Jos osaisit väistää yllätyshyökkäyksen

Alkuun hyviä uutisia: Susun virallinen selkälausunto tuli ja kaikki on siltä osin onneksi kunnossa. Huippua!



Sitten niihin huonompiin. Eläinlääkäristä soitettiin eilen lisää verikokeiden tuloksia. Kilpirauhasarvot ovat vinksallaan ja viittaavat selkeästi vajaatoimintaan, joka vaatii elinikäisen lääkityksen. Kyllä pääsi pitkä itku heti, kun oli punaista luuria painanut. Edes minun pessimistisinkään mieleni ei olisi osannut kauhukuvitella tällaista. Missä täällä oikein jaetaan niitä hyviä asioita? Miten tämä voi mennä näin? On ihan turhaa edes yrittää hapuilla vastauksia, mutta miksimiksimiksi-nauhaa on todella vaikea pysäyttää rullaamasta. Tämä on kuin toisinto muutaman vuoden takaisesta – koirallani on krooninen sairaus, jonka oireita en ollut edes osannut huomata ja huolestua niistä. Jotenkin kaikki usko ja toivo valahtivat nyt viimeistään jonnekin kauas. On vain niin voimaton ja syyllinen olo. Tuskin enää koskaan otan koiraa.

Nyt on onneksi vähän jo helpottanut, kun ehdin alkujärkytyksen jälkeen tutkia asiaa enemmän. Koirat vastaavat kilpirauhaslääkitykseen yleensä mainiosti eikä sairaus oikein lääkittynä välttämättä lyhennä potilaan elinikää ollenkaan. Jo lääkärin kanssa puhuessani muistelin, että tämä olisi juuri se poikkeuspulma, johon on haettavissa Kennelliitolta erikoislupaa kisata lääkityksestä huolimatta ja niin se olikin. Kisoihin pääseminen ei todellakaan ole ykkösprioriteetti mutta olisi valehtelua väittää, että olisi mukavaa patistaa viisivuotias taitava koira varhaiseläkkeelle. Jos jotakin muutakin positiivista voi tilanteesta etsiä, niin kilpparivaiva saattaa selittää ärhäkän korvatulehduksen. Munuaisongelmiin sillä ei kuulemma pitäisi olla yhteyttä, joten tämä tuli nyt lähinnä vain vielä lisäbonuksena muiden huolenaiheiden jatkoksi. Kunpa munuaisissa ei olisi mitään isompaa vikaa! Minä tietenkin olen ihan satavarma, että Suppiksella on jokin valtava kasvain tai laajempi autoimmuunitauti, joka romauttaa kaikki elimet yksitellen ja aiheuttaa tulehdustiloja sinne tänne, mutta jos nyt ei ihan siihen vielä mentäisi. 

Minun koirani, minun hienot rakkaat koirani, miksi juuri ne? Tekisi mieli heittäytyä lattialle parkumaan, että ei tätä voi tapahtua. Tuntuu vain niin käsittämättömältä, kun viiden täysin terveen vuoden jälkeen yhtäkkiä onkin kaikki pielessä. Suurimman osan ajasta ajattelen, että tässä on vain jokin iso virhe eikä todellisuudessa ole mitään hätää. Eihän sitä vielä tiedä, mitkä ovat seuraavat käänteet. Voi hassu herttainen Suppilo. Niin epäreilua. Vaan sellaista elämä vain joskus on.