Se on loma nyt!
Susu tosiaan on ollut jo useamman viikon Joensuussa kotikotona, kun taas minä olen viettänyt koko kevään pääkaupunkiseudulla päntäten. Tämä ei ole tosiaankaan ollut se optimaalisin ratkaisu, sillä jos jollakin termillä Suppista pitäisi kuvata, olisi se 24/7-koira. Sen kanssa pitää olla täysin läsnä, täydentää sen joka ikinen ajatus ja antaa toimintaohjeet joka asiaan. Sujuva elämä sen kanssa nojaa pilkuntarkkoihin pikkusääntöihin, jotka vaativat jatkuvaa päivittäistä vahvistamista ja ylläpitoa, jos mielii niiden olevan pahalla hetkellä vahvempia kuin äkilliset pelkotilat tai menevän perille terävän reagoinnin läpi. Suppiloa ei ole tehty seisomaan itsekseen tukevasti neljällä tassulla, vaan se on kokonainen koira vain tuki ja turva vierellään. Tiedän, että jokainen minun siitä erossa viettämäni päivä vastaa yhtä suhteellisen suurta askelta taaksepäin, ja että joudun muistuttamaan Susulle monet jutut jälleen alkeista alkaen. On haaste saada nyt taiteiltua arki ja treenit niin, että koira ei räjähdä käsiin mutta toisaalta ei myöskään luiki omaan tummien varjojen maahansa. Vaan onneksi ne kaikki pohjat ovat kyllä olemassa, täytyy vain löytää ne nyt uudestaan, ja luulen, että se onnistuu aika nopsaan, kun päästään treenaamaan säännöllisesti.
Oman paimenen ikävässä olen katsellut läpi vanhoja videoita ja selaillut junnuaikojen blogikirjoituksia. On niin hassua, miten sitä aina kuvittelee hallitsevansa homman, mutta jälkikäteen hoksaa, että ei tosiaankaan ole tajunnut yhtään mistään yhtään mitään. Olen ehkä joskus vähän turhan ankara itselleni, mutta kyllä tässä muutamaan kertaan olen ihmetellyt – lähinnä huvittuneena tosin –, että miten ihmeessä ikinä olemme päässeet edes tänne saakka… Parhaimmat naurut (vähän kyllä myös itketti) irrotti kenties tämä video yhdeksänkuisesta Sususta (erityisesti alkupuoli):
Jaa, miksiköhän se ääntelee? Tuohon nähden Susu on suorastaan mykkä nykyään ;) Nyt, kun katson tuota videota, en voi käsittää, mitä päässäni oikein liikkui vai liikkuiko siellä yhtään mitään tuohon aikaan. Mutta totuus on se, että en vain rehellisesti sanottuna yhtään tajunnut, että tuollainen mölyäminen ei todellakaan ole okei. Olin vain vilpittömän iloinen, kun Suppis oli niin innoissaan ja se teki hommia hyvällä vireellä – enkä ymmärtänyt lainkaan, että mahdollisimman korkea vire ei ole synonyymi hyvälle tässä tapauksessa. Hoh hoi. Vaan se hyvä puoli näissä videoissa sentään on, että seuraavan kerran, kun tuntuu, ettei ääntelyasia etene, voi tsekata kyseisen filmin ja huomata edes jotakin edistystä. Toivottavasti.
Toisaalta sitten taas esimerkiksi agilityvideoita katsoessani on vaikea ymmärtää sitä valtavaa negatiivisuutta, joka koko harrastukseen on koko ajan liittynyt. Esimerkiksi tämän video:
Tästä videosta kertovan kirjoituksen otsikoin aikoinani Onnistumisia seuraa epäonni – ja nyt kun katsoin videon, en taaskaan ymmärrä, mitä oikein ajattelin. En edes muistanut, että puomikin on ollut noin nopea ja teknisesti näppärä! Saatika kepit sitten. Suppilo-paralla oli suuret odotukset täytettävänään agilityn suhteen ja muistan, kuinka ihan oikeasti näin tuolla videolla pääosin huonoja juttuja. Nyt sitä oli mielestäni tosi hauska katsoa, sillä Susu vipeltää lujaa ja sillä on tosi iloinen ilme. Onneksi ongelmakohdissa vellominen ei siis näköjään ulottunut treenifiilikseen saakka, vaan onnistuin kohtuullisesti feikkaamaan ja markkinoimaan agin aussielle hauskana juttuna.
No mutta! Näistä kaikista oppii! Taidan jatkaa videointia jatkossakin – jos en muusta syystä, niin tarjotakseni hupaisia hetkiä sitten joskus tulevaisuudessa. Saa nähdä, ihmettelenkö muutaman vuoden päästä aivotoiminnan puutetta tämänhetkisessä toiminnassani. Jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkansa, todennäköisesti
Susu tosiaan on ollut jo useamman viikon Joensuussa kotikotona, kun taas minä olen viettänyt koko kevään pääkaupunkiseudulla päntäten. Tämä ei ole tosiaankaan ollut se optimaalisin ratkaisu, sillä jos jollakin termillä Suppista pitäisi kuvata, olisi se 24/7-koira. Sen kanssa pitää olla täysin läsnä, täydentää sen joka ikinen ajatus ja antaa toimintaohjeet joka asiaan. Sujuva elämä sen kanssa nojaa pilkuntarkkoihin pikkusääntöihin, jotka vaativat jatkuvaa päivittäistä vahvistamista ja ylläpitoa, jos mielii niiden olevan pahalla hetkellä vahvempia kuin äkilliset pelkotilat tai menevän perille terävän reagoinnin läpi. Suppiloa ei ole tehty seisomaan itsekseen tukevasti neljällä tassulla, vaan se on kokonainen koira vain tuki ja turva vierellään. Tiedän, että jokainen minun siitä erossa viettämäni päivä vastaa yhtä suhteellisen suurta askelta taaksepäin, ja että joudun muistuttamaan Susulle monet jutut jälleen alkeista alkaen. On haaste saada nyt taiteiltua arki ja treenit niin, että koira ei räjähdä käsiin mutta toisaalta ei myöskään luiki omaan tummien varjojen maahansa. Vaan onneksi ne kaikki pohjat ovat kyllä olemassa, täytyy vain löytää ne nyt uudestaan, ja luulen, että se onnistuu aika nopsaan, kun päästään treenaamaan säännöllisesti.
Oman paimenen ikävässä olen katsellut läpi vanhoja videoita ja selaillut junnuaikojen blogikirjoituksia. On niin hassua, miten sitä aina kuvittelee hallitsevansa homman, mutta jälkikäteen hoksaa, että ei tosiaankaan ole tajunnut yhtään mistään yhtään mitään. Olen ehkä joskus vähän turhan ankara itselleni, mutta kyllä tässä muutamaan kertaan olen ihmetellyt – lähinnä huvittuneena tosin –, että miten ihmeessä ikinä olemme päässeet edes tänne saakka… Parhaimmat naurut (vähän kyllä myös itketti) irrotti kenties tämä video yhdeksänkuisesta Sususta (erityisesti alkupuoli):
Jaa, miksiköhän se ääntelee? Tuohon nähden Susu on suorastaan mykkä nykyään ;) Nyt, kun katson tuota videota, en voi käsittää, mitä päässäni oikein liikkui vai liikkuiko siellä yhtään mitään tuohon aikaan. Mutta totuus on se, että en vain rehellisesti sanottuna yhtään tajunnut, että tuollainen mölyäminen ei todellakaan ole okei. Olin vain vilpittömän iloinen, kun Suppis oli niin innoissaan ja se teki hommia hyvällä vireellä – enkä ymmärtänyt lainkaan, että mahdollisimman korkea vire ei ole synonyymi hyvälle tässä tapauksessa. Hoh hoi. Vaan se hyvä puoli näissä videoissa sentään on, että seuraavan kerran, kun tuntuu, ettei ääntelyasia etene, voi tsekata kyseisen filmin ja huomata edes jotakin edistystä. Toivottavasti.
Toisaalta sitten taas esimerkiksi agilityvideoita katsoessani on vaikea ymmärtää sitä valtavaa negatiivisuutta, joka koko harrastukseen on koko ajan liittynyt. Esimerkiksi tämän video:
Tästä videosta kertovan kirjoituksen otsikoin aikoinani Onnistumisia seuraa epäonni – ja nyt kun katsoin videon, en taaskaan ymmärrä, mitä oikein ajattelin. En edes muistanut, että puomikin on ollut noin nopea ja teknisesti näppärä! Saatika kepit sitten. Suppilo-paralla oli suuret odotukset täytettävänään agilityn suhteen ja muistan, kuinka ihan oikeasti näin tuolla videolla pääosin huonoja juttuja. Nyt sitä oli mielestäni tosi hauska katsoa, sillä Susu vipeltää lujaa ja sillä on tosi iloinen ilme. Onneksi ongelmakohdissa vellominen ei siis näköjään ulottunut treenifiilikseen saakka, vaan onnistuin kohtuullisesti feikkaamaan ja markkinoimaan agin aussielle hauskana juttuna.
No mutta! Näistä kaikista oppii! Taidan jatkaa videointia jatkossakin – jos en muusta syystä, niin tarjotakseni hupaisia hetkiä sitten joskus tulevaisuudessa. Saa nähdä, ihmettelenkö muutaman vuoden päästä aivotoiminnan puutetta tämänhetkisessä toiminnassani. Jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkansa, todennäköisesti
10 kommenttia:
Voi, minä en halua ikinä missään nimessä katsoa vanhoja videoita minusta ja Rillasta, saati sitten lukea vanhoja blogitekstejä. :D Joko nauran niille ihan hervottomasti tai sitten alkaa hävettämään kumman paljon. Ehkä kykenen siihen vielä joskus. :D
Tuo teidän agivideo on kyllä huippu, siis tarkoitan, että meno näyttää ihan mahtavalta! Mutta näin se kai menee, että tuolla hetkellä kaikki on "mennyt huonosti", kun taas jälkeen päin voi ihmetellä, että miten on jaksanut kiinnittää turhiin asioihin huomiota. :)
Heh, joo mulla meni hyvinkin tämä muutama vuosi ennen kuin noihin pystyi palaamaan ilman aivan järkyttävää myötähäpeäkohtausta :D On se nytkin aika mittava, mutta ehkä lähinnä jo naurattaa. Pystyy jo kuittamaan, että "silloin joskus nuoruudessa" ;)
Ja kiitos agivideokommentista! Taitaa olla melkein suomalaisten tyyppivika tuo turhiin pikkujuttuihin takertuminen ja niiden märehtiminen. Pitää yrittää opetella siitä pois :)
Mun mielestä toi video on ihan huippu enkä nähnyt siinä mitään isoja mokia, mitä murehtia! :D Olisin enemmän kuin iloinen kun oma ohjaaminen olisi noin selkeää ja pienieleistä eikä sellaista huitomista.
Voi kiitos Jannika! :)
Ihana ja hyvin kirjoitettu postaus! Pitäisi itsekin kurkistaa vanhoja videoita ja juttuja. Ehkä parin vuoden päästä ;)
Ainiin, jatkoa vielä: Kuinka sujui valintakokeet? :)
Kiitos Iitu! Suosittelen vähintään sitä paria vuotta ;) Pääsykokeesta en ehkä uskalla sanoa mitään... Vastausanalyyseistä olen yrittänyt pysytellä harvinaisen kaukana, joten ei oikeastaan mitään hajua. Henkisesti oon kyllä valmistautunut kaivamaan kirjat kohta uudelleen esiin :D Ihan pianhan sen saa tietää!
Ai että, mua oikein harmittaa että vanhojen Sandran omien nettisivujen tuhoamisen yhteydessä myös kaikki mun ikiaikaiset koeraportit ovat menneet hukkaan. Voi sitä analysoinnin määrää :) Vanhan blogin meitsi laittoi salasanan taakse, kun siellä oli myös melkoisen monta punastuttavaa juttua..
Videoita pitäisi kyllä ottaa enemmänkin! Etenkin agilitystä, kun mulla ei ole mitään hajua siitä miltä se näyttää.
Mihinkäs sä muuten hait?
..ja tuo agivideohan oli tosi sujuva!
Kiitos Saila! Ja videot on kyllä varsin opettavaisia, niin hyvässä kuin pahassakin... :D Hain eläinlääkikseen.
Lähetä kommentti