Torstaina pakkasimme koirat autoon ja ajoimme äidin kanssa kauniissa kesäsäässä kauas pohjoiseen Kiiminkiin Patchcoat-leiriä viettämään. Tänä vuonna lajivalikoimassa oli paimennusta ja agilityä – ei siis ihan niitä minun ja Susun omimpia lajeja ja olinkin etukäteen vähän skeptinen sen suhteen, että mitä leiristä meidän osaltamme tulee. Vaan kuten yleensä, pessimisti sai (onneksi!) pitkän nenän ja leiri oli taas huippu. Loistavaa seuraa, taitavia koiria ja mahtavia treenejä. Leiripostauksen kuvituksena toimivat tuttuun tapaan sekalaiset kuvat Suppiksen sukulaisista (ja lampaista ;).
Susu oli nähnyt lampaita viimeksi viisikuisena nappulana ja silloin se lähinnä kammoksui napakkaa lierihattuista jenkkikouluttajaamme sen verran pahasti, että hyvä jos siltä kerralta jäi mitään muuta mieleen. Paimennus oli siis ihan uusi juttu! Onneksi meillä oli maailman kannustavin ja positiivisin kouluttaja, Susun Lilli-siskon omistaja Sanni
Aluksi Susu oli vähän hermostunut ja käytti paljon ääntä, mutta pian se rauhoittui ja alkoi työskennellä keskittyneesti. Minä en ymmärrä lajista yhtään mitään ja heiluin aluksi paimennussauvan kanssa lähinnä lammasparkoihin kompastellen, mutta Sannin ohjatessa Susu meni jo tosi hyvin! Ja lauantain viimeisellä kierroksella jo minäkin osasin vähän ohjata, mutta oli se aika vaikeaa. Oli tosi kivaa, että pystyimme tekemään monta settiä ja useampana päivänä peräkkäin, niin itsekin alkoi saada vähän tuntumaa hommaan. Suppilo sai kehuja herkästä ohjautuvuudestaan, rauhallisesta työskentelystä ja maltillisesta etäisyydestä lampaisiin.
Olin aiemmin miettinyt paljon, mahtaisiko Susun kaltaisesta arasta ja räjähtelevästä arkikoirasta olla alkuunkaan työkoiran töihin. Aiheesta oli joskus enemmänkin keskustelua vanhan blogin kommenttikentässä enkä oikein silloin osannut sanoa, mihin suuntaan kallistuisin. Nyt sain hyvän todistuksen siitä, että hyvä harrastuskoira ei tarkoita samaa kuin hyvä työkoira tai toisinpäin. Kenties Suppilon kaupunkielämässä paljon tasapainottelua vaativa yhdistelmä herkkyyttä ja rajuutta olisikin juuri omiaan maatilan yleiskoiralle. Luulen, että sisäinen pakko paimentamiseen saattaisi jopa voittaa ääniarkuuden – nytkin Susu meni hakemaan lampaat sisätilojen karsinasta, vaikka oli aiemmin pelästynyt suuresti liukuoven kolahdusta. Piipittäen ja luimuillen, mutta meni kuitenkin ja se lienee pääasia. Oli todella hienoa huomata, kuinka sisäänrakennettua paimennus koiraan oli ja kuinka siitä näkyi ihan uusia puolia oikeissa töissä. Olen karsastanut paimennusharrastusta, koska usein kuuleman perusteella tuntuu, että lampaat joutuvat lähinnä ihmisten ja koirien huvinpidon kohteeksi ja koulutusvälineksi, mutta nyt jo aloittelevatkin koirat saivat olla oikeasti hyödyksi ja esimerkiksi auttaa lampaiden kuljetuksessa laitumelta toiselle. Ei siis todellakaan vain pelkkää pienessä pyöröhäkissä lampaiden perässä kävelemistä. Vaan kuten sanottu – minä en ymmärrä lajista yhtään mitään, joten ehkä on fiksuinta olla ottamatta kantaa kasvavaan paimennusharrastukseen suuntaan tai toiseen.
Agilityssä meitä koulutti Anna Kilpiä. Susulla oli hauskaa, kun sai pelata pallolla ja vähän juoksennella – siinäpä se meidän treeni lähinnä oli. Jos kisaamista ajattelee, niin pitäisi varmaankin tehdä hyppytekniikkaa, rakentaa kepeille rutiinia ja tsekata kontaktien tekniikkaosaaminen. Pelkkä ajatuskin lähinnä puuduttaa, joten palataan asiaan, kun ohjaaja saa kauas karanneen motivaation jälleen kiinni.
Vielä kerran suuri kiitos kaikille leiristä! Toivottavasti nähdään pian taas!
Loppuun vielä vähän muita kuulumisia. Ennen kuin tulin Joensuuhun viikko sitten Susun tilanne oli luisunut aika pahaksi. Se oli alkanut taas pelätä lattioita suuremmalla antaumuksella kuin milloinkaan aiemmin, oli jopa keskeyttänyt sapuskansa syömisen, jos pakastin avattiin samalla, sekä ruvennut säikkymään sisätilojen koiraportteja niin, että luikki niitä käytettäessä pihalle auton alle piiloon. Tuntui tosi kurjalta, että jätin sen tänne liian pitkäksi aikaa ilman oman ihmisen riittävää tukea ja turvaa... Vaan surkuttelu ei auta tässä tilanteessa, vaan nyt vain paljon yhteistä kivaa huoletonta puuhaa ja rennolla asenteella eteenpäin. Nyt Susu onkin alkanut jälleen rauhoittua. En enää ikinä hylkää sitä tällä tavalla. Pikku-Suppilo ei ole yhtään mitään yksinään, mutta yhdessä voimme olla mitä vain Se on ajatus, johon jaksan uskoa ja jonka varaan yritän koota tarvittavat palaset.
Susu oli nähnyt lampaita viimeksi viisikuisena nappulana ja silloin se lähinnä kammoksui napakkaa lierihattuista jenkkikouluttajaamme sen verran pahasti, että hyvä jos siltä kerralta jäi mitään muuta mieleen. Paimennus oli siis ihan uusi juttu! Onneksi meillä oli maailman kannustavin ja positiivisin kouluttaja, Susun Lilli-siskon omistaja Sanni
Aluksi Susu oli vähän hermostunut ja käytti paljon ääntä, mutta pian se rauhoittui ja alkoi työskennellä keskittyneesti. Minä en ymmärrä lajista yhtään mitään ja heiluin aluksi paimennussauvan kanssa lähinnä lammasparkoihin kompastellen, mutta Sannin ohjatessa Susu meni jo tosi hyvin! Ja lauantain viimeisellä kierroksella jo minäkin osasin vähän ohjata, mutta oli se aika vaikeaa. Oli tosi kivaa, että pystyimme tekemään monta settiä ja useampana päivänä peräkkäin, niin itsekin alkoi saada vähän tuntumaa hommaan. Suppilo sai kehuja herkästä ohjautuvuudestaan, rauhallisesta työskentelystä ja maltillisesta etäisyydestä lampaisiin.
Olin aiemmin miettinyt paljon, mahtaisiko Susun kaltaisesta arasta ja räjähtelevästä arkikoirasta olla alkuunkaan työkoiran töihin. Aiheesta oli joskus enemmänkin keskustelua vanhan blogin kommenttikentässä enkä oikein silloin osannut sanoa, mihin suuntaan kallistuisin. Nyt sain hyvän todistuksen siitä, että hyvä harrastuskoira ei tarkoita samaa kuin hyvä työkoira tai toisinpäin. Kenties Suppilon kaupunkielämässä paljon tasapainottelua vaativa yhdistelmä herkkyyttä ja rajuutta olisikin juuri omiaan maatilan yleiskoiralle. Luulen, että sisäinen pakko paimentamiseen saattaisi jopa voittaa ääniarkuuden – nytkin Susu meni hakemaan lampaat sisätilojen karsinasta, vaikka oli aiemmin pelästynyt suuresti liukuoven kolahdusta. Piipittäen ja luimuillen, mutta meni kuitenkin ja se lienee pääasia. Oli todella hienoa huomata, kuinka sisäänrakennettua paimennus koiraan oli ja kuinka siitä näkyi ihan uusia puolia oikeissa töissä. Olen karsastanut paimennusharrastusta, koska usein kuuleman perusteella tuntuu, että lampaat joutuvat lähinnä ihmisten ja koirien huvinpidon kohteeksi ja koulutusvälineksi, mutta nyt jo aloittelevatkin koirat saivat olla oikeasti hyödyksi ja esimerkiksi auttaa lampaiden kuljetuksessa laitumelta toiselle. Ei siis todellakaan vain pelkkää pienessä pyöröhäkissä lampaiden perässä kävelemistä. Vaan kuten sanottu – minä en ymmärrä lajista yhtään mitään, joten ehkä on fiksuinta olla ottamatta kantaa kasvavaan paimennusharrastukseen suuntaan tai toiseen.
Agilityssä meitä koulutti Anna Kilpiä. Susulla oli hauskaa, kun sai pelata pallolla ja vähän juoksennella – siinäpä se meidän treeni lähinnä oli. Jos kisaamista ajattelee, niin pitäisi varmaankin tehdä hyppytekniikkaa, rakentaa kepeille rutiinia ja tsekata kontaktien tekniikkaosaaminen. Pelkkä ajatuskin lähinnä puuduttaa, joten palataan asiaan, kun ohjaaja saa kauas karanneen motivaation jälleen kiinni.
Vielä kerran suuri kiitos kaikille leiristä! Toivottavasti nähdään pian taas!
Loppuun vielä vähän muita kuulumisia. Ennen kuin tulin Joensuuhun viikko sitten Susun tilanne oli luisunut aika pahaksi. Se oli alkanut taas pelätä lattioita suuremmalla antaumuksella kuin milloinkaan aiemmin, oli jopa keskeyttänyt sapuskansa syömisen, jos pakastin avattiin samalla, sekä ruvennut säikkymään sisätilojen koiraportteja niin, että luikki niitä käytettäessä pihalle auton alle piiloon. Tuntui tosi kurjalta, että jätin sen tänne liian pitkäksi aikaa ilman oman ihmisen riittävää tukea ja turvaa... Vaan surkuttelu ei auta tässä tilanteessa, vaan nyt vain paljon yhteistä kivaa huoletonta puuhaa ja rennolla asenteella eteenpäin. Nyt Susu onkin alkanut jälleen rauhoittua. En enää ikinä hylkää sitä tällä tavalla. Pikku-Suppilo ei ole yhtään mitään yksinään, mutta yhdessä voimme olla mitä vain
Se on ajatus, johon jaksan uskoa ja jonka varaan yritän koota tarvittavat palaset.
3 kommenttia:
Iisiläinen kiittää :) Kuulostaa aivan mielettömän ihanalta tuo teidän leiri! Mä kovasti haluaisin paimentamaan meidän tyttöjen kanssa...varsinkin nyt kun Dusty on saanut hirmuisesti lisää itsevarmuutta ja ainakin suurimmilta osin toipunut meidän lehmä-onnettomuudesta (tuli paimennustaipumustestissä lehmä pällle 1v3kk ikäsenä... :s ) niin olis kiva nähdä mitä neidit sanois :) Iisistä luulen että siitä sais jopa tosi kivan paimenkoiran jos vaan olis rahaa käydä useasti treenailemassa!
Leiri oli kyllä ihan mahtava! Joo, meilläkin tuo paimennus on jäänyt, koska ei oikein ole resursseja siihen enkä koe, että sellaisesta silloin tällöin käymisestä on loppujen lopuksi kovinkaan paljon hyötyä. Pitäisi päästä säännöllisesti harjoittelemaan. Harmi kuulla, että Dustylle kävi noin ikävästi! Mutta ehdottomasti jos vain on mahdollisuus niin kannattaa käydä kokeilemassa, koska siinä oppii koirastakin jo paljon :) Kiva, kun jätit kommenttia!
Kiva kirjoitus, nyt tämän vasta hoksasin :) Ja minäkin olen kyllä leppoisamman paimennuksen kannalla missä lampaat nappaa välillä ruohoa suuhun ja Bella-antero karitsa karkaa pusikoihin syöpöttelemään. Siitä kun on niissä oikeissä töissä kyse että koira kuljettaa lampaita verkkaiseen tahtiin paikasta toiseen tai on sisätiloissa apuna siirtämässä elikoita. Kisapaimennus on sitten tieteenlaji erikseen :) Mutta hyviä olitte sekä sinä että Suppilo!
Lähetä kommentti