And joy will cross the line

Äsken iltalenkillä ihmettelin, miten huvittavan hulvaton Susu on tänään ollut, kunnes hoksasin: olisiko korvahuuhtelu helpottanut näin paljon suppilonokan oloa? Tosi hieno juttu, jos korva ei tunnu enää tukalalta mutta kyllä jälleen laittaa miettimään, kuinka lannistavan vaikeaa koiran vointia on arvioida. Muutokset hivuttautuvat niin vaivihkaa arkeen ja kaikkeen tottuu liian nopeasti. Alan olla yhä vakuuttuneempi, että esimerkiksi kroonista synnynnäistä päänsärkyä on lähes mahdotonta havaita koiran käytöksestä... Ei voi millään tietää, oireileeko koira vaikka Chiarin epämuodostumaansa vai ei. Välillä toivon, että osaisin olla vähemmän kyyninen ja luottaa siihen, että valtaosalle koirista se ei aiheuta kipua, mikä on etenkin lievillä muutoksilla hyvinkin mahdollista. Vaan silti niitä oireilevia on aina liikaa, vaikka prosentit vähän paremmilta näyttäisivätkin. Meillä kävi pari päivää sitten vieraileva asiantuntija luennoimassa koiran kehitysbiologiasta ja onhan se tieteenkin valossa melkoisen karua, kuinka kehityshäiriöitä pidetään normaaleina rotutyypillisinä ominaisuuksina. Kenties irvokkaimpia ovat tapaukset, joissa terveydelliset riskit olisivat helposti ehkäistävissä välttämällä tiettyjen ominaisuuksien yhdistämistä, mutta siltikin ulkonäkö talloo hyvinvoinnin lyttyyn.



Suppilo on onneksi nyt tervehtymässä ja ilmeisen tyytyväinen otus Tänään se hipatti aurinkoisella hangella ihan innoissaan. Pitäisi kyllä kuvata enemmän – tuntuma katoaa tosi nopeasti ja yhtäkkiä kaikki on ihan vinksin vonksin ja rajaukset hönttejä. Noo, ehkä pieni epävakaus sopii ihan hyvin yhteen noiden Susun ilmeiden kanssa. Pitäisi joskus tehdä sellainen koontipostaus ei niin onnistuneista otoksista, sillä nämäkin kuvat ovat Suppiksen ilmeiden osalta sitä edustavinta ja normaaleinta osastoa...

Propellikorva kuntoon

Voihan korva! Toissapäivänä Susu meni kontrollikäynnille lekuriin, mutta ahkerasta puhdistuksesta huolimatta korva oli yhä ihan likainen – itse korvakäytävää ei näkynyt syvemmällä oikeastaan ollenkaan mömmön alta. Höh. Ei auttanut muu kuin varata tälle päivälle aika nukutuksessa tehtävään huuhteluun, koska vaikka korva ei Susua ole tuntunut vaivaavan juuri missään vaiheessa, ei hoitoa varmaankaan kannata nyt jättää puolitiehen. Pyysin, että samalla kun piikitetään unille, voitaisiin ottaa myös vihdoin viralliset selkäkuvat. Meillä oli juuri koulussa elvytystilanteiden harjoittelua ja muutenkin tieto kyllä lisää (etenkin pessimistin) tuskaa – tosi huolettomasti ja paljon koirille anestesiaa käytetään verrattuna vaikka ihmisiin. Tänään siis tavoittena lähinnä oli, että Suppilossa vielä henki pihisisi toimenpiteen jälkeenkin... 

Tänään Suppis kipitti taas yhtä iloisesti eläinlääkäriasemalle. Ei se korvan tonkimisesta tykkää ja huristen kohoava tutkimuspöytä on jännä, mutta jotenkin se ei kuitenkaan yhtään pelkää klinikalle menemistä. Ihmiset on aussiesta aina kivoja ja käsittelyä on harjoiteltu aikoinaan niin paljon, että ehkä lopputulos on kuitenkin plussan puolella. Ja Suppilosta kaikki yhdessä tekeminen on hauskaa! Huuhtelussa ja röntgenissä meni pari tuntia, minkä jälkeen sain hakea hoipertelevan koiran kotiin. Korvakäytävässä oli ollut todella paljon eritettä sekä se oli punoittava ja paikoin verestävä, mutta tärykalvo onneksi ehjä ja siisti. Nyt jatkamme taas korvatippoja parisen viikkoa ja sitten jälleen kontrolliin. Selkäkuvista en saanut oikein mitään kommenttia, joten täytyy odotella liiton tuomiota niistä.

Laskin huvikseni, paljonko tähän korvaepisodiin tähän mennessä on mennyt rahaa ja summa kohosi huimaan yli 400 euroon. Ja arvatkaapa vain, kenen erään merlekoiruuden vakuutus lakkautettiin juuri joulukuun alussa? Jep, Suppilon – kun ei sillä ikinä ole ollut mitään. Ups. Miten siinä aina käy juuri näin?

Kiireessä on se paha puoli, että se vie paljon aikaa

Kuulas ranta, kirkas aurinko ja kieppuvat lumitähdet – maailmasta tuli heti paljon kepeämpi. Kiireet kampuksella ovat pitäneet tarkasti huolen siitä, että liikaa talven valosta ei ole päässyt nauttimaan, mutta onneksi päivät pidentyvät koko ajan. Suppilo on lumesta ihan riemuissaan ja viilettää nokka hangessa hepuleitaan aamulenkeillä. Sitä ei onneksi pahempikaan pakkanen vaivaa!

Korvasta sen sijaan on ollut harmia. Ensimmäisinä oireina joulukuun puolivälissä ilmaantuivat punoitus ja kutina, pian sen jälkeen korva alkoi töhniä. Minulla on pahana tapana vähän ylireagoida terveyteen liittyvissä asioissa ja niinpä tällä kertaa ajattelin olla hössöttämättä ja putsata korvaa reseptivapaalla litkulla ja odottaa joulun yli. Hyvä suunnitelma? Ei. Ei alkuunkaan. Jatkuva pään ravistelu ja pahin ärsytys kyllä loppuivat melkein yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin, mutta terveestä korva oli vielä kaukana. Lääkärissä korvasta löytyi sekä hiiva- että bakteeritulehdus eli ei kun tippakuuri käyntiin. Lisäksi korvaa piti puhdistaa, mikäli se vielä erittäisi ja näyttäisi likaiselta. Tässä välissä ehdimme palata takaisin pääkaupunkiseudulle ja ainoastaan Canaural-pullo eteisen pöydällä tuntui enää muistuttavan koko vaivasta. Tunnollisesti kuitenkin jatkoin tippojen laittamista aina kontrollikäyntiin saakka, vaikka korva näytti siistiltä eikä tuntunut Suppiloa vaivaavan.

Vaan kuinkas kävikään? Viikko takaperin sitten kiikutin aussien korvineen Vallilan eläinlääkäriasemalle ihan vain varmuuden vuoksi, kun ihan varmasti se on jo täysin terve. Vastaanotolla korvasta kuitenkin löytyi vielä paljon bakteereita eli vain hiivatulehdus oli parantunut. Paljastui, että syvemmältä koko korva oli vielä täynnä mömmöä, jonka liian luottavaisesti olin kuvitellut nousevan ylemmäs muutamalla puhdistuksella. Voi hitsi! Ei tietenkään ole sanottua, että tulehdus olisi rauhoittunut ahkerammalla puhdistusaineen läträyksellä, mutta ei siitä ainakaan haittaa olisi ollut. Jatko-ohjeiksi siis tippakuurille kahden viikon jatkoaika ja korvan päivittäinen puhdistus. Onneksi höntti ja käsittelyä kohtaan loputtoman hyväuskoinen Suppilo nakottaa hoitotoimien ajan kiltisti paikallaan, vaikkei korvan jatkuva räplääminen varmasti kauhean mukavaa ole. Minusta vain tuntuu, että korva on yhä ihan likainen, eikä puhdistusaine irrota töhniä syvemmältä ollenkaan... Jos korva ei viikon kuluttua ole kontrollissa kunnossa, joudutaan se ehkä huuhtelemaan nukutuksessa. Äh. Kuntoon se täytyy joka tapauksessa saada ja pian, koska korvatulehduskierre ei taida olla mikään ihan epätavallisin kiusa.

Onko muilla kokemusta sitkeistä korvatulehduksista?

Väritön tammikuu

Nyt seuraa paljastus: kokosin tämän postauksen todellisuudessa jo marraskuun puolella, mutta jotenkin se jäi arkistoihin julkaisemattomana. Kuvista ei kai kuitenkaan arvaisi, etteivät ne ole vaikkapa tänään napsittuja. Kuinkakohan kauan talvi aikoo vielä viivytellä? Vai meinaako se jättää tämän vuoden kokonaan väliin? Eilen kävelin Kyläsaaren rannassa ja olo oli melkein epätodellinen. Linnut lauloivat, hiekka rahisi lenkkareiden alla ja ilma oli leppeä. Tuntuu, ettei aika kuluisi ollenkaan, kun maisema on näyttänyt jo kuukausia ihan samalta. Arkikin hyrrää joululoman jäljiltä jälleen tuttuja syksyisiä teitään. Tokoiltua on tullut tosi vähän, mutta loppuvuoden rutistusten jälkeen on tehnyt ehkä pelkkää hyvää käydä silloin tällöin vain hassuttelemassa kentällä kaksistaan. Kohta ruvetaan taas treenaamaan toden teolla!

"Ei se ole hankala – maailma ei vain ole sille sellaisenaan sopiva"

Tänään on Susun viisivuotissyntymäpäivä. Unohduin lukemaan vanhoja juttuja Susun pentublogista ja edellisestä blogista. Keräsin tähän kirjoitukseen koonnit, kuvia ja sitaatteja viiden vuoden ajalta

2008
Patchcoat S-pennut syntyivät vuoden viimeisenä päivänä.

2009
Susu tuli meille. Pentuaika oli tosi aktiivista – sosiaalistamista, treenaamista, leireilyä, eri lajeja... Susu oli pikkupennusta saakka hirmuisen leikkisä ja se kasvoi heti vahvasti kiinni minuun. Ensimmäinen vuosi sujui hyvin, vaikka nelikuisesta asti koiran reaktiot uhkiin ja pelkoihin olivat jo ihan totisia.

"Millainen Susu sitten on? Tuskin ainakaan tapaus sieltä helpoimmasta päästä. Jonkun mielestä se on todella arka, toisen mielestä tytön volyyminappi on turhan kaakossa, kolmas heristää sormea pikkupoliisin ominaisuudelle ja neljäs löytää vikaa ties mistä. Sellainen Susu on – pidättyväinen, herkkähaukkuinen ja vahtiva, mutta samalla paljon muutakin. Susulla on mieletön keskittymiskyky, se rakastaa omia ihmisiään yli kaiken, on aina valmis tekemään kaikkea ja on kaikin puolin mitä mainion pikkupaimen."

"Susu on niin loistava koira! Niin rakas pieni puikkonokka. Mitä tahansa sen kanssa keksiikin tehdä, on se aina yhtä innoissaan mukana omppupylly keikkuen. Ja Susu on päivä päivältä ihanampi – millainen se oikein onkaan vuoden päästä? Tai viiden?"

2010
Vuosi oli haastava. Olin aika hukassa, kun Susu vuoroin panikoi kuollakseen ja vuoroin räjähteli. Meno luisui enemmän tai vähemmän raiteiltaan. Tokossa oli paha ääntelyongelma, agilityssä asennevamma. Juoksut vaikuttivat todella vahvasti siihen, millainen koira milloinkin oli. Tokosta saimme ALO1 ja agin kisaura korkattiin hypärillä.

"Syön sanani, jos olen joskus sanonut paimenkoiraa helpoksi. Toimii kuin ajatus – niin hyvässä kuin pahassa."

"Harmittaa ihan kamalasti, kun en osaa olla tyytyväinen Susuun (agilityssä). Etenkin, kun pikkupaimen yrittää aina parhaansa ja haluaa niin kovasti olla mieliksi."

"Nuoren koiran kanssa oleminen on niin paljon muutakin kuin yksittäisten suoritusten pikkutarkkaa hiomista, sillä ensin pitää kyhätä jonkinlainen pohja treenaamiselle ja raivata esteet tieltä – voittaa pelot, opetella oppimaan ja sitä rataa. Saada koira tuntemaan, että on oikeasti okei yrittää, epäonnistua ja vielä nousta takaisin jaloilleen. On niitä mutkattomia koiria, joiden kanssa kaikki nämä mietteet voi heittää mielestä, mutta Susu ei kai ole niitä."

"Vielä joskus haluaisin päästä kunnolla perille Sususta."

"Mietin, tuleeko jokaisen omistamansa koiran kanssa jossain vaiheessa sellainen tunne, että juuri tällainen koira minulla kuuluukin olla ja että me sovimme hyvin yhteen työparina. Tietää, että tässä on se koira, josta vielä joskus tulee toinen puoli ajatuksista, sininen varjo vierelle. Sellainen Sususta tulee, siitä olen ihan varma."

2011
Pulmat jatkuivat ja ääniherkkyys paheni mutta hiljalleen aurinko alkoi paistaa yhä useammin. Susu steriloitiin, Viiru tuli meille. Aloin jo ymmärtää Susua ja oivaltaa sen, että pikakorjausta ei ole, mutta se oli vasta ensimmäinen askel – olin yhä neuvoton sen suhteen, mitä minun tulisi tehdä. Näin lukon mutten löytänyt avaimia. Kesä oli ihana: treenasimme ja kisasimme paljon. Loppuvuodesta pystyin jo suhtautumaan vaikeuksiin rennommin ja nauramaankin Suppiksen hönteille jutuille. Tokossa AVO1, agissa kakkosiin.

"Aussie ailahtelee saman päivän ja jopa treenin aikana äärilaidasta toiseen, räjähdysvaarasta luimuiluun. Tuottaa melkoisia haasteita pysyä itse tasaisena turvana ja tukena, kun samalla niin usein joutuu vääntämään kättä käytöstavoista herkkien hetkien vastapainoksi."

"Susu on niin yhden ihmisen koira kuin vain voi olla ja joskus kieltämättä tuottaa päänvaivaa osata olla juuri oikeanlainen maailman keskipiste propellikorvaiselle otukselle."

"Se on niin hurjan ailahtelevainen, kaikki sävyt ja reaktiot löytyvät laidasta laitaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun lisätään siihen vuoristorataan vielä kaikki hormonihiireilyt ja muut, en ole enää alkuunkaan haka sanomaan mitään yleispätevää Supesta. Välillä se on ihanan helppo ja välillä taas on kovin vaikeaa."

"Susu täyttää pian kolme. Ehkä näitä kausia vain aina välillä tulee, en tiedä. Sen luonnetta kuvaa hyvin se, että se ei ikinä hihkaise “case closed!” Aina jää vähän varaa epäilykselle ja vanhoihin kauhistuksiin paluu tapahtuu todella herkästi. Aussien mielestä jokaisella kultaisella reunuksella on pilvensä."

"Nykyään suhtaudun asiaan jo vähän huvittuneesti – Suppilo on herttainen höntti, jonka maailma nyt vain on vähän vaarallisempi kuin muiden."

2012
2012 oli muutosten vuosi. Asuimme vähän siellä täällä ja syksyllä siirryimme pysyvästi Joensuusta Helsinkiin. Nyt jälkikäteen ihmettelen, miten hyvin selvisimme kaikesta myllerryksestä – reissaamisista, muutoista, kaikista uusista jutuista. Arki alkoi tasoittua, mutta pelkokerroin kasvoi eksponentiaalisesti – kun paha paikka tuli, koira luisui suoraan paniikkiin. Kesä oli taas täynnä treenejä, kisattiin vain agissa ja Susu nousi kolmosiin. Jouduin lopettamaan kilpaurheilun SM-tasolla, Mörkö kuoli.

"On ikävää, jos koko ajan joutuu vääntämään asioista ja olemaan ikään kuin vastakkain, vaikka todellisuudessa koiran kanssa pitäisi toimia tiiminä. Nyt sitä kuluttavaa kitkaa ei ole ollut, vaan koiran kanssa on ollut hyvä olla ja toimia. Parasta on se, miten hyväntuulinen Susu on ollut. Se on niin herttainen, kun on onnesta suunnilleen soikeana. Sellainen sillä on oikeus olla – toisin sanoen sillä on oikeus saada sellaista puuhaa ja sellaiset ohjeet elämään, että sen ei tarvitse vaivata kirjavaa päätään turhilla huolilla. Hassu propellikorva. Minä niin tykkään siitä. Vaikka ehkä liian harvoin sen ääneen sanon."

"Susu vaatii paljon, se ei ole mikään huoleton kotikamu, jonka kanssa voi vain olla ja elellä. Se tarvitsee paljon tekemistä, toimintaohjeita ja jatkuvaa tukea. Sen kanssa pitää ihan oikeasti olla, ei riitä että vie lenkille ja treenaa. Tai että on sen kanssa 350 päivää vuodessa, pitäisi olla ainakin se 360. Olen jollain tapaa vasta nyt ymmärtänyt, mistä Susun hyvä elämä koostuu, eikä se ole mikään ihan helppo valmispaketti."

"Kaikkein paras fiilis tulee yhdessä tekemisen tunteesta – siitä, että pystyn ihan ääneenkin sanomaan, että sovitaan Suppilon kanssa jo hetkittäin aika hyvin yhteen!"

"Ainoa keino lähemmäs lisänimeä Suppilon varahermojärjestelmä on ihan oikeasti yhdessä tekeminen ja oleminen – ajatus siitä, että olemme tiimi, johon pitää saada rakennettua aukoton luottamus välittämättä siitä, millä silmällä muut katsovat tai mitä he ajattelevat."

2013
Sususta tuli aikuinen. Minustakin ehkä jo vähän. Kevät meni pääsykokeisiin päntätessä, kesä treenattiin taas tosi ahkerasti. Pääsin eläinlääkikseen. Tuloksia tuli – BH, SOVE, vepen ALO1 ja TK3. Susu oli rennompi ja ihanampi kuin koskaan, arki helppoa ja yhdessä tekeminen mahtavaa. Ymmärsin, kuinka tärkeä Susu minulle on.

"Yhtäkkiä olin ihan hirvittävän onnellinen siitä, että minulla on se ja nimenomaan juuri se. Oma Suppilo."

"Löysin sen todellisen hassun Suppilon kaikkien tavoitteiden ja pohdintojen takaa. Niin kummalta ja nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin, niin eniten se vaati uskallusta luovuttaa. Rohkeutta olla ylpeä tähänastisista saavutuksista ja todellista, aitoa ymmärrystä siitä, että koira on ihan oikeasti ensisijaisesti koira – ei taitavuuden tai onnistumisen mittari."

"Minä tiedän, että Susu osaa, ja uskon ihan täysillä siihen, että vielä yhdessä pystymme selviämään ja saavuttamaan vaikka mitä."

"Notkahduksia on toki yhä mutta yhä useammin Suppis on kuin ajatus ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen kaikki tehty työ tuntuu sen arvoiselta ja olen iloinen siitä, ettemme ole luovuttaneet."

Viimeisten viiden vuoden aikana elämässäni on muuttunut ihan kaikki yhtä lukuunottamatta. Susu on ollut aina tässä, koko ajan vierelläni, puikkonokka pomppien. Tähän kirjoitukseen tarvitsisi jonkin hienon, kokoavan lopetuksen, mutta en tunnu löytyvän sanoja. Ne kujeilevat Susun rennossa laukassa, iloisessa ilmeessä ja yhtäkkisissä hepuleissa, kierivät nippusiteeksi välillemme. Olen löytänyt jotakin, josta en edes oikein tiedä, mitä se on. Kiitos Susu, kiitos Miimi, kiitos Hanne! Kiitos kaikki, jotka ovat auttaneet meitä – teitä on monta. Nyt minulla ja Susulla on yhteinen maailma, jossa myös Suppilolla on hyvä olla.

Paljon onnea Susu!