Valon pisaroita vasten pimeää

Lämmin kiitos kaikille osanotoista ja kauniista sanoista.

Pahojen ajatusten harhautukseksi matkasimme tiistaina Ojankoon HSKHn tokon kisaharkkaan. Susu pääsi melkein lennosta tekemään paikallaolon EVL-koirien kanssa, mutta kiireestä huolimatta se makasi tosi rauhallisesti eikä herpaantunut häiriökävelyistäkään. Perusasentoon koira nousi tosi nihkeästi – nostoja maasta pitää siis treeneissä joskus tehdä eikä vain luottaa siihen, että sieltä se varmasti pomppaa käskystä pystyyn. Yksilöliikkeiden jälkeen menimme vielä häiriökoiraksi AVO-luokkalaisten seuraksi ja taas Suppis oli oikein nätisti ilman mitään etutassujen siirtelyitä tai vastaavia. Yksilöliikkeistä päätin jättää ruudun ja istumisen pois ja kerrankin keskittyä meille vaikeampiin juttuihin sekä palkata vähän tiuhemmin kuin viime kerralla. En tiedä, johtuiko juuri niistä ensimmäisten liikkeiden ylläripalkoista, mutta Susu piippasi liikkeiden aluissa selvästi enemmän kuin esimerkiksi edellisessä kisaharkassa kuukausi sitten. Työskennellessään se on onneksi hiljaa, mutta virittelyissä ja liikkeen alkua perusasennossa odotellessa niitä vinkuja tulee. Äh. No, treeniä vain!

1. seuraaminen – yllätyspalkkasin noin puolivälissä, vasemmalle askelissa oma rintamasuunta kääntyi liikaa, täyskäännös vasemmalle oli kökkö ja rikkoi muuten siistiä kokonaisuutta, vasemmalle ja oikealle käännökset hienot, tiivis ja kiva kontakti
2. luoksetulo – stopista "tuomari" heitti yllärinä pallon koiran taakse, odottaminen hyvä, lähti tosi kivalla vauhdilla mutta pysähtyi myös hyvin!
3. hyppynouto – meni hyvällä vauhdilla ja innoissaan, tarttui vähän hitaasti mutta tosi siististi (viime kisaharkkaan suuri edistys, silloin vieras kapula oli nii-in ällö), kiva vauhti takaisin ja tiivis palautus, vapautin suoraan eteentulosta ilman loppuperusasentoa
4. metallinouto – monta virhettä yhteen liikkeeseen mahtuu? monta! varasti (!!) liikkurin käskystä, pyöritti nokallaan, nosti hitaasti, toi ravilla (olin ajatellut vauhtipalkata palautuksesta mutta tästä räpellyksestä ei vain voinut palkata)
5. tunnistusnouto – meni Susuksi hurjaa vauhtia kapuloille, haisteli vähän rauhattomasti ja oman nostettuaan tiputti sen vielä ja tarkisti loput, nosti oman ja palautti sitten ravilla
6. kaukokäskyt – i-s-m-s-i-m, tähän kaikki maailman positiiviset adjektiivit: ainoastaan s-m ei ollut puhdas, muuten Susu teki ihan käsittämättömän hienosti

Yleisesti kommentoitiin, että tosi hyvä kokonaisuus ja yhteistyö – Susu on kehässä minun kanssani eikä sitä siellä kiinnosta mikään muu. Kehääntuloa kehuttiin erityisesti. Oma tuntuma koiraan ei ollut tällä kertaa niin hyvä, mutta se johtui varmaan ihan vain alavireisyydestäni, jota en kyllä millään taikatempulla saa Susulta piilotettua. Muutenkin huomaan todella selvästi sen, kuinka vahvasti Susu reagoi suruuni – se ei ole ollenkaan niin rento ja hupaisa kuin on nyt koko syksyn ollut. Se tottelee hitaammin, ei kirmaile lenkillä juurikaan ja eilen hipsi vain jalkoihin pöydän alle makaamaan, kun kaverini pyysi sitä luokseen rapsutettavaksi. Olin jo eilen ärähtämässä Susulle ulkona, kun kutsun kuultuaan se kipsutteli vähän tahmaisesti vierelleni mutta sitten hoksasin, että se yrittää vain rauhoitella, ei tosiaankaan ole tottelematon. Se tästä vielä puuttuisi, että alkaisin simputtaa sitä.

Kieltämättä kisaharkasta pysäkille kävellessämme mietin, mitä ihmeen järkeä tässäkin taas mahtoi olla. Oli pilkkopimeää, taivaalta viuhui tihkusadetta ja seuraava bussi tulisi yli puolen tunnin kuluttua. Sitten tajusin, että kyllä tässä on järkeä, kyllä sitä vain oli hyvinkin paljon. Ihan jokaisessa Susun kanssani viettämässä hetkessä on järkeä, koska niitä ei anneta rajattomasti, niitä ei tilata tiskiltä loputtomasti. Jonain päivänä se ei enää ole vierelläni ja silloin toivon, että olisin viettänyt sen kanssa enemmän aikaa – vaikka sitten sukat likomärkinä keskellä tummaa Vantaata. Tuskin itsekään tajuan, kuinka paljon Susu minulle merkitsee ja miten en ehkä aina olisi selvinnyt suuressa maailmassa ilman sitä.