Koivet kuntoon

Terveisiä sairastuvalta! Tosin vain minun osaltani – Susu tahtoisi varmaankin lähettää kummastelevat "miks toi yks vaan töllää telkkaa ja juo teetä eikä leiki MUN kaa??" -arvelut. Suppis on kyllä ehkä maailman kiltein ja vaivattomin kaveri, koska se ei yhtään mukise muutamasta tylsästä päivästä, vaan keskittyy täysillä toimimaan lämmittävänä karvatyynynä kainalossa. Huh! Onneksi sentään Susu on suppilonokasta pikkuvarpaisiin saakka täysin kunnossa, mikä vielä vahvistui tänään, kun oloni oli jo sen verran parempi, että selvisimme visiitille osteopaatti Jerry Ketolalle.

Olen vähän vainoharhainen. Siis ihan vähän vain. No okei, aika paljon. Mörkön myöhäisen diagnoosin jälkeen sitä vain jotenkin tajusi, kuinka äärettömän vaikeaa on tulkita koiran vointia. Jos ei hetkeen hoksaa, että koira kärsii polttavista hermosärkyvihlaisuista, miten sitä milloinkaan pystyy havaitsemaan pienemmistä lihasjumituksista johtuvat kolotukset saati sitten vaikkapa kroonisen nivelkivun? Tiedän, että on täysin turhaa jatkuvasti miettiä, mahtaako koira olla kipuinen, koska hyvää vauhtia alkaa nähdä oireita ja epänormaaleja asioita vähän siellä sun täällä eikä murehtimisella loppujen lopuksi pääse mihinkään. Susu on röntgenkuvattu, se on käynyt säännöllisesti fysioterapeutilla, se on todella taspainoinen, liioittelematon sekä fiksu liikkuja ja mikä tärkeintä, se loikkii, laukkaa ja leikkii vaivattomasti – eikö se riitä? Noo, pessimisti kuitenkin aina varautuu pahimpaan   Ihan varmuuden varalta vain.

Suppilosta osteopaatilla oli aika jännää, mutta melko hyvin se malttoi pötkötellä hoitopöydällä. Pientä kireyttä oli rintarangan alaosassa ja lannealueella sekä kauttaaltaan oikea puoli oli jäykempi, mutta kokonaisuudessaan koira on oikein hyvässä kunnossa. Edes tyypillisiä tokokoiran vasemman puolen jumeja ei ollut. Pikkuruista Susua luultiin taas bortsuksi ja Jerry sanoikin, että sirous on varmasti hyvä juttu ja edesauttaa kunnossa pysymistä, vaikka rasitusta tuleekin enemmän. Erilaisten harrastusten myötä Suppis saa monipuolista liikuntaa eli laaja lajivalikoima ei ainakaan tee hallaa. Samalla vauhdilla vain jatkossakin!

Olen perustellut agilityn lopettamista useammallakin syyllä – itseäni ei huvita, jää enemmän aikaa muille lajeille, en jaksa kantaa esteitä (joo... tämä viimeistään kuvaa tekosyi   perustelujen laatua), treenaaminen on kallista, halleille on pitkä matka, en osaa ohjata... Ja niin edelleen ja niin edelleen. Painavin syy on kuitenkin se, että jotenkin kuvittelen agilityn rasittavan Susua liikaa. Se on niin pieni ja tappijalkainen eikä jotenkin ollenkaan luontainen radalla liikkuja. Jotenkin tekee vain kauhean pahaa hyppyyttää sitä maksirimoilla. En edes tiedä miksi. Todennäköisesti kammoan vain niin syvästi sitä, että muutaman vuoden kuluttua koiran selässä on muutoksia tai muuta vastaavaa ja siinä vaiheessa syyllisyys romahtaa niskaan. Tavallaan tuntuu ihan höntiltä, koska onhan tämä vähän naurettavaa eikä muuten sovi ollenkaan ajatuksiini koiranpidosta – eletään täysillä niin kauan kuin elettävää riittää. Mörkökin sai sairauksistaan huolimatta aina mennä, juosta ja touhuta miten tahtoi ja se kyllä elikin kaikki seitsemän vuottaan tuli huiskuhännän alla. Mutta toisaalta jos me pärjäämme ilman agilityä eikä se ole lempilajini, miksi sitä tekisi? Susu ei kuitenkaan tästä päätöksestä kärsi, kun meillä on monta muutakin lajia treenattavana. Höhpöh hölmö on ihmisen mieli.

Parit tokot vielä lyhyesti. Torstaina pääsimme pitkästä aikaa (vuosiin?) kunnon ryhmätreeneihin, kun eläinlääkiksen ohjattu kisatokoporukka kokoontui ensimmäistä kertaa. Hyödyllistä tehdä kaikkea pientä kunnon koirahäiriössä! Treeniin täyskäännökset. Loppuun Suppis teki vielä vauhtinoudon Indyn painavalla kapulalla, jonka keskiosa oli juuttinarua, ja liikkuroidun tunnarin. Lauantaina tehtiin kiva treeni Inkan ja Sätkän kanssa Messarilla. Susu teki luovan kokeenomaisen palkatta: juoksutarkastus, ruutu, ruudussa kaukot, ruudusta luoksetulo, vapautus tunnarikapuloille, palautus, metalli ja vauhtipalautuksesta pallopalkka. Ei kyllä yhtään vire laskenut, vaikka ei tullut liioin palkkaa tai vapautuksiakaan. Toisessa setissä sitten liikkeiden välejä ja kisapalkkauksia, tosi hyvin Susu jo ilahtuu kehuista ja odottaa lelua. Treeniin tunnarin nätti pito. Sunnuntaina jatkettiin Messarilla bortsuseurassa, kun Tiia ja Ruuti tulivat Espoosta treeniseuraksi. Susu teki paikkaistumista, luoksetuloa, vierasta metallia, häiriöseuruuta ja kaukoja. Hyvin meni, kiitos vielä seurasta!