Treenitalla pohjassa

Tällä viikolla pakkaset ovat typistäneet treenailut sisäpuuhasteluihin, mutta edeltävillä viikoilla ehdimme onneksi tokoilla ja vähän agilitoidakin varastoon. Muutoin hyinen ilma ei Susua haittaa – se ei palele ollenkaan. Tästä kiittäminen lienee sterkkauksesta ja hypotyreoosista huolimatta hyvänä pysynyttä turkkia ja eittämättä myös Suppilon taipumusta hössötykseen... Se tosiaankin liikkuu ja loikkii ympäriinsä nopeammin kuin elohopea hätyyttelee paukkulukemia. Ei siis ehdi tulla kylmä etenkään nyt, kun Joensuussa on tarjolla kaksi juoksukaveriakin. Tytöt tulevat ilahduttavan sopuisasti juttuun ja leikkivät keskenään. Yksi rähinä on ollut näiden kolmen viikon aikana, kun en ajoissa huomannut käskeä Susua jättämään löytämänsä kepin ja Piki pomppi apajille. Susulla ei ole yhtään huumorintajua mitä tulee toisiin koiriin ja resursseihin.

Tokossa olemme harjoitelleet uusia EVL-liikkeitä. Olen suunnitellut, että teen nyt muutaman viikon jakson ajan Susun kanssa kolmenlaisia treenejä: uusia liikkeitä paloina, patoamis- ja malttitreenejä sekä paljon perusjuttujen tekniikkaa korkealla toistotiheydellä. Toisin sanoen ensisijaisesti Suppilo hiljaiseksi -first aid kit siis... Liikkeiden välit ovat erityissyynissä, koska niissä piippaus purkautuu räikeimmin. Hupsu Suppilo on kyllä maailman ahkerin ja innokkain treenikamu – se tykkää yhdessä tekemisestä enemmän kuin mistään muusta.



Agilityssä olen lähinnä muistutellut Susulle estetekniikoita ja aika näppärästi ne ovat paimenella parin vuoden paussin jälkeen hallussa. Lisäksi Suppis on päässyt vilistämään vauhtiratoja matalilla rimoilla. On varmaan kropallekin vähän kummaa yhtäkkiä repiä täysiä esteillä, joten olen ajatellut nostaa rimoja hiljalleen. Jokainen, joka on joskus kokeillut jotain ihan uudenlaista liikuntalajia tietää, millaisen kokovartalojumin erilaisista ärsykkeistä voi saadakaan itselleen aikaan... Varmasti sama käy helposti nelijalkaisellekin. Muuten Susun agility tällä hetkellä on mallia "räkytä räkä poskella" ja sillä on hienosti enemmän röyhkeyttä kuin junnuna. Nyt vain pitää saada energia suuntautumaan oikeaan tekemiseen eli miljoonaa juoksemiseen eikä yleiseen räyskytykseen.

Puomi tallentui videolle eräs päivä

Mietteitä ja elävää kuvaa

Nyt pääsi käymään sellainen kummallinen asia, että ilmoitin Susun kevääksi agilityryhmään! Pakko myöntää, että järkytyin hieman itsekin, kun havaitsin kisauramme menneen katkolle jo kolme vuotta sitten. (Kyllä, tarkistin KoiraNetistä.) Mihin aika oikein katoaa? Lienee sanomattakin selvää, että mitään ei varmaan enää osata ja agilitymaailma on varmaankin ehtinyt muuttua melkoisen paljon. Onneksi voimme koko joululoman ahkerasti hinkata agilityä, niin ehkä sitten kehtaamme mennä. Heh. Eräänä iltana huvitin itseäni lukemalla ennen aikojen alkua kirjoitettuja ihan ensimmäisen blogin kisaraportteja. Olen kisannut ekat agikisani hurjat yhdeksän vuotta sitten! Tuntuu uskomattomalta. Silloin kisat käytiin usein hiekkaisissa ja hämyisissä maneeseissa. Koirat karkailivat mutustamaan hepankikkareita ja jotkut nimeltä mainitsemattomat pitkäkorvat myös tyttökoirien perään...

Aina vanhoja blogitekstejä lukiessani muistan, kuinka paljon mahtavia ihmisiä ja kokemuksia koiraharrastus on vuosien aikana minulle antanut. Niistä yhteisöistä, joita olen lyhyen elämäni aikana ollut osa, koiraharrastusporukka on ollut yksi parhaista. Minua on aina autettu ja neuvottu, kannustettu ja tuettu. Kaikesta tästä olen todella kiitollinen ja onnellinen. Jos jotakin, niin haluaisin pystyä säilyttämään uteliaan ja avoimen asenteen omassa koiraharrastamisessani. Myönnän, että suhtaudun koiramaailmaan kokonaisuutena ja jalostuksellisesta näkökulmasta katsottuna jatkuvasti yhä kyynisemmin ja ehkä jopa lannistuneemmin, mutta en haluaisi levittää sitä mielialaa omaan konkreettiseen tekemiseeni.

Olen vetänyt eläinlääkisläisille viimeiset puolitoista vuotta tokotreenejä ja myös koulutuspuolen kokeminen on ollut hyvin antoisaa. Eläinlääkisläisten kouluttaminen on sikäli ollut erityisen kiitollista, että kaikki ovat oikein motivoituneita ja perusasiat koiran kanssa olemisesta ovat ihanan hyvin mallillaan. Kouluttaminen on saanut minut entistä vahvemmin vakuuttumaan siitä, että kokemus siitä, että koiran kanssa tekeminen on yhteinen oma juttu, on avainasemassa. Ihmisiä ja koiria on niin monenlaisia, että jos liikaa keskittyy siihen, miltä jonkin pitäisi tuntua tai pitäisi näyttää joidenkin yleisten ihanteiden mukaan, alkaa vain turhauttaa. Tietenkin ne koesäännöt kannattaa tsekata ja vähän sieltä katsoa, millainen lopputuloksen suunnilleen pitäisi olla ;) Mutta jos ohjaajalla on hauskaa ja varma olo, on sitä yleensä myös koiralla, ja se näkyy ulospäin. Siitä syntyy positiivinen kehä, jossa hyvä fiilis ruokkii itse itseään.

Sitten hupiosio! Viime keväänä treenasimme muutaman kuukauden tiukan jakson tokoa salaisena ajatuksena ehtiä erikoisvoittajaluokkaan ennen uusia tokosääntöjä. No – ihan ei ehditty. Susun lääkitystä kilpirauhasen vajaatoimintaan jouduttiin juuri siihen aikaan säätämään eikä kokeeseen luonnollisesti ollut asiaa huonon hoitotasapainon kanssa. Sääntöjen vaihtumisen jälkeen treenailu on ollut päivittäistä lenkkihassuttelua ja silloin tällöin "kunnon" treenejä mutta ei millään kovin tavoitteellisella otteella. Nyt olen taas aktivoitunut ja katsotaan, josko alkaisimme rakentaa EVLn kuntoon. Videolla esitelty ainakin yksi kehittämiskohde – Suppilon mielestä voitaisiin pidättäytyä ihan vain eteenpäin kävelyssä jatkossakin...



Ei muuten ihan heti videon perusteella uskoisi, että on alle viikko jouluaattoon! Melkoista.

Voidaan käydä pilvissä kyläilyllä

 

Paikallaolo 9

Kaukokäskyt 8

Ruutu 9

Metallinouto 5

Hyppynouto 9

Tunnistusnouto 8

Liikkeestä istuminen 10

Seuraaminen 8.5

Luoksetulo 8

Kokonaisvaikutus 9

Pisteet yhteensä 269, VOI1, TK3, sij. 1./10

Kolme koetta, kolme ykköstä, kolme voittoa, nolla nollaa. Tuntuu aika uskomattomalta, koska vielä hetki sitten epäilin, että mahdammeko enää ikinä päästä osallistumaan tokokokeeseen ääntelyiden ja arkailujen takia. Susu on ihana, kun se aina yrittää täysillä parhaansa ♥ Tämänpäiväinen ei ollut ollenkaan parasta tekemistämme mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa ja Suppilo teki oikein hienosti. Nyt vain nokat kohti erikoisvoittajaa!

Videota kokeesta

Pitkästä aikaa on tarjolla Suppilo-videoita! Nämä pätkät ovat siis viime lauantain tokokokeesta, josta tarkempi selostus löytyy edellisestä postauksesta. Joka ikinen kerta, kun näen kuvia tai videota Sususta, järkytyn yhtä paljon siitä, kuinka kääpiö se onkaan. Ihan tappi! Hassu omppupeppu. Se on tuollainen tasainen ja tunnollinen puurtaja – ei se näyttävin ollenkaan, mutta aika luotettava ja huvittavuuteen asti pedantti.

Seuruu (ei ihan kokonaan) 10 ja luoksetulo 8,5
- noille käännöksilleni ja juoksuseuruulle täytyy tehdä jotakin... ei parasta Susua mutta aika näpsä kuitenkin
- luoksetulo näytti yllättävän hyvältä mutta käskyt eivät tule ollenkaan oikeaan aikaan


Ruutu 10
- huippu Suppis!


Metallinouto 9
- katson tätä varmaan repeatilla seuraavat kaksi viikkoa, koska en vain voi vieläkään käsittää tuota vauhtia ja noston nopeutta :D (saati oman heittoni pituutta, nimimerkillä "yleensä heitän koiraani pallolla nenään")


Tunnistusnouto 8,5


Sellaisia! Susu näyttää minusta aika iloiselta ja olin tosi ilahtunut, kun se juoksee minusta poispäin noin rennosti. Sillä ihan häntä heiluu monessa kohtaa! Nyt vain pitää saada sille hurjasti lisää röyhkeyttä kiitää myös minua kohti täysiä. Vähän pohdin, että opettaisin koiran tulemaan luoksetulossa suoraan sivulle, koska se voisi olla Suppikselle kuitenkin vähän helpompaa. Lisäksi hoksasin, että aina vauhtiluoksareita ja -noutoja tehdessäni vapautan koiran sen ollessa vielä aika kaukana eli eipä sille paljoa ole tullutkaan vahvisteita vauhdista lähempänä minua. Treeniin myös edestä sivulle siirtymiset, ettei Suppiksen takamus jää puolitiehen. Luoksetulon stoppia olen alkanut nyt opettaa uudestaan ihan eri tekniikalla.

Erittäin hyvä ellei täydellinen

Voi sentään. Mitäköhän sitä kirjoittaisi? Olin eilen illalla jo vahvasti kallistumassa siihen, että jätämme menemättä tämänpäiväiseen kokeeseen, koska on tullut treenattua tavallista nihkeämmin ja Suppis on ollut viimeisen viikon arjessa vähän epävakaampi – pelännyt esimerkiksi sadevesikaivoja niin antaumuksella, että on alkanut kyyristellä ja kiskoa pakoon useaa metriä ennen kaivojen ohituksia. Torstain ryhmätreeneissä se mölisi, hillui ja sovelsi kuin mikäkin höntti, ja kun eilen tein kaukoja sisällä ja kehuin sitä hillitysti, koira ryntäsi sängylle ja alkoi repiä päiväpeittoa samalla tapporavistuksia tehden – siis Susu! Jestas. Ehkä hieman ylimääräistä tekemisintoa siis... Noo, vähän epäröivistä fiiliksistä huolimatta tsekkasin illalla bussin valmiiksi ja asetin kellon soimaan kuudeksi. Aamulla olikin jo paljon positiivisempi fiilis ja oli kiva lähteä matkaan. Päätin jo etukäteen, että jos Susu piippaa kamalasti tai on ahdistunut, keskeytän vain eikä siihen maailma kaadu. Treenataan sitten taas lisää.

Koe pidettiin Ojangossa Vuokkoset-areenalla ja se oli samalla SBCAKin bordercollieiden ja australiankelpieiden rotumestaruus. Tuomareita oli kaksi ja niinpä likkeet oli jaettu kahteen settiin eri kehiin. Kieltämättä paikan päällä vähän meinasi alkaa hirvittää se pro-bortsujen määrä mutta yritin ajatella, että täytyy vain tehdä omaa juttua. Jännitysmomentti oli myös se, että ei ollut autoa eikä edes häkkiä käytössä, vaan Suppis sai hengata luppoajat kiinni hallin seinässä ahtaasti muiden koirien ympäröimänä. Ääks, mitä mukavuusalueen ulkopuolella haahuilua! Ei vielä vuosi sitten olisi omat hermot kestäneet tällaisia haasteita ;)

Pisteet

Paikallaolo 8 - tupla lopun perusasentoon

KEHÄ I
Liikkeestä istuminen 9 - vähän vino asento
Kaukokäskyt 7 - i-s-m-s-i-m, tupla ekaan istumiseen, seisomiset saisivat olla takapainotteisempia
Hyppynouto 9 - hidas tarttuminen

KEHÄ II
Seuraaminen 10 - ei parasta Susua mutta tosi hienosti se teki, tätä tuli useampi tuntematon kehumaan ja sanomaan, että tosiaankin ansaittu kymppi
Luoksetulo 8,5 - stopit ja vikan pätkän vauhti nyt ovat mitä ovat mutta loistava meille
Ruutu 10 - tosi hieno! Susu alkaa olla haka bongaamaan ruudun
Metallinouto 9 - joku vaihtoi koirani tähän: laukka mennen tullen, nosto ilman mitään hidasteluja!
Tunnistusnouto 8,5 - ravilla takaisin

Kokonaisvaikutus 9 / 9,5 = 9,25 - todella miellyttävää työskentelyä, harmoninen kokonaisuus, ohjaajaa kohti tulevat liikkeet saisivat olla ripeämpiä

pisteet yhteensä 280,25 VOI1 KP, sij. 1./10

Susu oli niin ihana! Moni edellisessä kokeessa huonommin mennyt juttu meni nyt tosi paljon paremmin ja jotenkin kun niitä positiivisia yllätyksiä tipahteli joka liikkeessä, niin fiilis kehässä oli aidosti iloinen. Oli huippua, kun sai kertoa koiralle joka liikkeen jälkeen, mikä supersankari se oli ja todellisuudessa tarkoittaa sitä. Suppilon vire ei laskenut ollenkaan ja tuntui, että sain viriteltyä sen aika nappiin kuhunkin liikkeeseen. Kehässä oleminen oli oikeasti nautinto ja siinä missä parin viikon takaisessa kokeessa Susu oli aavistuksen kireän ja epävarman oloinen, nyt se ei ollut sitä alkuunkaan. Se tiesi, mitä teki, ja varmasti auttaa, kun oma käytös kehässä on kerta kerralta varmempaa.

Suorituksen jälkeen en ollut ollenkaan varma, riittivätkö pisteemme ykköseen, mutta jo silloin oli ihan voittajaolo. Oliko se hauska, innokas ja taitava koira kehässä tosiaan pieni piskuinen Suppilo? Oli se! Jotenkin uskomatonta, että kaiken tämän me olemme yhdessä opetelleet Näkyi se sitten lopulta myös numeroissa ja kaiken lisäksi Susu vielä voitti! Ykkösiä tuli vain kaksi ja tuomarointi olikin aika tiukkaa. En ole varma, tuleeko noilla pisteillä automaattisesti kunniapalkinto, mutta tuomari erikseen sanoi palkintojenjaossa, että halusivat antaa sen. Kyllä kannatti herätä aamuvarhain!

Kerrankin suorituksesta tuli muuten videota – laitan näkyviin heti, kun saan sen!

Luminen hakuleiri

kirjoituksen hakukuvat © Timo Rautio ja tokokuvat © Paula Toivola, kiitos!

Viime viikonloppu 19.-20.10. olisi pitänyt viettää nenä visusti tenttikirjassa mutta kuka nyt sellaisen syyn vuoksi jättäisi leirin väliin? Ja aina tulee uusintatenttejä mutta ei uusintaleirejä (tätä sääntöä on lupa soveltaa monessa muussakin tilanteessa – ei tule uusintajuhlia, uusintatreenejä, uusintareissuja tai uusintaleffailtoja... mutta tentti aina! ) Niinpä perjantaina starttasimme Hannan kanssa auton kohti Kuopiota, jossa perillä odottivat melkoisen korkeat valkoiset hanget ja viluinen ilma. Hui! Leiri oli aussieyhdistyksen järjestämä ja kouluttajina toimivat aiemmilta leireiltä tutut Tytti (tottis) ja Samuli (haku) Juntto.

Lauantaina pääsimme ensimmäiseksi tokoilemaan. Toivoin, että Susu ääntelisi ja tällä kertaa toive toteutui – tiedättehän sen, kun menee johonkin koulutukseen jonkin traagisen ongelman kanssa ja sitten yhtäkkiä se onkin kadonnut? On käynyt piippauspulman kanssa useammankin kerran. Ei se kotona ihan oikeasti osaa! Heh. Minun pitää muistaa tarkkailla, mistä syystä Susu volisee – jos se kärkkyy palkkaa, sitä voi ihan oikeasti kieltää, mutta jos taas johtuu epävarmuudesta niin pitää miettiä muuta. En ollut aiemmin jotenkin niin selkeästi osannut ajatella, että vieraista ihmisistä johtuva hermostus näkyy lisääntyvänä piippauksena tai että se on tavallaan "jäänne" entisistä kauhuista. Nykyään kun Susu kuitenkin pystyy jo toimimaan tuollaisissa vaikeissa tilanteissa eikä enää pelkää paniikissa tai päksähtele holtittomasti, niin nykyään epävarmuus näkyy pahempana ääntelynä. Mutta Susu oli kyllä tosi reipas ja muutos entiseen oli kuulemma huomattava eikä Sususta enää arvaisi millainen se on ollut. Jee! Oikeastaan parasta, mitä voi kuulla, sillä Tytti siis on nähnyt Suppiksen pahimmillaan.



Toisella kierroksella kysyin noutoon vinkkejä. Olemme tehneet paljon vauhtinoutoja ja treeneissä Susu jo selvästi oikein kiihdyttää palautuksissa lelun toivossa, mutta koetilanteessa se lysähtää entiseen. Nyt jatkossa yritän saada Susun nuppiin ajatuksen siitä, että noutoliike ei suinkaan lopu edessä pönötykseen, vaan sen jälkeen saattaa tapahtua vielä vaikka mitä hauskaa kuten puun kiertämistä. Palautus on vain siis välivaihe. Paljon pitkiä noutoja ja muuta vauhdikasta myös. Lisäksi minun pitää ehkä vähän nöyrtyä siinä, että kokeenomaisessa palkkaan koiran ponnettomasta palautuksesta (etenkin metalli), vaikka sitä ei periaatteessa pitäisi vahvistaa. Joskus siitä kuitenkin pitäisi päästä palkkaamaan ja vaikka koira ei hirmuvauhtia juuri silloin laukkaisikaan, onhan se kuitenkin positiivinen palaute minua kohti tulemisesta. Lisäksi katsottiin Susun eteentulosta perusasentoon siirtymistä – siis kuinka rumalta sen törmäyshypähdys näyttää. Ei kauhean pahalta mutta minun pitää olla palkkaamatta koiraa sen kohottatutuessa kurre-asentoon sivulla.



Iltapäivällä pääsimme kahlaamaan lumiseen hakumetsään. Välillä lunta tuprutti taivaalta ihan toden teolla ja ukkonakin sai tosissaan bongailla takarajan merkkejä, kun näkökenttä oli täynnä valkoista huttua. Susulla oli nyt siis ollut parin kuukauden tauko hakuilusta ja veikkasin, että se on varmaankin ehtinyt unohtaa kiintorullan ja niinhän se olikin. Muistaakseni Susu teki neljä pimeää ukkoa, joista ykkösellä kiintorulla, kakkosella ja kolmosella irtorulla ja viimeisellä suorapalkka. Suppis selkeästi kummasteli vierasta porukkaa mutta aiemmista samanlaisista tilanteista viisastuneena yritin nostaa sen virettä kunnolla leikittämällä jo ennen ilmoittautumiseen menoa, mikä auttoikin hienosti. Susu etsi hyvin mutta rullat palautuivat epätyypillisesti takaisin lähetyspaikkaan eikä koira siis tehnyt kolmiota palatessaan, mutta todennäköisesti tämä johtui vain tappijalkatyypin mukavuudenhalusta mahaan asti ulottuneessa hangessa. Miksi harppoa umpilumessa, jos on jo menomatkalla raivannut polun?

Sunnuntaina Susu teki tokossa tunnaria, täyskäännöksiä, hyppynoutoa sekä eteenmenoa. Tunnaria ei ehkä kannata yrittää liikaa peukaloida, koska jos palautukseen liikaa yrittää hakea vauhtia, hajoaa kapuloilla työskentely herkästi etenkin, kun kesäisen ongelmasuman jälkeen Susu on yhä vähän epävarma haistelija. Täyskäännös ei näytä yhtään niin tönköltä ja vaikealta kuin miltä se tuntuu. Seuruun paikka on nätti ja siisti mutta enemmän voisi tehdä tylsää suoraa pk-puolta ajatellen. Muutenkin enemmän sellaista häiriötöntä tekemistä, koska nyt kun olemme treenanneet paljon pahassakin häiriössä niin Suppis alkaa olla siinä haka ja oikein aktiivisesti sulkee ylimääräiset jutut pois mutta nyt sitten se tylsyys on vaikeampaa. Eteenmenoon tuli hyvä vinkki piilossa olevasta pallonheittäjästä, jolloin lelua ei tarvitse erikseen häivyttää kentän päädystä.



Hakumetsässä lumi oli vain lisääntynyt yön aikana ja lisäksi rata oli mäkisessä maastossa. Eipähän tullut kylmä maalimiehenä, kun rämpi toppavaatteissa ylös ja alas! Susun treeni oli haastava ja siksi todella opettava. Paljon tuli tyhjiä ja lopulta täytyi ihan pakolla pistottaa koiraa hakemaan yhä uudelleen ja uudelleen, kun sillä alkoi usko loppua löytöihin. Minun ei tarvitse pyydellä töihin patistamista anteeksi Susulta, koska se kyllä tekee, vaikka välillä vähän yrittääkin väistää passiivisuuteen. Ei siis aina negatiivisen palautteen jälkeen tarvitse kehua eli tavallaan mitätöidä napakampaa palautetta heti perään. Susu on hakukoirana tosi kohtelias ja maalimiehiä se yhä edelleen varoo mutta kuten Samppakin sanoi, kaikki ikäkausiin liittyvät pelkojutut ja väistelyt ovat varmasti ollutta ja mennyttä eli koira vain on millainen on. Iän myötä sille toivottavasti tulee varmuutta ja röyhkeyttä työskentelyyn, eikä nöyryys ukoilla periaatteessa haittaa kun Susu kuitenkin tekee mielellään ja pitää palkastaan. Kiintorulla tuo helpotusta tähänkin juttuun, kun Suppe saa itsekseen nostaa rullan.

Paljon tuli taas uusia juttuja ja lisäksi hyviä muistutuksia monista asioista, jotka helposti unohtuvat. Leirit ovat kyllä ihan parhaita! Tänä vuonna ehdittiinkin leireillä oikein urakalla, kun tämä oli jo kolmas agi- ja paimennusleirin sekä tokoleirin jatkoksi. Sain paljon monenlaista pohdittavaa niin itse treeneistä kuin sitten yleisesti muiden kanssa jutteluista mutta taidan kirjoittaa niistä sitten myöhemmin erikseen, ettei tämä venähdä mahdottomiin mittoihin. Kiitos vielä kaikille seurasta ja erityiskiitos Juntoille aina yhtä loistavasta koulutuksesta!

Vihdoin voittajia!

Minulla on maailman paras koira ♥

Paikallaolo 10
Tunnistusnouto 8
Kaukokäskyt 8,5
Liikkeestä istuminen 9
Seuraaminen 9
Luoksetulo 6
Metallinouto 7
Hyppynouto 9
Ruutu 9
Kokonaisvaikutus 10

pisteet yhteensä 271, VOI1, sij. 1./4

Tämä oli meille niin paljon enemmän kuin tulos tokokokeesta. Se oli työvoitto, todiste siitä, että yhdessä me pystymme. Kiitos periksiantamattomuudesta, osoitus siitä, että kaikki paitsi pyöröovista hiihtäminen ihan oikeasti saattaa olla mahdollista. Susu ei tehnyt tänään kaikkea virheettömästi saati täydellisesti, mutta se oli iloinen, yritti loppuun saakka eikä välittänyt ympäröivästä maailmasta lainkaan. Tunnarissa sitä hermostutti ja se tarkisti rivin piinaavan monta kertaa, metallia se mulkoili kuin ilmestystä ulkoavaruudesta ja luoksetulossa se meinasi jumittua ekan stopin jälkeen – mutta se ei silti antanut periksi! Kaikki Suppiloa yhtään enemmän tuntevat tietävät, kuinka se ja sana periksiantamattomuus tai itseluottamus samassa lauseessa ovat lähinnä hauska vitsi, mutta tänään niin ei ehkä ollut.

Kaksi vuotta sitten tilanne tuntui lannistavalta, koska koin, että en milloinkaan tule saamaan liikkeitä teknisesti niin varmoiksi, että Susu valitsisi aktiivisen toimimisen lannistumiseen valumisen sijaan – että se pahassa paikassa ei vain putkiaivona passivoituisi perusasentoon piippaamaan. Tai että minun kehuni milloinkaan voisivat vakuuttaa koiran hermostuttavassakin tilanteessa siitä, että se teki kaiken just niin kuin kuului eikä maailma ihan oikeasti milloinkaan kaadu päällemme. Tänään ruutu oli viimeinen liike ja pitkästä palkattomasta rupeamasta huolimatta Susu juoksi sinne yhtä innoissaan kuin jos se olisi tehty ensimmäisenä. Ei oltu muuten koskaan aloitettu tunnarilla tai muutenkaan tehty liikkeitä noin sekalaisessa järjestyksessä, mutta selvästi jo voittajassa tuollaisia miksejä voi tulla vastaan. Inkan kanssa lähinnä naureskeltiin meitä ennen olleita EVL-koiria katsellessamme, että mitäköhän siitä tulisi jos meidänkin pitäisi tehdä noin nurinkurisessa järjestyksessä... Niinpä

Jos olen täysin rehellinen, en jaksanut uskoa, että työnteko aina oli sen arvoista. Olisi ollut helppoa nöyrtyä ja jättää Susun kanssa sen kummempi tavoitteellinen harrastaminen sikseen, mutta jotenkin en tahtonut luovuttaa. Enkä tahdo vieläkään! Kesti pitkään, että opin olemaan Suppilon kanssa ja että ymmärsin muutamia olennaisia asioita, mutta nyt onneksi tuntuu, että positiiviset jutut ruokkivat toisiaan ja että olemme oikealla tiellä. Hirmuisesti riittää vielä tehtävää niin teknisesti, virejuttujen kuin ihan yleisestikin luottamuksen suhteen mutta tämä oli kuitenkin tosi hyvä tsemppaus ja henkinen helpotus tähän väliin. Nyt on hyvä fiilis! Suuren suuret kiitokset kaikille meitä auttaneille ja meidän kanssa treenanneille!

Valon pisaroita vasten pimeää

Lämmin kiitos kaikille osanotoista ja kauniista sanoista.

Pahojen ajatusten harhautukseksi matkasimme tiistaina Ojankoon HSKHn tokon kisaharkkaan. Susu pääsi melkein lennosta tekemään paikallaolon EVL-koirien kanssa, mutta kiireestä huolimatta se makasi tosi rauhallisesti eikä herpaantunut häiriökävelyistäkään. Perusasentoon koira nousi tosi nihkeästi – nostoja maasta pitää siis treeneissä joskus tehdä eikä vain luottaa siihen, että sieltä se varmasti pomppaa käskystä pystyyn. Yksilöliikkeiden jälkeen menimme vielä häiriökoiraksi AVO-luokkalaisten seuraksi ja taas Suppis oli oikein nätisti ilman mitään etutassujen siirtelyitä tai vastaavia. Yksilöliikkeistä päätin jättää ruudun ja istumisen pois ja kerrankin keskittyä meille vaikeampiin juttuihin sekä palkata vähän tiuhemmin kuin viime kerralla. En tiedä, johtuiko juuri niistä ensimmäisten liikkeiden ylläripalkoista, mutta Susu piippasi liikkeiden aluissa selvästi enemmän kuin esimerkiksi edellisessä kisaharkassa kuukausi sitten. Työskennellessään se on onneksi hiljaa, mutta virittelyissä ja liikkeen alkua perusasennossa odotellessa niitä vinkuja tulee. Äh. No, treeniä vain!

1. seuraaminen – yllätyspalkkasin noin puolivälissä, vasemmalle askelissa oma rintamasuunta kääntyi liikaa, täyskäännös vasemmalle oli kökkö ja rikkoi muuten siistiä kokonaisuutta, vasemmalle ja oikealle käännökset hienot, tiivis ja kiva kontakti
2. luoksetulo – stopista "tuomari" heitti yllärinä pallon koiran taakse, odottaminen hyvä, lähti tosi kivalla vauhdilla mutta pysähtyi myös hyvin!
3. hyppynouto – meni hyvällä vauhdilla ja innoissaan, tarttui vähän hitaasti mutta tosi siististi (viime kisaharkkaan suuri edistys, silloin vieras kapula oli nii-in ällö), kiva vauhti takaisin ja tiivis palautus, vapautin suoraan eteentulosta ilman loppuperusasentoa
4. metallinouto – monta virhettä yhteen liikkeeseen mahtuu? monta! varasti (!!) liikkurin käskystä, pyöritti nokallaan, nosti hitaasti, toi ravilla (olin ajatellut vauhtipalkata palautuksesta mutta tästä räpellyksestä ei vain voinut palkata)
5. tunnistusnouto – meni Susuksi hurjaa vauhtia kapuloille, haisteli vähän rauhattomasti ja oman nostettuaan tiputti sen vielä ja tarkisti loput, nosti oman ja palautti sitten ravilla
6. kaukokäskyt – i-s-m-s-i-m, tähän kaikki maailman positiiviset adjektiivit: ainoastaan s-m ei ollut puhdas, muuten Susu teki ihan käsittämättömän hienosti

Yleisesti kommentoitiin, että tosi hyvä kokonaisuus ja yhteistyö – Susu on kehässä minun kanssani eikä sitä siellä kiinnosta mikään muu. Kehääntuloa kehuttiin erityisesti. Oma tuntuma koiraan ei ollut tällä kertaa niin hyvä, mutta se johtui varmaan ihan vain alavireisyydestäni, jota en kyllä millään taikatempulla saa Susulta piilotettua. Muutenkin huomaan todella selvästi sen, kuinka vahvasti Susu reagoi suruuni – se ei ole ollenkaan niin rento ja hupaisa kuin on nyt koko syksyn ollut. Se tottelee hitaammin, ei kirmaile lenkillä juurikaan ja eilen hipsi vain jalkoihin pöydän alle makaamaan, kun kaverini pyysi sitä luokseen rapsutettavaksi. Olin jo eilen ärähtämässä Susulle ulkona, kun kutsun kuultuaan se kipsutteli vähän tahmaisesti vierelleni mutta sitten hoksasin, että se yrittää vain rauhoitella, ei tosiaankaan ole tottelematon. Se tästä vielä puuttuisi, että alkaisin simputtaa sitä.

Kieltämättä kisaharkasta pysäkille kävellessämme mietin, mitä ihmeen järkeä tässäkin taas mahtoi olla. Oli pilkkopimeää, taivaalta viuhui tihkusadetta ja seuraava bussi tulisi yli puolen tunnin kuluttua. Sitten tajusin, että kyllä tässä on järkeä, kyllä sitä vain oli hyvinkin paljon. Ihan jokaisessa Susun kanssani viettämässä hetkessä on järkeä, koska niitä ei anneta rajattomasti, niitä ei tilata tiskiltä loputtomasti. Jonain päivänä se ei enää ole vierelläni ja silloin toivon, että olisin viettänyt sen kanssa enemmän aikaa – vaikka sitten sukat likomärkinä keskellä tummaa Vantaata. Tuskin itsekään tajuan, kuinka paljon Susu minulle merkitsee ja miten en ehkä aina olisi selvinnyt suuressa maailmassa ilman sitä.

Koivet kuntoon

Terveisiä sairastuvalta! Tosin vain minun osaltani – Susu tahtoisi varmaankin lähettää kummastelevat "miks toi yks vaan töllää telkkaa ja juo teetä eikä leiki MUN kaa??" -arvelut. Suppis on kyllä ehkä maailman kiltein ja vaivattomin kaveri, koska se ei yhtään mukise muutamasta tylsästä päivästä, vaan keskittyy täysillä toimimaan lämmittävänä karvatyynynä kainalossa. Huh! Onneksi sentään Susu on suppilonokasta pikkuvarpaisiin saakka täysin kunnossa, mikä vielä vahvistui tänään, kun oloni oli jo sen verran parempi, että selvisimme visiitille osteopaatti Jerry Ketolalle.

Olen vähän vainoharhainen. Siis ihan vähän vain. No okei, aika paljon. Mörkön myöhäisen diagnoosin jälkeen sitä vain jotenkin tajusi, kuinka äärettömän vaikeaa on tulkita koiran vointia. Jos ei hetkeen hoksaa, että koira kärsii polttavista hermosärkyvihlaisuista, miten sitä milloinkaan pystyy havaitsemaan pienemmistä lihasjumituksista johtuvat kolotukset saati sitten vaikkapa kroonisen nivelkivun? Tiedän, että on täysin turhaa jatkuvasti miettiä, mahtaako koira olla kipuinen, koska hyvää vauhtia alkaa nähdä oireita ja epänormaaleja asioita vähän siellä sun täällä eikä murehtimisella loppujen lopuksi pääse mihinkään. Susu on röntgenkuvattu, se on käynyt säännöllisesti fysioterapeutilla, se on todella taspainoinen, liioittelematon sekä fiksu liikkuja ja mikä tärkeintä, se loikkii, laukkaa ja leikkii vaivattomasti – eikö se riitä? Noo, pessimisti kuitenkin aina varautuu pahimpaan   Ihan varmuuden varalta vain.

Suppilosta osteopaatilla oli aika jännää, mutta melko hyvin se malttoi pötkötellä hoitopöydällä. Pientä kireyttä oli rintarangan alaosassa ja lannealueella sekä kauttaaltaan oikea puoli oli jäykempi, mutta kokonaisuudessaan koira on oikein hyvässä kunnossa. Edes tyypillisiä tokokoiran vasemman puolen jumeja ei ollut. Pikkuruista Susua luultiin taas bortsuksi ja Jerry sanoikin, että sirous on varmasti hyvä juttu ja edesauttaa kunnossa pysymistä, vaikka rasitusta tuleekin enemmän. Erilaisten harrastusten myötä Suppis saa monipuolista liikuntaa eli laaja lajivalikoima ei ainakaan tee hallaa. Samalla vauhdilla vain jatkossakin!

Olen perustellut agilityn lopettamista useammallakin syyllä – itseäni ei huvita, jää enemmän aikaa muille lajeille, en jaksa kantaa esteitä (joo... tämä viimeistään kuvaa tekosyi   perustelujen laatua), treenaaminen on kallista, halleille on pitkä matka, en osaa ohjata... Ja niin edelleen ja niin edelleen. Painavin syy on kuitenkin se, että jotenkin kuvittelen agilityn rasittavan Susua liikaa. Se on niin pieni ja tappijalkainen eikä jotenkin ollenkaan luontainen radalla liikkuja. Jotenkin tekee vain kauhean pahaa hyppyyttää sitä maksirimoilla. En edes tiedä miksi. Todennäköisesti kammoan vain niin syvästi sitä, että muutaman vuoden kuluttua koiran selässä on muutoksia tai muuta vastaavaa ja siinä vaiheessa syyllisyys romahtaa niskaan. Tavallaan tuntuu ihan höntiltä, koska onhan tämä vähän naurettavaa eikä muuten sovi ollenkaan ajatuksiini koiranpidosta – eletään täysillä niin kauan kuin elettävää riittää. Mörkökin sai sairauksistaan huolimatta aina mennä, juosta ja touhuta miten tahtoi ja se kyllä elikin kaikki seitsemän vuottaan tuli huiskuhännän alla. Mutta toisaalta jos me pärjäämme ilman agilityä eikä se ole lempilajini, miksi sitä tekisi? Susu ei kuitenkaan tästä päätöksestä kärsi, kun meillä on monta muutakin lajia treenattavana. Höhpöh hölmö on ihmisen mieli.

Parit tokot vielä lyhyesti. Torstaina pääsimme pitkästä aikaa (vuosiin?) kunnon ryhmätreeneihin, kun eläinlääkiksen ohjattu kisatokoporukka kokoontui ensimmäistä kertaa. Hyödyllistä tehdä kaikkea pientä kunnon koirahäiriössä! Treeniin täyskäännökset. Loppuun Suppis teki vielä vauhtinoudon Indyn painavalla kapulalla, jonka keskiosa oli juuttinarua, ja liikkuroidun tunnarin. Lauantaina tehtiin kiva treeni Inkan ja Sätkän kanssa Messarilla. Susu teki luovan kokeenomaisen palkatta: juoksutarkastus, ruutu, ruudussa kaukot, ruudusta luoksetulo, vapautus tunnarikapuloille, palautus, metalli ja vauhtipalautuksesta pallopalkka. Ei kyllä yhtään vire laskenut, vaikka ei tullut liioin palkkaa tai vapautuksiakaan. Toisessa setissä sitten liikkeiden välejä ja kisapalkkauksia, tosi hyvin Susu jo ilahtuu kehuista ja odottaa lelua. Treeniin tunnarin nätti pito. Sunnuntaina jatkettiin Messarilla bortsuseurassa, kun Tiia ja Ruuti tulivat Espoosta treeniseuraksi. Susu teki paikkaistumista, luoksetuloa, vierasta metallia, häiriöseuruuta ja kaukoja. Hyvin meni, kiitos vielä seurasta!

Aussieiden tokoleiri 22.-25.8.

Raportti tuttuun ja turvalliseen tapaan kuukauden myöhässä    Elokuun lopussa tokoilimme mukavat neljä päivää Uuraisilla Aussieyhdistyksen järjestämällä leirillä. Myös yksi esineruutu ehdittiin käydä tekemässä. Lisäksi oli aurinkoa, kiva nurmikenttä, huippua seuraa sekä hyvä ja kannustava kouluttaja Hanna Närhi. Treenejä riitti niin paljon, että paitsi että ehdimme Susun kanssa käydä melkein kaikki liikkeet läpi, silti jäi aikaa myös kekseliäille ryhmätreeneille sekä temppuradoille. Hauskaa oli, kiitos vielä kertaalleen kaikille!

Suppilosta ei taaskaan ole kuvatodisteita, mutta piristykseksi kuvia muista osallistuneista aussieista.



Luoksetuloon treeneissä aina varmistetaan vaadittu stoppi – käsky sillä asenteella, että koira pysähtyy tai liiskaantuu junan alle. Vaikka rajutkin avut (ääni, käsi ja vartaloapu) kunhan stoppi on hyvä. Ohjaajan seisominen kädet suorana normaaliasennossa pitäisi merkata koiralle palkkaa – yllätysvauhtipalkkoihin lelu pitkittäin treeniliivin helmaan, josta se vain käännetään tai tiputetaan esiin. Ei siis pallojen ja namien turhaa kaivelua taskuista, jotta koira ei opi, että kovaa kohti tulemisesta saa palkan vain kun taskuja pengotaan ja ohjaaja muutenkin sählää.



Ruudussa Susu on tehnyt paljon siirtelyitä neliön reunoilta, nauhojen päältä ja niiden ulkopuolelta. Nyt voi lisätä haastetta eli mitä lähempänä koira jo on oikeaa kohtaan, sitä vaikeampaa sen on korjata oikeaan nappipaikkaan. Lisäksi kun koira jätetään paikkaan, josta sen pitää korjata ruutu-käskyllä, se jätetään seisomaan, ei istumaan niin kuin minulla on ollut tapana Suppis jättää. Ehdottomasti Susulle EVL-ruututreenejä jo nyt! Paljon myös sitä, että ruutu tehdään yleisöä, puita tai seinää vasten. Ruutua kannattaa siirtää toistojen välissä muutama metri sivusuunnassa, jotta koira oppii oikeasti keskittymään eikä vain aivottomana kirmaamaan – tämä oli todella yllättävän vaikea oikeastaan kaikille koirille.



Kaukoissa namit voisi laittaa takapalkan sijaan myös koiran etutassujen viereen oikealle ja vasemmalle puolelle. Maahan-seiso-vaihdossa koira kokoaa niin, että kosketusalusta laitetaan etutassujen väliin ja koiran pitäisi noustessaan stepata etutassut sen päälle.



Takapalkan jättö niin, että kävellään kohti lähtöpaikkaa ja sitten tiputetaan yhdessä palkka, matkaa jatketaan lähtöpaikkaan. Ei siis niin, että seisotaan jo lähtöpaikassa ja suurieleisesti viskataan lelu tai lihapulla taakse.

Seuraamisessa sivu/viereen/tms. -käsky ei ole korjauspyyntö vaan kehu ja tieto palkasta! Kontaktitiputuksiin jokin muu virhesana tai huomautus. Susulla tämä onkin jo näin. Askelsiirtymisiin avuksi oma katse ja vartalo.



Jos häiriö on paha tai koiralla muuten vaikeaa, tsemppaus palkkaa näyttämällä "katso nyt tämän pallon saat ihan varmasti kun vielä yrität!" Susulle enemmän myös koirahäiriötä, sillä nyt se meni ihan jumiin, kun sen olisi pitänyt haistella tunnaria ja vieressä juostiin ruutuun. (Näitä on nyt tehty ja viime viikolla Susu jo pystyi hienosti keskittymään, vaikka Sätkä haukkui aika lähellä tunnarikapuloita.)

Yleisesti Susulle sanottiin, että sillä on hyvä tokokoiran temperamentti eikä minun kannata liikaa haikailla siihen lisää näyttävyyttä tai voimaa – tai ainakaan asiasta huolehtia. Suppilo on kuuliainen ja taitava eikä kokeeseen vientiä kannata enää venyttää.

Tänään on syksy

Blogiin kirjoittaminen – mikä mainio tekosyy vältellä tenttiin lukemista! Imurointi, roskien vienti ja tiskaus on jo hoidettu. Kuka muu tunnistaa itsessään samanlaisen erinomaisen sijaistoiminto-ominaisuuden?

Syksy on saapunut. Päivällä, kun aurinko helottaa ja meri välkkyy sinisenä, sitä ei vielä huomaa, mutta aamun aikaisina tunteina ilmassa jo kieppuu kalsea ja tuulinen syksyn tuntu. Illatkin alkavat taittua pimeyteen ja Suppilon iloksi läträyslammikoita löytyy yhä useammin lenkkireittien varrelta. Olemme myös treenanneet ahkerasti. Jos jotakin, niin nyt emme ole ainakaaan jumittuneet mukavuusalueelle tutuille kentille!

Keskiviikkona tehtiin Messarilla sadesäässä lähinnä tottista Jannin, Rumon ja Panin seurassa. Susu sai lainaan poikien pureskellun ja painavan kapulan, jota se lopulta nouti tosi hyvällä ilmeellä ja vauhdilla. Eteenmenossa aussie oli ihan pähkinöinä, mutta minä voisin opetella muistamaan, että säälittävän kokoinen narulelu ei ole se paras palkka tähän... Mikäköhän siinä on, että tekee samat virheet kerta toisensa jälkeen? Lisäksi Suppis teki metallia, ruutua ja paikallaolon pk-tyyliin.

Torstaina tokoiltiin Inkan ja Sätkän kanssa Oulunkylässä. Susu teki häiriötreeniä perusasennossa, vierasta metallia, tunnaria ja seuruuta. Metallia se taas meinasi alkaa pyöritellä nokallaan ja tunnarissa mietittiin, miten pääsisi eroon ekalla oma-käskyllä jumittamisesta. Lopuksi ruvettiin luoviksi ja testailtiin kaikkia hauskoja erilaisia juttuja kuten sitä, että avustaja veti koiraa remmistä taakse, sivulle tai eteen seuraamisen aikana, jotta koira joutuisi ihan oikeasti tekemään töitä oikeassa paikassa pysymiseen. Ei se Susun seuruuta ainakaan huonontanut! Tehtiin myös ohituksia ihan läheltä ja viereisen koiran kutsumisia paikallaolosta. Voisi oikeasti ottaa tavoitteeksi keksiä jokaisen treeniin jotakin uutta, koska liian helposti tulee tehtyä samoja harjoituksia kaavamaisesti.

Eilen perjantaina reissattiin junalla Leppävaaraan treenaamaan Tiian ja Ruutin sekä Sailan ja Aidanin kanssa. En ole vienyt Susua junaan nyt pitkään aikaan, koska keväällä se pamahti piippauspaniikkiin oikeastaan jo asemalla, mutta nyt ajattelin kokeilla josko seitsemän minuutin pikamatka Espooseen onnistuisi. Ihan hyvin sujui! Aika pian Susu alkoi täristä ja lamaantui kyyryyn, mutta pystyi kuitenkin mutustamaan makkaroita koko ajan eikä ollut ollenkaan holtiton. Paluumatka meni samanlaisissa merkeissä ja lopulta takaisin kotiin päästyämme koira oli kyllä selvästi uupunut. En usko, että se kuitenkaan liikaa tuollaisesta lyhyestä junailusta kärsii, jos silloin tällöin matkataan. Treenien alkuun teimme paikallaolon niin, että Susu oli poikien keskellä. Ei liikuttanut yhtään etutassujaan ja oli muutenkin oikein rennon oloinen, vaikka Aidan vähän nuuskuttelikin Suppiksen suuntaan. Ekalla kierroksella Susu teki muutaman lyhyen seuruun ja vauhtiluoksetulon niin, että aina vapautuksen jälkeen kehuin kisamaisesti ja sitten kun muut alkoivat taputtaa, palkkasin lelulla. Haluaisin ehdollistaa Susun siihen, että aplodit ovat ihan superhuippu juttu ja että kokeessa voisi pyytää tuttuja taputtamaan epäonnistuneidenkin liikkeiden jälkeen ja koira vain nousisi siitä. Lisäksi Suppilo teki juoksuseuraamista, vauhtinoutoja vierailla kapuloilla sekä tunnarin. Noutojen menovauhdit olivat eilen jostakin syystä aika surkeita esityksiä mutta tunnarissa toimi hyvin etsi-käsky oman sijaan ja koira lähti selvästi paremmalla asenteella kapuloille.




© Tiia Hämäläinen, kiitos!

Susun kanssa on nykyään jo suorastaan helppoa treenata vieraissa paikoissa vieraassa seurassa. Ennen aina stressasin, että mihinköhän saan laitettua koiran, päksähteleeköhän se muille ja kaikkea muuta turhaa, mutta nyt vain aina laitan sen heti ensimmäisenä johonkin tolppaan tai puuhun kiinni ja siinä se osaa venata nätisti. Joskus saattaa haukahtaa, jos olemme ensimmäisiä ja muut tulevat myöhemmin, mutta ei sekään maailmanloppu ole. Joensuussa vain ehdin tottua luksukseen, että on aina auto käytössä eikä tarvitse miettiä muita logistisia asioita, mutta yllättävän hienosti sujuu ilman kaaraakin. Onneksi täällä on niin hyvä julkinen liikenne, että oikeastaan joka paikkaan pääsee melko kätevästi ja pienellä vaivalla.