Vielä kerran 2012

En ole ennenkään ollut täsmällisesti ajan tasalla vuosikatsausten kanssa, mutta tämä on kyllä jo aikamoinen venähdys. Kuluvaa vuotta mennään jo pian toisen neljänneksen puolella, mutta ajattelin vielä viimeisen kerran palata siihen, mitä kaikkea 2012 toi mukanaan. Yritin ylle valita mahdollisimman paljon kuvia, jotka eivät olisi aiemmin blogissa näkyneet, mutta sen verran heikosti tuli viime vuonna kuvailtua, että varmaan jo kertaalleen esiteltyjäkin mahtui mukaan. Tämän vuoden tavoite minulle voisikin olla se, että ulkoilutan kameraa ahkerammin.

Elämässämme tapahtui hurja määrä uusia isoja juttuja ja muutoksia – niin hyviä kuin huonojakin. Minä sain keväällä valkolakin ja syksyllä muutimmekin jo toiselle puolelle Suomea. Joulukuussa pikkukoira lähti ja jätti jälkeensä mittaamattoman suuren aukon, joka kumahtelee yhä lamauttavan onttona. Susun ikävyyksiin taas kuului alkuvuodesta tiettyjen pelkojen radikaali paheneminen. Tuloksellisesti vuosi sen sijaan ei ehkä ollut se aktiivisin, mutta opin Sususta viime vuonna enemmän kuin edeltäneinä kolmena vuonna yhteensä. Uskaltaisin melkein sanoa, että ensimmäistä kertaa ihan oikeasti löysin sen todellisen hassun Suppilon kaikkien tavoitteiden ja pohdintojen takaa. Niin kummalta ja nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin, niin eniten se vaati uskallusta luovuttaa. Rohkeutta olla ylpeä tähänastisista saavutuksista ja todellista, aitoa ymmärrystä siitä, että koira on ihan oikeasti ensisijaisesti koira – ei taitavuuden tai onnistumisen mittari. Olen monesti viime kuukausien aikana miettinyt, kuinka ihmeessä saan nämä ajatukseni sanoiksi. Monelle olen yrittänyt selittää muutoksia, joita tuntuu tapahtuneen ajattelussani, mutta en oikein itsekään saa niistä aina otetta. Tiedän vain sen, että kesällä treenikentillä ja -metsissä vietettyinä lukuisina tunteina monet palat loksahtivat käytännön tasolla kohdalleen, ja syksyn vaihtuessa talveen kuului loksahtelua myös minun pääni sisällä. Kun Mörkö kuoli, aloin ymmärtää, kuinka suuri onni koiramme meille ovat eikä niitä saisi milloinkaan pitää itsestäänselvyyksinä.

No – entäpä ne konkreettiset toteutumat sitten? Tällaisia olin laittanut tammikuussa 2012 tavoitteiksi:

• toko: VOI1, (TK3), ääntelylle lopulliset heipat
• agi: viimeinen nolla kolmosiin, vuoden 2012 SM-nollien keräily loppukesästä eteenpäin?
• haku: BH (vaikka seuraamisten ajattelu haukotuttaa jo nyt), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne pysyy tapissa
• vepe: SOVE, ALO1

Tavoitteet oli asetettu sillä varauksella, että pystymme treenaamaan suhteellisen aktiivisesti tiuhaan vaihtuvista asuinpaikoista huolimatta. Ihan niin ei käynyt, vaan esimerkiksi kevät meni lähinnä idän ja etelän välillä sukkuloidessa. Koko kesän saimme kuitenkin treenattua säännöllisesti ja voi hitsi, miten hauska harrastuskesä olikaan! Sususta on tullut juuri sellainen treenikaveri, jollaisesta olen aina haaveillut: se on loputtoman innokas, motivoitunut ja yhteistyöhaluinen. Ja monessa asiassa jo melkoisen taitava! Vaikka yhä edelleen pelot rasittavat tekniikkaosaamisen näkymistä, jaksan olla ihan loputtoman onnellinen onnistumisista ja hetkistä, joina Suppis loistaa. Kun vaikeimmillaan tilanteet ovat sellaisia, että esimerkiksi aussieleirillä jokaisen päivän tokotreeniaika meni kokonaan siihen, että Susu 4-veelle syötettiin kissanruokaa ja sitä leikitettiin kentällä, koska se pelkäsi katsomassa olleita ihmisiä niin pahasti, tuntuu huipulta, kun sitten usein yhdessä pystymme treenaamaan ihan normaalisti eivätkä ulkopuoliset osaa arvata vaikeuksia. Leiristä en koskaan saanutkaan sen laajemmin kirjoitettua, mutta sieltä saimme niin hyviä eväitä arkeen ja harrastuksiin, että fiilis Susun kanssa olemisesta ei olisi ollenkaan näin hyvä ilman niitä muutamaa päivää. Koin, että ensimmäistä kertaa meitä ihan oikeasti kunnolla autettiin suurempien kokonaisuuksien osalta. Iso kiitos niille, jotka tästä itsensä toivottavasti tunnistavat, jos sattuvat lukemaan! Into parantaa Susun luottamusta minuun ja lujittaa tekniikkaosaamista on tosi suuri, ja nuo kaksi asiaa ovat edelleen se suurin tavoite. Minä tiedän, että Susu osaa, ja uskon ihan täysillä siihen, että vielä yhdessä pystymme selviämään ja saavuttamaan vaikka mitä. Luulen, että Suppiksen kaltaisen ajatuksenlukijan kanssa minun uskallukseni luottaa meihin on melkein tärkeintä.

Viime vuoden tulostavoitteista täyttyi siis lopulta ainoastaan agilitytavoite kolmosiin nousun osalta. Vaikka näin kirjoitettuna näyttää aika onnettomalta saaliilta, ei oikeastaan harmita ollenkaan. Tokoja saimme todella hyvin työstettyä eteenpäin ja maltoin pysyä päätöksessäni olla menemättä kokeeseen ennen kuin Susu pystyy tekemään vaikeissakin oloissa kokeenomaisen treenin hipihiljaa. Siihen on vieläkin pitkä matka, mutta lähempänä jo ollaan. Tokoa pystyy onneksi treenaamaan vielä suunnilleen viimeisilläkin eläkepäivillä, joten mikäs tässä on treenaillessa BH-titteli jäi viime(kin) vuonna vain suunnitelman tasolle eikä syynä ollut vielä(kään) muu kuin laiskuus. Mutta jospa viimein tänä vuonna! Onhan se hirvittävän rankkaa laittaa yksi ilmo menemään ja opetella seuruukaavio... Huoh.

Agilityssä oli muutama ihan oikeasti todella loistava flow-treeni, mutta koska se on mielestäni kuitenkin kokonaiseen vuoteen aika surkuhupaisa määrä, olemme nyt määrittelemättömän mittaisella agilitytauolla. Minä en vain jotenkin saa kiinni lajin hauskuudesta tällä hetkellä ja Susun kanssa, joten parempi antaa ainakin nyt väliaikaisesti olla. Välillä voi tietenkin kipaista kisoissa ja itse asiassa pääsiäisenä olemme menossa skabaamaan vallan kuuden startin verran. Saa nähdä, kuinka käy.

Varmaankin kaikkein parasta koko viime vuodessa olivat hakutreenit. Yhteistyö tuntui kehittyvän tosi paljon ja jotenkin metsässä työskentely vain alkoi sujua, minkä lisäksi ilmaisu alkoi vihdoin ja viimein pelittää näppärästi. Innolla odotan, josko jo tänä vuonna pääsisimme kokeeseenkin. Huh, pelkkä ajatuskin kyllä jännittää ihan kamalasti... Mutta olisihan se niin siistiä! Tämä hakutaival on ollut nimittäin niin pitkä ja kiemurainen (mutta ei onneksi yhtään ikävällä tavalla!), koska Suppis on joutunut koekappaleen asemaan. Huimasti on ollut opeteltavaa ihan uudenlaisen lajin parissa. Nyt on tosin jo neljä hakukesää takana, mutta silti tuntuu, että ymmärtääköhän sitä oikeasti yhtään mistään yhtään mitään. Todennäköisesti ei.

Ainoa asia, mikä vuoden 2012 kisarintamalta jäi harmittamaan, oli se, että emme mahtuneet vepekokeeseen. Sususta sukeutui kesäkuukausien aikana ihan hurja vesipelastaja! En olisi ikinä uskonut, kuinka sinnikäs, yritteliäs ja – niin – suorastaan holtiton rantaleijona siitä biitsillä kuoriutuikaan. Vepeily teki varmasti sekin osaltaan oikein hyvää Susun itsevarmuudelle. Toivottavasti tänä vuonna päästään kokeeseen jo heti alkukesästä!

Vuodelle 2013 voisi melkein suoraan kopioida saman listan kuin viime vuodelle... Mahtaakohan tässä tavoitteiden listailussa olla siis mitään järkeä? Krhm. Kirjoitetaan lista nyt vielä tähän uudestaan pienen realismin sekä parin lisäuhkauksen kera:

• toko: ääntelyn kärsivällistä kitkemistä (VOI1, TK3)
• haku: BH (nyt ihan oikeasti!), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne edelleen tapissa, kiintorulla
• vepe: SOVE, ALO1 (ilmoittaudu!)

Sellaista! Koska maailmasta löytyy viisaita miehiä ja naisia, jotka osaavat pariin riviin tiivistää sen, mitä minä yritän tuhanteen sanaan ympätä, vielä yksi lainaus tähän loppuun. Siinä on harvinaisen paljon ideaa etenkin tällaiselle vatvojalle. Oikeasti.

En koskaan ajattele tulevaisuutta. Se tulee kyllin pian.
- Albert Einstein

Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia kympillä jokaisesta sekunnista, jonka saan viettää aussie vierelläni, ihan suppilona. Kun oikein tajuaa sen, että ei se siinä ikuisuuksiin saakka ole, alkaa maailma näyttää ihan erilaiselta kuin ennen.

Ps. Jokainen lisäinfo liittyen syötteen toimimattomuuteen tai toimivuuteen on tosi toivottu! Tsekkaa siis edellinen postaus tai tähänkin voi kommentoida. Oman blogin uutisvirtaan blogi kannattaa varmuuden varalta lisätä tällä osoitteella, jotta varmuudella toimii: http://suppilo.blogspot.com/feeds/posts/default