Paljon on poimittu mustik... siis hakuiltu 
Nyt alkavat olla käsillä ajat, kun maalimiehenä kykkiminen on suorastaan ilo ja alueen tallaukseen menee ainakin tupla-aika, kun samalla pitää harventaa mättäitä vähintäänkin joka viidennen askeleen välein. Ups. No, ei se mitään!
Susulla oli viikko sitten ensimmäistä kertaa kiintorulla. Nokkelat maalimiehet hoksasivat, että ota-kehotus täytyy laittaa heti boikottiin, sillä kun sitä yritti käyttää, Susu oikein mutristi leukansa kiinni en varmana ota! Aika hyvä muistutus Suppiksen norsun muistista tällaisissa asioissa: yhden ainoan kerran olen hermostunut sille treenatessa ja se oli tilanteessa, jossa kotona totutin sitä kantamaan kaikenlaisia erilaisia esineitä eikä se millään meinannut nostaa jotakin vaikeaa esinettä. Silloin käytin ota-käskyä ja se on nyt selkeästi pysyvästi turmeltu sana. Hassu aussie. Yllättävän hyvin kiintorulla sitten palautui, kun löytyi oikea käsky ja koira alkoi saada juonesta kiinni. Treenien jälkeen käytettiin vielä haastava maasto hyväksi ja tallattiin esineruutu, jossa koirat joutuivat etenemään jyrkästi ylämäkeen ja vielä harjun toiselle puolelle näkymättömiin. Susu alkaa olla kyllä aivan todella hyvä esine-etsijä ja se reippaasti upposi takarajalle saakka. Lasten crocs, puukon nahkatuppi ja kangashärpäke löytyivät kaikki hienosti.
Tämän viikon maanantaitreeneissä jatkoimme kiintorullaharjoituksia. Tai no, olisimme jatkaneet, ellei nelivuotias pöhköpaimeneni olisi päättänyt, että ykkösukko oli ihan satavarmasti ihan kaamean pelottava. Ja se yritti vielä ojentaa kätensä, apua! Voi hönttiä Suppiloa! Onneksi tie aussien reippauteen käy namirasian kautta ja kun se jalkojeni juureen piiloon luikittuaan joutui passitetuksi uusintapistolle ja nyt maalimies antoi ensin yhden namin, saatiin rullakin suuhun. Kakkosukolla ilmaisu oli samoin kiintorullalla eikä siinä ollut ongelmaa, kolmosella oli suorapalkka eli oikein kunnon wubbabileet. Näytöille Susua kiritettiin hihkumalla ja minä nyin ja hidastin vahvasti liinasta, jotta aussie ei hämääntyisi tai lannistuisi, jos vaikka kokeessa kompastun tai muuta vastaavaa. Hakuilun jälkeen oli tiedossa jälleen vähän kinkkisempi esineruutu, koska aluetta halkoi useampi metsäautotie ja ne ohjasivat monia koiria todella paljon. Susu on ehkä vähän putkinenä eikä se oikein tuntunut edes huomaavan tätä haastetta. Tai sitten se on vain niin pro ;) Sormikas ja nahkarukkanen palautuivat hienosti mutta muovisen pakasterasian kannen koira jätti ensin nostamatta mutta sekin saatiin lopulta ongelmitta talteen.
Tänään hakuilimme Heidin ja Katjan kanssa. Susulla oli kolme ukkoa: ykkönen aika lähellä näkyvillä, kakkonen takarajalla kuusen takana piilossa, kolmonen samoin pimeänä ja suorapalkalla. Ilmaisut sujuivat tosi hyvin! Kohta Suppis jo varmaan hoksaa nostaa rullan ilman maalimiehen apua. Kakkosukolle lähetin koiran väärästä kohdasta mutta lopulta se ei haitannut yhtään, koska se teki suoran ja syvän piston kuin suoraan oppikirjasta Tulipa treenattua tyhjiä! Esineitäkin tehtiin: Susulla oli etsittävänä kännykkä, uimalasit ja pesukukka. Vähän epäilin, että palautuvatko kaksi ensimmäistä mutta sieltä ne nousivat kuin nousivatkin. Uimalasien palautus oli vähän hankalaa, kun tappijalka-aussie meinasi koko ajan kompastua niihin... Ai tämä olikin se syy, minkä takia pk-koiralla olisi hyvä olla vähän koipiakin ;)
Tässä mitään jalkoja tarvita, riittää että osaa hengata coolin näköisenä...
Hitsin hyvä fiilis treeneistä tällä hetkellä! Susun kanssa yhdessä tekeminen tuntuu niin hienolta. Ennen olisin harmitellut esimerkiksi maanantain ykkösukon mörköilyä ja tuskaillut, miksi aikuisen koiran pitää reagoida noin. Onko se nyt ihan huono kaikkien mielestä? Mitä tein itse väärin? Onko tuo normaalia? Nyt en ajatellut mitään tuollaista, vaan jatkoin vain eteenpäin ja keskityin olemaan ylpeä siitä, että koira lähti uudelleen kun tsemppasin sitä eikä säikähdys painanut lopputreenissä. On ihanaa huomata, että ei Susun tärkeyttä minulle määritä se, pelkääkö se jotakin vai ei tai kuinka hyvin jokin treeni ylipäätään menee. Olen vähän hidas kiintymään, mutta nyt voin täysin rehellisesti sanoa, että en vaihtaisi Susua yhtään mihinkään tai haluaisi sen olevan missään asiassa erilainen. Eihän se silloin olisi minun oma suppilonokkani. Minulla on vielä paljon opittavaa ja myös virheitä paikattavanani, mutta pettymyksen tunne ei ihan oikeasti enää sotke meidän elämäämme. Pidän Sususta ihan kauhean paljon, kaikista sen hassuista ominaisuuksista, niistä sievistä (vaikkakin vähän tappimallisista) jyväkäpälistä lähtien. Suppilo itsekin sen nykyään tietää ja se tekee siitä onnellisemman kuin mikään uusi pallo tai huippumaukas nami ikinä. Tässä asiassa koiraa ei vain voi huijata – se kyllä tietää, milloin sitä rakastetaan vilpittömästi ja milloin ei.
Joskus minulta on kysytty, milloin otan uuden kunnon koiran kun onhan Susu vähän tollanen. Niin millainen? Leikkisä, uskollinen, loputtoman työintoinen, minulle rakkain koira? Tosiaan, en tiedä. Pitäisi varmaan laittaa heti vaihtoon tuollainen onneton tapaus.
hakukuva pari kesää sitten aussieleiriltä (© Virpi Nieminen), tokokuva viime kesän leiriltä (© Jenni Suomalainen)
Nyt alkavat olla käsillä ajat, kun maalimiehenä kykkiminen on suorastaan ilo ja alueen tallaukseen menee ainakin tupla-aika, kun samalla pitää harventaa mättäitä vähintäänkin joka viidennen askeleen välein. Ups. No, ei se mitään!
Susulla oli viikko sitten ensimmäistä kertaa kiintorulla. Nokkelat maalimiehet hoksasivat, että ota-kehotus täytyy laittaa heti boikottiin, sillä kun sitä yritti käyttää, Susu oikein mutristi leukansa kiinni en varmana ota! Aika hyvä muistutus Suppiksen norsun muistista tällaisissa asioissa: yhden ainoan kerran olen hermostunut sille treenatessa ja se oli tilanteessa, jossa kotona totutin sitä kantamaan kaikenlaisia erilaisia esineitä eikä se millään meinannut nostaa jotakin vaikeaa esinettä. Silloin käytin ota-käskyä ja se on nyt selkeästi pysyvästi turmeltu sana. Hassu aussie. Yllättävän hyvin kiintorulla sitten palautui, kun löytyi oikea käsky ja koira alkoi saada juonesta kiinni. Treenien jälkeen käytettiin vielä haastava maasto hyväksi ja tallattiin esineruutu, jossa koirat joutuivat etenemään jyrkästi ylämäkeen ja vielä harjun toiselle puolelle näkymättömiin. Susu alkaa olla kyllä aivan todella hyvä esine-etsijä ja se reippaasti upposi takarajalle saakka. Lasten crocs, puukon nahkatuppi ja kangashärpäke löytyivät kaikki hienosti.
Tämän viikon maanantaitreeneissä jatkoimme kiintorullaharjoituksia. Tai no, olisimme jatkaneet, ellei nelivuotias pöhköpaimeneni olisi päättänyt, että ykkösukko oli ihan satavarmasti ihan kaamean pelottava. Ja se yritti vielä ojentaa kätensä, apua! Voi hönttiä Suppiloa! Onneksi tie aussien reippauteen käy namirasian kautta ja kun se jalkojeni juureen piiloon luikittuaan joutui passitetuksi uusintapistolle ja nyt maalimies antoi ensin yhden namin, saatiin rullakin suuhun. Kakkosukolla ilmaisu oli samoin kiintorullalla eikä siinä ollut ongelmaa, kolmosella oli suorapalkka eli oikein kunnon wubbabileet. Näytöille Susua kiritettiin hihkumalla ja minä nyin ja hidastin vahvasti liinasta, jotta aussie ei hämääntyisi tai lannistuisi, jos vaikka kokeessa kompastun tai muuta vastaavaa. Hakuilun jälkeen oli tiedossa jälleen vähän kinkkisempi esineruutu, koska aluetta halkoi useampi metsäautotie ja ne ohjasivat monia koiria todella paljon. Susu on ehkä vähän putkinenä eikä se oikein tuntunut edes huomaavan tätä haastetta. Tai sitten se on vain niin pro ;) Sormikas ja nahkarukkanen palautuivat hienosti mutta muovisen pakasterasian kannen koira jätti ensin nostamatta mutta sekin saatiin lopulta ongelmitta talteen.
Tänään hakuilimme Heidin ja Katjan kanssa. Susulla oli kolme ukkoa: ykkönen aika lähellä näkyvillä, kakkonen takarajalla kuusen takana piilossa, kolmonen samoin pimeänä ja suorapalkalla. Ilmaisut sujuivat tosi hyvin! Kohta Suppis jo varmaan hoksaa nostaa rullan ilman maalimiehen apua. Kakkosukolle lähetin koiran väärästä kohdasta mutta lopulta se ei haitannut yhtään, koska se teki suoran ja syvän piston kuin suoraan oppikirjasta
Tulipa treenattua tyhjiä! Esineitäkin tehtiin: Susulla oli etsittävänä kännykkä, uimalasit ja pesukukka. Vähän epäilin, että palautuvatko kaksi ensimmäistä mutta sieltä ne nousivat kuin nousivatkin. Uimalasien palautus oli vähän hankalaa, kun tappijalka-aussie meinasi koko ajan kompastua niihin... Ai tämä olikin se syy, minkä takia pk-koiralla olisi hyvä olla vähän koipiakin ;) 
Tässä mitään jalkoja tarvita, riittää että osaa hengata coolin näköisenä...
Hitsin hyvä fiilis treeneistä tällä hetkellä! Susun kanssa yhdessä tekeminen tuntuu niin hienolta. Ennen olisin harmitellut esimerkiksi maanantain ykkösukon mörköilyä ja tuskaillut, miksi aikuisen koiran pitää reagoida noin. Onko se nyt ihan huono kaikkien mielestä? Mitä tein itse väärin? Onko tuo normaalia? Nyt en ajatellut mitään tuollaista, vaan jatkoin vain eteenpäin ja keskityin olemaan ylpeä siitä, että koira lähti uudelleen kun tsemppasin sitä eikä säikähdys painanut lopputreenissä. On ihanaa huomata, että ei Susun tärkeyttä minulle määritä se, pelkääkö se jotakin vai ei tai kuinka hyvin jokin treeni ylipäätään menee. Olen vähän hidas kiintymään, mutta nyt voin täysin rehellisesti sanoa, että en vaihtaisi Susua yhtään mihinkään tai haluaisi sen olevan missään asiassa erilainen. Eihän se silloin olisi minun oma suppilonokkani. Minulla on vielä paljon opittavaa ja myös virheitä paikattavanani, mutta pettymyksen tunne ei ihan oikeasti enää sotke meidän elämäämme. Pidän Sususta ihan kauhean paljon, kaikista sen hassuista ominaisuuksista, niistä sievistä (vaikkakin vähän tappimallisista) jyväkäpälistä lähtien. Suppilo itsekin sen nykyään tietää ja se tekee siitä onnellisemman kuin mikään uusi pallo tai huippumaukas nami ikinä. Tässä asiassa koiraa ei vain voi huijata – se kyllä tietää, milloin sitä rakastetaan vilpittömästi ja milloin ei.
Joskus minulta on kysytty, milloin otan uuden kunnon koiran kun onhan Susu vähän tollanen. Niin millainen? Leikkisä, uskollinen, loputtoman työintoinen, minulle rakkain koira? Tosiaan, en tiedä. Pitäisi varmaan laittaa heti vaihtoon tuollainen onneton tapaus.
hakukuva pari kesää sitten aussieleiriltä (© Virpi Nieminen), tokokuva viime kesän leiriltä (© Jenni Suomalainen)
7 kommenttia:
Hienoa, että olette saaneet hyvästä fiiliksestä kiinni :) Muakin on joskus harmittanut, että miksei Valo voisi olla vähän nopeampi kintuistaan ja miksi se on aina niin säikky. Mutta niinhän se tosiaan menee: jos Valosta ottaisi kaikki sen pienet viat pois, ei se olisi enää se oma koira. Ja jotenkin oma hauva on kuitenkin aina se paras hauva.
Eikä muuten kannata välittää tuollaisista kysymyksistä. Ainakin blogin perusteella Susu on ihan mahtikoira! :)
Meilläpäin mustikoita ei ole ihan hirveästi. On ollut liian kuivaa ja kuumaa, luulen :( Täytynee silti jotain käydä jossain vaiheessa keräämässä pakkaseen talvea varten.
Ja mitä sitä muiden kyselyistä välittämään :) Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.
Oi kuulostaa niin tutulta toi, että joku sana on ikuisesti pannassa, kun kerran erehtyy sanomaan sen vähän painokkaammin. Joku herkkien paimenten juttu näköjään.
Tärkeintähän on se, että koira on itseä miellyttävä. Hyvinä hetkinä mä pompin Raxu kainalossa ympäri maita ja mantuja ja kerron, kuinka se on maailman paras piski (ja huonoina kiroan sen hiljaa mielessäni alimpaan helvettiin ja uhkaan lahjoittaa sen ensimmäiselle vastaantulijalle ja samalla kertaa myydä muutkin koiran ja aloittaa postimerkkeilyn), mutta en mä sitä pois antaisi. Monet on kyselleet, että miksi sitä ei ole laitettu pois tai kiikutettu piikille.
Mäki haluun mustikoita! Tuli ihan jo pelkästään tuosta syystä ikävä hakumettälle, mustikat <3
Emma, ihan totta! Eikä mikään koira ole ns. absoluuttisesti täydellinen – emmehän me ihmisetkään ole :) Susu kiittää kovasti mahtikoiraksi kehumisesta!
Sarianne, täälläkin on paikoin aika heikosti mustikoita mutta onneksi hakumaastoissa ja lähimpien lenkkipolkujen varsilla on tänä vuonna hyvä sato ;)
Jannika, niinpä! Eikä koiran kanssa eläminen tietenkään aina pelkkää ruusuilla tanssimista ole mutta onneksi niiden vaikeampienkin juttujen yli jaksaa tsempata hyvien hetkien ja jaksojen avulla :)
Jonna, hehee :D Mustikat on parhaita!
Ihanan virkistävää mökkilukemista! Kunpa joku neuvoisi meillekin haun alkeita, niin sehän se olisi taas yksi kiva mökkipuuha lisää! Esineruutuja ollaan mekin täällä hömpötelty - tosin ainoastaan leluilla ja lasten muovilapiolla. :)
Hömpöttelyt ovat just oivallisia nenänkäyttötreenejä! Se nokka on kuitenkin koiran tärkein työväline pk-puolen maasto-osuuksissa :) Jos me ollaan Helsingissä samaan aikaan nyt loppukesästä / syksyllä, niin lähdetään ihmeessä treenaamaan yhdessä? Kunhan vain löydetään jokin metsä sieltä citystä ;)
Lähetä kommentti