hidasteluna alastuloilla, ja keinulla taas pitäisi aina saada ennen kisoja alle kunnolla reippaustreeniä. Treenimääriin nähden Suppis suoriutui kuitenkin tosi hyvin! Lisäksi se oli kaiken aikaa kauhean iloinen ja innokas enkä minä oikein enempää osaa toivoakaan, kun kyse on agilitystä.

Yhdeltä perjantain hylkyradalta oli ystävällisesti merkitty aika tuloslappuun ja sen verran vikkelästi Susu oli painellut menemään, että olisimme nollalla sijoittuneet kolmanneksi ja saaneet sertin, vaikka koiria luokassa oli yli 40. Jaksan aina ihmetellä aikoja, koska paitsi että Susu tuntuu minusta hitaalta, näyttää se siltä myös videolla, mutta kenties täytyy vain uskoa, että sen tapa liikkua vain on niin pikkusievä ja tasainen, että tuntuma ja silmät huijaavat. Mikään turbopainelija se ei missään nimessä ole, mutta pienillä kaarroksilla ja kohtuullisella vauhdilla voi selvästi yltää kolmosissakin kelpo tuloksiin, jos on ripaus tuuria ja onnea matkassa.

Niin kuin tavallisestikin, kaikkein parhaat radat jäivät vaille dokumentointia, mutta tässä kuitenkin toisiksi viimeinen rata viidestä starttaamastamme. Vähän jo tassu painaa ja kontaktit ovat onnettomat, mutta ihan jo vaikka pelkästään lähtökiihdytyksessä ja loppukieputuksessa on ihan eri asenne kuin vielä pari vuotta sitten. Edistystä se pienikin edistys on, luulisin

Vastaus haasteeseen

Katja haastoi minut vastaamaan yhteentoista kysymykseen.

1. Miten kehittäisit oman rotusi jalostusta, jos saisit päättää siitä aivan yksin?

Hui, heti ensimmäinen on vaikea eikä vähiten siksi, että olen aina ollut harvinaisen vähän rotuorientoitunut – tykkään ajatella koiria enemmän yksilöinä kuin rotunsa edustajina enkä osaa enää olla kovin intohimoinen rotukohtaisissa jalostusasioissa. Tässä pieni tekijä lienee Mörkön sairastaminen ja rotuväen ajoittain ikävä tapa käsitellä asioita, joiden takia sain nuorempana useaan kertaan henkisesti melkoisen pahasti turpaani, kun avasin suuni väärässä paikassa väärään aikaan. Hävettää myöntää, kuinka laiskasti nykyään seuraan mitään rotupiirejä. Aussietakaan en oikein missään vaiheessa ole tuntenut omaksi rodukseni ja seuraava koira mitä todennäköisimmin on jotakin muuta merkkiä ja mallia – ja lähinnä vain siksi, että olen niin utelias tutustumaan erityyppisiin koiriin. Sekä ilmeisen halukas hakkaamaan päätäni seinään, kun jokaisen koiran kohdalla pitää takamus edellä selvittää, kuinka arki saadaan rullaamaan, kun pentu onkin ihan erilainen kuin edellinen. Mutta jos nyt ei sitä laumanvartijaa kuitenkaan seuraavaksi...

Mutta jos jotakin pitäisi sanoa eikä tarvitse olla realistinen, niin ääniarkojen aussieiden sukulaisten ei tarvitsisi jatkaa sukua ollenkaan. Cavalierien kohdalla taas ylipäätään jalostuksesta puhuminen on mielestäni lähinnä utopistista.

2. Miten monta koiranpantaa kotoasi löytyy?

Hetkonen… Yksi, kaksi… Siis vain kaksi! Melkein huolestuttavaa. Tosin tässä kohtaa täytyy ottaa huomioon, että kirjoitan tätä Helsingin pikkukodissa – idän suunnalla tilanne olisi ihan toinen. Ehkä näin tarkemmin ajateltuna on ihan hyvä, että selvisin noiden kahden laskemisella ja julkistamisella.

3. Ketä agilityohjaajaa ihailet eniten? Miksi?

Sitä, joka meille tämän haasteen heitti. Katja on aina reilu koiralle, tarkka, kekseliäs ja osaa älyttömän hyvin sopivassa suhteessa painottaa teknistä osaamista ja oikeaa mielentilaa. Yksi harvoista, jotka ovat esimerkiksi ymmärtäneet, että Susun agilityasenteen korjaaminen vaati(si) muutakin kuin no teette paljon juoksusuoria ja käytät lelupalkkaa. Blah. Ja Katjan ja Hinkuun meno radalla on ihan huikeaa katseltavaa!

4. Jos koirasi olisi ihminen, miten se käyttäytyisi kaupan kassajonossa kun vanhempi täti-ihminen kiilaisi kärryineen sen eteen?

Ah, mikä kysymys! Susu olisi kaupassa toimittamassa pomonsa määräämää tehtävää ja olisi hieman hermostunut, että tuleeko nyt varmasti ostettua oikeita kahvinpuruja ja onkohan pullakaan nyt tarpeeksi. Se siis varmaankin mulkaisisi tätiä salaa, että eikö tämä näe että tässä on nyt tärkeä toimitus menossa, mutta kuitenkin väistyisi kiireesti sivummalle. Ja varmaan samalla vaivalla kipsuttaisi vielä viidennen kerran tarkistamaan, että valitsihan satavarmasti kaikkein symmetrisimmät pullat vitriinistä (kyllä, sillä olisi viivoitin mukana).

5. Mikä on mielestäsi tärkein harrastuskoiran ominaisuus? Miksi?

Olin kirjoittamassa, että reippaus, mutta koska arkuuden kanssa selviämiseen on olemassa niin paljon työkaluja ja harrastaa voi aina koiran ehdoilla, vastaan ehkä kuitenkin motivoitavuus ja tietynlainen yhteistyöhalu. Nämäkin ovat toki asioita, joihin voi suuresti vaikuttaa, mutta mielestäni on realismia myöntää, että yhdessä ihmisen siis makkaran tai pallon kanssa työskentely ei vain ole luontaisesti joka koiran juttu ja sen yhteistyön idean istuttaminen voi olla todella isotöinen ja vähäpalkkainen homma – mutta toisaalta varmasti myös kaiken sen vaivan arvoista ja koiran kanssa olemisen kulmakivi. Hmm. Tämä on vaikea kysymys! Pitäisi ihan kunnolla miettiä.

6. Millaisia makupaloja käytät palkkaamisessa?

Kun olen ahkeralla, tiedostavalla ja tunnollisella tuulella (sekä muun kuin pelkän opintotuen varassa), joitakin kuivattuja kokolihanameja. Täytyy kuitenkin myöntää, että useimmiten suppilonokka saa tyytyä napsimaan nameina ihan tavallista kuivaruokaa tai sitten lähi-Valintatalon -30%-lihapullia.

7. Mikä on saanut sinut valitsemaan juuri ne rodut, joita kotoasi löytyy?

Tolleri oli tosi söpö tiiliskiven kokoisessa koira-atlaksessa, jota kiikutin lapsena mukanani minne meninkin. Tosin niin ne kaikki olivat, söpöjä nimittäin. Kahdeksanvuotiaana sitä ei ehkä oikein osannut sen kummemmin priorisoida. Cavalieria ei löydy enää, mutta pieni, viehkeä seurapiiriperhonen tuntui aikoinaan juuri sopivalta harrastuskaverilta. Aussie taas tuli, kun ei muutakaan saanut... No ei! Mutta itse olisi tahtonut pyreneittenpaimenkoiran, vaan koska muu perhe ihastui aussieihin ja kyseessä oli kelpo kompromissi, tuli Susu taloon.

8. Minkä ominaisuuden voisit koirastasi antaa pois ja minkä haluaisit tilalle?

Pessimismi pois. Lipsuu ehkä vähän liiaksi inhimillistämiseksi, mutta olisi ihanaa, jos Susu tavallaan katsoisi maailmaa edes välillä vähän pinkimpien lasien läpi – uskaltaisi yrittää eikä aloittaisi eloonjäämistaistelua parista kolahduksesta. Ettei aina ensimmäinen reaktio olisi, että mitä uhkaavaa / pelottavaa / arveluttavaa / arvaamatonta seuraavaksi tapahtuu?, vaan että hei, tuolla on jotakin uutta kivaa! Eli yleisesti mielestä miinuksia pois ja plussia tilalle.

9. Mitä samaa löytyy koiristasi ja sinusta?

Mitä pidempään Susun kanssa elän, sitä enemmän alan oivaltaa, että sellainen koira kuin omistaja pitää kohdallamme joissakin asioissa melkein nolostuttavan hyvin paikkansa. Ne jutut, joita ehkä aina olen pitänyt Susun heikkouksina, löytyvät monet itsestäni ja kenties tässä piilee myös yhteys. Edelliseen kysymykseen viitaten en minäkään järin usein mahdu samaan lauseeseen optimismin kanssa ja jos Susussa on järjestyspoliisin vikaa, niin on minussakin. Kenties me molemmat kannetaan aina vähän turhaa huolta, murhetta ja vastuuta mukanamme. Mutta toisaalta erojakin löytyy paljon: minä olen esimerkiksi tosi kriittinen ja analyyttinen, kun taas Suppis on ehkä vähän kuitenkin sellainen höntti herneaivo, joka tekee just niin kuin sanotaan. Ei kummemmin kyseenalaista ylemmän tahon käskyjä. Ja puheliaita me ollaan molemmat myös! Tosin Susu mölisee vaikka itsekseen, minä ainakin yleensä keskustelen mieluummin muidenkin kuin tyhjien seinien kanssa. Ja Susun sosiaalinen piiri on pikkuinen ja äärimmäisen valikoiva, kun taas minä tykkään tutustua vaikka puolikkaaseen kaupunkiin.

10. Jos ottaisit jonkun muun rotuisen koiran kuin kotoasi nyt löytyy, mikä se olisi? Ja miksi?

Lyön vähän henkisesti tästä itseäni, mutta ottaisin cavalierin. Voi kamala, kuinka haluaisinkaan sellaisen pikkuruisen mustan lappukorvaisen cavalierinpennun! Olen yrittänyt miettiä, minkä koiran sitten seuraavaksi hamassa tulevaisuudessa ottaisin, mutta en voi huijata itsäni – haluaisin cavalierin. Samalla tiedän, että en sellaista ota, koska en yksinkertaisesti pystyisi elämään sen moraalisen taakan kanssa. Aina ei vain voi saada sitä, mitä haluaa.

Mutta harrastuskaveriksi? Luulen, että kenties kelpien. Mutta kuten sanottu – en tosiaan todellisuudessa tiedä. Veikkaan, että seuraava koira tulee vähän sillä periaatteella kuin nämä edellisetkin eli ilman sen kummempia rotusuunnitelmia.

11. Mitkä ovat koirasi parhaat ominaisuudet?

Susu on leikkisä, ahne, säpäkkä, seurallinen, energinen, vilkas, uskollinen, siisti, tarkka, nöyrä, kaunis, hassu ja aina valmis. Ja sillä on maailman hupaisin suppilonokka! Ja söpöt pienet käpälät. Niin, ja tietenkin suorastaan hohtavaa älykkyyttä loistava silmä... Joko riittää? Voin keksiä vielä lisääkin

Haastan Hannan, Lauran, Eevan ja Sannin! Heille tässä alla 11 uutta kysymystä, joihin heidän tulee vastata omaan blogiinsa. Tämän jälkeen he valitsevat uudet haastateltavat ja linkittävät heidät postaukseensa, ja keksivät heille myös uudet kysymykset. Henkilöä, joka haasteen on heittänyt, ei saa kuitenkaan haastaa.

1. Koiramaailman suurin miinuspuoli?
2. Jos olisit koira, millainen olisit?
3. Mikä on suurin tavoitteesi koiraharrastuksessa / yleensä elämässä koiriesi kanssa?
4. Mikä olisi hienoin asia, jonka voisit kokea koiriesi kanssa?
5. Mikä on sinussa parasta koiranohjaajana?
6. Mikä on mielestäsi tärkein koiranohjaajan ominaisuus?
7. Kärsitkö kroonisesta pentukuumeesta?
8. Minkä ominaisuuden voisit koirastasi antaa pois ja minkä haluaisit tilalle?
9. Mitä samaa tai erilaista löytyy koiristasi ja sinusta?
10. Maailman kaunein koira? (kuva tai miksei kuvauskin)
11. Mitkä kolme sanaa kuvaavat koiraasi parhaiten?

Ai niin – me treenattiin tänään. Agilityä. Huh! Ja oli kivaa! Suppis hyppäsi ja liikkui tosi hyvin, joten hyvillä mielin perjantain kisoihin.

Vielä kerran 2012

En ole ennenkään ollut täsmällisesti ajan tasalla vuosikatsausten kanssa, mutta tämä on kyllä jo aikamoinen venähdys. Kuluvaa vuotta mennään jo pian toisen neljänneksen puolella, mutta ajattelin vielä viimeisen kerran palata siihen, mitä kaikkea 2012 toi mukanaan. Yritin ylle valita mahdollisimman paljon kuvia, jotka eivät olisi aiemmin blogissa näkyneet, mutta sen verran heikosti tuli viime vuonna kuvailtua, että varmaan jo kertaalleen esiteltyjäkin mahtui mukaan. Tämän vuoden tavoite minulle voisikin olla se, että ulkoilutan kameraa ahkerammin.

Elämässämme tapahtui hurja määrä uusia isoja juttuja ja muutoksia – niin hyviä kuin huonojakin. Minä sain keväällä valkolakin ja syksyllä muutimmekin jo toiselle puolelle Suomea. Joulukuussa pikkukoira lähti ja jätti jälkeensä mittaamattoman suuren aukon, joka kumahtelee yhä lamauttavan onttona. Susun ikävyyksiin taas kuului alkuvuodesta tiettyjen pelkojen radikaali paheneminen. Tuloksellisesti vuosi sen sijaan ei ehkä ollut se aktiivisin, mutta opin Sususta viime vuonna enemmän kuin edeltäneinä kolmena vuonna yhteensä. Uskaltaisin melkein sanoa, että ensimmäistä kertaa ihan oikeasti löysin sen todellisen hassun Suppilon kaikkien tavoitteiden ja pohdintojen takaa. Niin kummalta ja nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin, niin eniten se vaati uskallusta luovuttaa. Rohkeutta olla ylpeä tähänastisista saavutuksista ja todellista, aitoa ymmärrystä siitä, että koira on ihan oikeasti ensisijaisesti koira – ei taitavuuden tai onnistumisen mittari. Olen monesti viime kuukausien aikana miettinyt, kuinka ihmeessä saan nämä ajatukseni sanoiksi. Monelle olen yrittänyt selittää muutoksia, joita tuntuu tapahtuneen ajattelussani, mutta en oikein itsekään saa niistä aina otetta. Tiedän vain sen, että kesällä treenikentillä ja -metsissä vietettyinä lukuisina tunteina monet palat loksahtivat käytännön tasolla kohdalleen, ja syksyn vaihtuessa talveen kuului loksahtelua myös minun pääni sisällä. Kun Mörkö kuoli, aloin ymmärtää, kuinka suuri onni koiramme meille ovat eikä niitä saisi milloinkaan pitää itsestäänselvyyksinä.

No – entäpä ne konkreettiset toteutumat sitten? Tällaisia olin laittanut tammikuussa 2012 tavoitteiksi:

• toko: VOI1, (TK3), ääntelylle lopulliset heipat
• agi: viimeinen nolla kolmosiin, vuoden 2012 SM-nollien keräily loppukesästä eteenpäin?
• haku: BH (vaikka seuraamisten ajattelu haukotuttaa jo nyt), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne pysyy tapissa
• vepe: SOVE, ALO1

Tavoitteet oli asetettu sillä varauksella, että pystymme treenaamaan suhteellisen aktiivisesti tiuhaan vaihtuvista asuinpaikoista huolimatta. Ihan niin ei käynyt, vaan esimerkiksi kevät meni lähinnä idän ja etelän välillä sukkuloidessa. Koko kesän saimme kuitenkin treenattua säännöllisesti ja voi hitsi, miten hauska harrastuskesä olikaan! Sususta on tullut juuri sellainen treenikaveri, jollaisesta olen aina haaveillut: se on loputtoman innokas, motivoitunut ja yhteistyöhaluinen. Ja monessa asiassa jo melkoisen taitava! Vaikka yhä edelleen pelot rasittavat tekniikkaosaamisen näkymistä, jaksan olla ihan loputtoman onnellinen onnistumisista ja hetkistä, joina Suppis loistaa. Kun vaikeimmillaan tilanteet ovat sellaisia, että esimerkiksi aussieleirillä jokaisen päivän tokotreeniaika meni kokonaan siihen, että Susu 4-veelle syötettiin kissanruokaa ja sitä leikitettiin kentällä, koska se pelkäsi katsomassa olleita ihmisiä niin pahasti, tuntuu huipulta, kun sitten usein yhdessä pystymme treenaamaan ihan normaalisti eivätkä ulkopuoliset osaa arvata vaikeuksia. Leiristä en koskaan saanutkaan sen laajemmin kirjoitettua, mutta sieltä saimme niin hyviä eväitä arkeen ja harrastuksiin, että fiilis Susun kanssa olemisesta ei olisi ollenkaan näin hyvä ilman niitä muutamaa päivää. Koin, että ensimmäistä kertaa meitä ihan oikeasti kunnolla autettiin suurempien kokonaisuuksien osalta. Iso kiitos niille, jotka tästä itsensä toivottavasti tunnistavat, jos sattuvat lukemaan! Into parantaa Susun luottamusta minuun ja lujittaa tekniikkaosaamista on tosi suuri, ja nuo kaksi asiaa ovat edelleen se suurin tavoite. Minä tiedän, että Susu osaa, ja uskon ihan täysillä siihen, että vielä yhdessä pystymme selviämään ja saavuttamaan vaikka mitä. Luulen, että Suppiksen kaltaisen ajatuksenlukijan kanssa minun uskallukseni luottaa meihin on melkein tärkeintä.

Viime vuoden tulostavoitteista täyttyi siis lopulta ainoastaan agilitytavoite kolmosiin nousun osalta. Vaikka näin kirjoitettuna näyttää aika onnettomalta saaliilta, ei oikeastaan harmita ollenkaan. Tokoja saimme todella hyvin työstettyä eteenpäin ja maltoin pysyä päätöksessäni olla menemättä kokeeseen ennen kuin Susu pystyy tekemään vaikeissakin oloissa kokeenomaisen treenin hipihiljaa. Siihen on vieläkin pitkä matka, mutta lähempänä jo ollaan. Tokoa pystyy onneksi treenaamaan vielä suunnilleen viimeisilläkin eläkepäivillä, joten mikäs tässä on treenaillessa BH-titteli jäi viime(kin) vuonna vain suunnitelman tasolle eikä syynä ollut vielä(kään) muu kuin laiskuus. Mutta jospa viimein tänä vuonna! Onhan se hirvittävän rankkaa laittaa yksi ilmo menemään ja opetella seuruukaavio... Huoh.

Agilityssä oli muutama ihan oikeasti todella loistava flow-treeni, mutta koska se on mielestäni kuitenkin kokonaiseen vuoteen aika surkuhupaisa määrä, olemme nyt määrittelemättömän mittaisella agilitytauolla. Minä en vain jotenkin saa kiinni lajin hauskuudesta tällä hetkellä ja Susun kanssa, joten parempi antaa ainakin nyt väliaikaisesti olla. Välillä voi tietenkin kipaista kisoissa ja itse asiassa pääsiäisenä olemme menossa skabaamaan vallan kuuden startin verran. Saa nähdä, kuinka käy.

Varmaankin kaikkein parasta koko viime vuodessa olivat hakutreenit. Yhteistyö tuntui kehittyvän tosi paljon ja jotenkin metsässä työskentely vain alkoi sujua, minkä lisäksi ilmaisu alkoi vihdoin ja viimein pelittää näppärästi. Innolla odotan, josko jo tänä vuonna pääsisimme kokeeseenkin. Huh, pelkkä ajatuskin kyllä jännittää ihan kamalasti... Mutta olisihan se niin siistiä! Tämä hakutaival on ollut nimittäin niin pitkä ja kiemurainen (mutta ei onneksi yhtään ikävällä tavalla!), koska Suppis on joutunut koekappaleen asemaan. Huimasti on ollut opeteltavaa ihan uudenlaisen lajin parissa. Nyt on tosin jo neljä hakukesää takana, mutta silti tuntuu, että ymmärtääköhän sitä oikeasti yhtään mistään yhtään mitään. Todennäköisesti ei.

Ainoa asia, mikä vuoden 2012 kisarintamalta jäi harmittamaan, oli se, että emme mahtuneet vepekokeeseen. Sususta sukeutui kesäkuukausien aikana ihan hurja vesipelastaja! En olisi ikinä uskonut, kuinka sinnikäs, yritteliäs ja – niin – suorastaan holtiton rantaleijona siitä biitsillä kuoriutuikaan. Vepeily teki varmasti sekin osaltaan oikein hyvää Susun itsevarmuudelle. Toivottavasti tänä vuonna päästään kokeeseen jo heti alkukesästä!

Vuodelle 2013 voisi melkein suoraan kopioida saman listan kuin viime vuodelle... Mahtaakohan tässä tavoitteiden listailussa olla siis mitään järkeä? Krhm. Kirjoitetaan lista nyt vielä tähän uudestaan pienen realismin sekä parin lisäuhkauksen kera:

• toko: ääntelyn kärsivällistä kitkemistä (VOI1, TK3)
• haku: BH (nyt ihan oikeasti!), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne edelleen tapissa, kiintorulla
• vepe: SOVE, ALO1 (ilmoittaudu!)

Sellaista! Koska maailmasta löytyy viisaita miehiä ja naisia, jotka osaavat pariin riviin tiivistää sen, mitä minä yritän tuhanteen sanaan ympätä, vielä yksi lainaus tähän loppuun. Siinä on harvinaisen paljon ideaa etenkin tällaiselle vatvojalle. Oikeasti.

En koskaan ajattele tulevaisuutta. Se tulee kyllin pian.
- Albert Einstein

Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia kympillä jokaisesta sekunnista, jonka saan viettää aussie vierelläni, ihan suppilona. Kun oikein tajuaa sen, että ei se siinä ikuisuuksiin saakka ole, alkaa maailma näyttää ihan erilaiselta kuin ennen.

Ps. Jokainen lisäinfo liittyen syötteen toimimattomuuteen tai toimivuuteen on tosi toivottu! Tsekkaa siis edellinen postaus tai tähänkin voi kommentoida. Oman blogin uutisvirtaan blogi kannattaa varmuuden varalta lisätä tällä osoitteella, jotta varmuudella toimii: http://suppilo.blogspot.com/feeds/posts/default

Toimiiko?

Vaikka kuinka olen yrittänyt vääntää ja kääntää asetuksia, näyttää uhkaavasti siltä, että syöte ei toimi vieläkään. Vai toimiiko? Todennäköisesti pulma on ulkoasumallissa, jota olen itse muokkaillut ja varmaan siinä sivussa onnistunut poistamaan juuri ne olennaisimmat pari kirjainta jostakin kohtaa. Jotenkin syöte pitäisi kyllä saada toimimaan, että blogin seuraaminen onnistuisi paremmin. Ellei se nyt siis vieläkään toimi, niin ensi hätään päivitykset pitäisi saada näkymään lukijapaneeliin tai oman blogin uutisvirtaan, kun lisää blogin lukuluetteloon tällä osoitteella: http://suppilo.blogspot.com/feeds/posts/default Voi tekniikka vieköön! Ja Bloggerin kun piti olla niin yksinkertainen ja helppokäyttöinen... Heh. Jos joku osaa auttaa, niin olisin tosi kiitollinen!

En ollut aiemmin päässyt testaamaan blogia muilla selaimilla ja tietokoneilla kuin omalla kannettavallani ja tänään koululla havaitsin, että otsikkofontti ei ainakaan Kumpulan aikansa eläneellä kojeella näkynyt oikein. En tiedä, oliko kyse koneen iästä, merkistä vai käyttämästäni selaimesta, joten olisi kiva kuulla, miltä otsikko näyttää teillä muilla. Tältä sen siis pitäisi näyttää:



Jos muutkaan koneet ja selaimet kuin vain yliopiston muinaisjäänne eivät tunnista fonttia, niin täytyy varmaankin vaihtaa otsikko tekstin sijaan kuvaksi.

Huh, jospa tämä nyt olisi viimeinen ei-koiramainen postaus ja pääsisi itse asiaan. Onneksi sentään kuvista toivottavasti tunnistaa, että tämä ei ole ainakaan ihan kokonaan Näin saat itsesi solmuun tekniikan kanssa -tutoriaaliblogi

Ihan suppilona

Tässä sitä nyt ollaan – ihan Suppilona! Tein päätöksen jättää blog.hulleri.netin sellaisenaan paikalleen ja aloittaa Susulle uuden blogin ihan alusta. Katsotaan, kuinka tämä lähtee rullaamaan.

Kaikki parannusehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita! Toivottavasti kaikki näkyy ja toimii, kuten on suunniteltu, eikä teknisiä kummajaisia pompahtele ainakaan ihan jokaisella klikkauksella. Jos niin kuitenkin käy, ilmoittakaa ihmeessä epämääräisyyksistä, niin voin (yrittää) korjata ne. Jälleen kerran olen saanut tuntea itseni varsinaiseksi tekniikan ihmelapseksi tätä väsätessäni... Ai – tähän aiheeseen liittyen pikku vinkki: normaalin sim-kortin leikkaaminen minikokoiseksi ei ole niin kiva pikku Fiskarseilla tehtävä DIY-puhde, kuin netin ihmemaailmassa annetaan olettaa. Nimimerkillä tästä jutusta kokemusta kerrytettynä viime ajoilta – mutta ei mennä siihen nyt sen tarkemmin

Tervetuloa uusille ja vanhoille lukijoille seuraamaan uunituoretta blogia!