Viimeisen viikon ohjelmaan on mahtunut niin festarointia kuin treenaamistakin. Ensimmäinen tarkoitti Susulle sitä, että muutamaksi päiväksi koti muuttui yleiseksi majataloksi, jossa ravasi aamusta aamuun vieraita jopa Sveitsistä saakka. Kolmantena päivänä vilinän ja vilskeen määrä alkoi jo käydä turhan suureksi aussien nupille, mikä näkyi jatkuvana hökellyksenä ja turhina pöhinöinä. Ylimääräisistä rapsuttelijoista Susu on aina oikein mielissään, mutta tuollainen monta päivää kestävä erikoisvalmiudessa päivystäminen väsyttää sitä suuresti. Vaan kyllä Ilosaarirock on vain ihan paras festari – olen ehkä vähän jäävi, mutta se kannattaa ihan oikeasti tulla katsastamaan kauempaakin! 
Maanantain hakutreenien kokoontumispaikalla odotellessamme jouduimme todistajiksi kolarille, jossa ei tosin onneksi tullut henkilövahinkoja. Jokainen voi kuitenkin kuvitella, millainen kirskunnan, pamauksen ja räsähdyksen yhdistelmä syntyy, kun henkilöauto posauttaa satasta peräkärryn nurkkaan... Jo ihmisen korvaan kuulosti kammottavalta, joten pahalta tuntui varmasti karvakavereista. Minulla oli Susu ulkona autosta ja tajusin heti, että kohta on aussie sellaisessa paniikkisyöverissä, että sieltä sitä ei ihan hetkeen saa palauteltua toimintakykyiseksi. Nappasin takapenkiltä narulelun ja kipaisin koiran kanssa vähän kauemmas metsään mäen taakse hämmennyksen ja säikähdyksen keskeltä. Hetken mietin, pitäisikö minun vain pysyä neutraalina, mutta sitten ajattelin, että on parempi yrittää tarjota Susulle jokin muu toimintamalli ja siten katkaista pelkolukkoon luisuminen. Se toimi! Harvoin olen nähnyt Susulla niin helpottunutta ilmettä, kun silloin pyytäessäni sen sivulle perusasentoon. Tuskin olin ehtinyt sivu-sanan toiseen tavuun, kun aussie oli jo liimautunut vasempaan jalkaani. Sen korvat nousivat heti pystyyn ja kammotus katosi katseesta. Hetki oli aika hieno ja liikuttava, sillä siinä konkretisoitui se, mitä olen paljon pohtinut: Suppis pääsee yli jo melkein mistä vain, kun sen vain ei tarvitse selvitä ja päättää yksin. Kontrolli ja käskyn alla oleminen on sille kaikkein turvallisin asia. On erikoista, että mitä pelästyneempi Suppis on, sitä kiihkeämmin ja nopeammin se tottelee – ellei siis ole täysin menettänyt toimintakykyään ja vain kuurosokeana piipaten yritä kiivetä syliini. Läheskään kaikki käskyt eivät sille tietenkään ole tällaisia turvasatamia, mutta ne muutamat, kaikkein vahvimmat selkärankaan tallentuneet – sivu, maahan, istu – ovat kuin pelastusrenkaita sille. Tuskin se olisi esimerkiksi noutanut tuossa järkytyksessä, saati laukannut korvat tötteröllä ruutuun, mutta jo se, että nuo kolme menivät pelosta läpi, oli aikamoinen voitto. Maailman reippain suppilonokka!
kuvat kesäkuun puolelta, kun ei ollut vielä kiintorullaa
Ajattelin ensin tehdä treeneissä jotakin ihan helppoa ja yksinkertaista tuon alun sattumuksen takia, mutta Susu tuntui olevan jo niin hyvin palautunut, että tehtiin muutakin. Oikeassa etukulmassa oli tyhjä kangashäkki umpparina ja lähetin koiran ensin sinne. Susu tuumasi jo parinkymmenen metrin päästä piilosta että jaha, ei tuolla ketään ole, ja palasi takaisin keskilinjalle. Torsopistot eivät kelpaa, joten laitoin sen uudestaan ja yllättävän mukisematta se lähti vauhdilla nyt riittävän pitkälle edeten. Vasemmalle Suppis teki oikein hyvän piston ja sieltä löytyi ukko, jolta suorapalkka. Kaksi seuraavaa olivat helppoja kiintorullaukkoja – tsekattiin, josko Susu hoksaisi jo nostaa rullan ilman apuja, mutta ei vielä. Toistoja vain tähän. Kiintorulla muuten palautuu todella hienosti! Esineruudusta paimen kävi hakemassa sukkamytyn ja pörrökukkaron.
Tokoiltukin on! Asetan nyt loppuvuoden tavoitteeksi saada ne pirun kaukot ihan oikeasti kuntoon, koska niitä on kuitenkin tehty jo sellaiset pari vuotta... Kuinka laiska voi ihminen olla? Pitää nyt vain vääntäytyä ylös epätoivosta ja suunnitelmallisesti tehdä paljon paljon paljon toistoja joka päivä kaikkia vaihtoja. Tunnustautuuko kukaan muu kaukokäskyfoobikoksi? Hehee. Muita tähän mennessä voivoi-kurssilta mukaan tarttuneita treenin kohteita: ruudun vauhti ja seuraamaan tulo, luoksetulon stoppiin kunnon jarru, jättöjen mielentila ja keskittyminen. Reilu viikko sitten torstaina kävin myös tekemässä Susun kanssa tottista, kun toiveikkaana ajoin turhaan Pärnälle toteamaan, että kurssiamme on tosiaan joka toinen viikko. Tästä siis opimme, että kalenterit ovat ihan yliarvostettuja, koska tällä tavalla ihan vahingossa tulee tehtyä myös tottisjuttuja ;) Suppis teki A-estettä, piiitkän matkan puunoutoja ja eteenmenoa. Ajattelin nyt yrittää erottaa sille selvästi tokon ja tottiksen, jotta saan sen eri vireeseen. Tottisjutut ovat Susulle teknisesti jo niin tuttuja, että piippailu-uhka on paljon pienempi, joten siellä sitä uskaltaa nostattaa tosi paljon enemmän.
Lisäksi on mökkeilty ja marjastettu paljon. Kesä tuntuu karanneen jonnekin kauas etelään, mutta tällainen viileämpi keli on onneksi oiva koiraharrastuksiin. Toivottavasti kuitenkin vielä vähintään muutamat hellesäät saataisiin tälle kesälle!
Ai niin! Pieni gallup: kännykkäkuvat – joo! / menettelevät / ei missään nimessä?
Maanantain hakutreenien kokoontumispaikalla odotellessamme jouduimme todistajiksi kolarille, jossa ei tosin onneksi tullut henkilövahinkoja. Jokainen voi kuitenkin kuvitella, millainen kirskunnan, pamauksen ja räsähdyksen yhdistelmä syntyy, kun henkilöauto posauttaa satasta peräkärryn nurkkaan... Jo ihmisen korvaan kuulosti kammottavalta, joten pahalta tuntui varmasti karvakavereista. Minulla oli Susu ulkona autosta ja tajusin heti, että kohta on aussie sellaisessa paniikkisyöverissä, että sieltä sitä ei ihan hetkeen saa palauteltua toimintakykyiseksi. Nappasin takapenkiltä narulelun ja kipaisin koiran kanssa vähän kauemmas metsään mäen taakse hämmennyksen ja säikähdyksen keskeltä. Hetken mietin, pitäisikö minun vain pysyä neutraalina, mutta sitten ajattelin, että on parempi yrittää tarjota Susulle jokin muu toimintamalli ja siten katkaista pelkolukkoon luisuminen. Se toimi! Harvoin olen nähnyt Susulla niin helpottunutta ilmettä, kun silloin pyytäessäni sen sivulle perusasentoon. Tuskin olin ehtinyt sivu-sanan toiseen tavuun, kun aussie oli jo liimautunut vasempaan jalkaani. Sen korvat nousivat heti pystyyn ja kammotus katosi katseesta. Hetki oli aika hieno ja liikuttava, sillä siinä konkretisoitui se, mitä olen paljon pohtinut: Suppis pääsee yli jo melkein mistä vain, kun sen vain ei tarvitse selvitä ja päättää yksin. Kontrolli ja käskyn alla oleminen on sille kaikkein turvallisin asia. On erikoista, että mitä pelästyneempi Suppis on, sitä kiihkeämmin ja nopeammin se tottelee – ellei siis ole täysin menettänyt toimintakykyään ja vain kuurosokeana piipaten yritä kiivetä syliini. Läheskään kaikki käskyt eivät sille tietenkään ole tällaisia turvasatamia, mutta ne muutamat, kaikkein vahvimmat selkärankaan tallentuneet – sivu, maahan, istu – ovat kuin pelastusrenkaita sille. Tuskin se olisi esimerkiksi noutanut tuossa järkytyksessä, saati laukannut korvat tötteröllä ruutuun, mutta jo se, että nuo kolme menivät pelosta läpi, oli aikamoinen voitto. Maailman reippain suppilonokka!
kuvat kesäkuun puolelta, kun ei ollut vielä kiintorullaa
Ajattelin ensin tehdä treeneissä jotakin ihan helppoa ja yksinkertaista tuon alun sattumuksen takia, mutta Susu tuntui olevan jo niin hyvin palautunut, että tehtiin muutakin. Oikeassa etukulmassa oli tyhjä kangashäkki umpparina ja lähetin koiran ensin sinne. Susu tuumasi jo parinkymmenen metrin päästä piilosta että jaha, ei tuolla ketään ole, ja palasi takaisin keskilinjalle. Torsopistot eivät kelpaa, joten laitoin sen uudestaan ja yllättävän mukisematta se lähti vauhdilla nyt riittävän pitkälle edeten. Vasemmalle Suppis teki oikein hyvän piston ja sieltä löytyi ukko, jolta suorapalkka. Kaksi seuraavaa olivat helppoja kiintorullaukkoja – tsekattiin, josko Susu hoksaisi jo nostaa rullan ilman apuja, mutta ei vielä. Toistoja vain tähän. Kiintorulla muuten palautuu todella hienosti! Esineruudusta paimen kävi hakemassa sukkamytyn ja pörrökukkaron.
Tokoiltukin on! Asetan nyt loppuvuoden tavoitteeksi saada ne pirun kaukot ihan oikeasti kuntoon, koska niitä on kuitenkin tehty jo sellaiset pari vuotta... Kuinka laiska voi ihminen olla? Pitää nyt vain vääntäytyä ylös epätoivosta ja suunnitelmallisesti tehdä paljon paljon paljon toistoja joka päivä kaikkia vaihtoja. Tunnustautuuko kukaan muu kaukokäskyfoobikoksi? Hehee. Muita tähän mennessä voivoi-kurssilta mukaan tarttuneita treenin kohteita: ruudun vauhti ja seuraamaan tulo, luoksetulon stoppiin kunnon jarru, jättöjen mielentila ja keskittyminen. Reilu viikko sitten torstaina kävin myös tekemässä Susun kanssa tottista, kun toiveikkaana ajoin turhaan Pärnälle toteamaan, että kurssiamme on tosiaan joka toinen viikko. Tästä siis opimme, että kalenterit ovat ihan yliarvostettuja, koska tällä tavalla ihan vahingossa tulee tehtyä myös tottisjuttuja ;) Suppis teki A-estettä, piiitkän matkan puunoutoja ja eteenmenoa. Ajattelin nyt yrittää erottaa sille selvästi tokon ja tottiksen, jotta saan sen eri vireeseen. Tottisjutut ovat Susulle teknisesti jo niin tuttuja, että piippailu-uhka on paljon pienempi, joten siellä sitä uskaltaa nostattaa tosi paljon enemmän.
Lisäksi on mökkeilty ja marjastettu paljon. Kesä tuntuu karanneen jonnekin kauas etelään, mutta tällainen viileämpi keli on onneksi oiva koiraharrastuksiin. Toivottavasti kuitenkin vielä vähintään muutamat hellesäät saataisiin tälle kesälle!
Ai niin! Pieni gallup: kännykkäkuvat – joo! / menettelevät / ei missään nimessä?
12 kommenttia:
Tosi hyvä että Susulla ei katoa toimintakyky tuossakaan tilanteessa ja sen saa pois siitä apua mitä kävi auttakaa -fiiliksestä keskittämällä sen energian johonkin muuhun :) Monilta koirlta (omalta mukaanlukien) katoaisi tollaisessa kaikki toimintakyky tai keskittyminen ei riittäisi työn tekoon.
Ja kännykyvat on ihan hyvin, paljon kivempi lukea postausta missä on kuvia, kun kuvatonta!
Jep, tämä oli kyllä aika työvoitto ja tuskin Susu olisi tuohon vielä edes vuottakaan takaperin pystynyt :) Tähän pisteeseen vaatiminen on vaatinut ihan huiman määrän työtä ja aikaa enkä vielä pari vuotta sitten olisi ikinä uskonut, että pystyn tarjoamaan Susulle tuollaisen turvan pahassa paikassa. On pitänyt ihan oikeasti yrittää löytää se yhteinen tapa olla ja tehdä asioita sekä rakentaa ihan järjetöntä varmuutta noihin käskyihin. Yritin huvikseen laskeskella, että montakohan sivu-toistoa Susu on tehnyt ja niitä täytyy olla ainakin 15 000. Sinänsä helpottavaa, että 15 000 hyvässä toimintakyvyssä tehtyä reilusti palkattua toistoa voittaa yhden räsäyksen :D Kestoahan siinä ei vielä ole eli mikään pidempi suoritus ei onnistu ja on vielä vino pino tilanteita, joissa en pääse Susun pelon "läpi" ja se menettää järkevän toimintakykynsä ja vain hakee pakokauhuisena pakonomaisesti turvaa. Vaan eteenpäin sanoi mummo lumessa :)
Joo, niin vähän ajattelinkin, että ainakin ne ovat parempia kuin ettei kuvia ollenkaan :D
Tottakai joo kännykkäkuvia! Tässäkin on hieno kuva, jonka alunperin piti esittää Susua kiintorulla suussa kiitämässä keskilinjalle: http://1.bp.blogspot.com/-KjIaX-W79iU/UewZ5fWDFlI/AAAAAAAAA90/9ccKM0EP84I/s320/susunaytolle.jpg.
Vaikka kännykkäkuvat ovat teknisesti suttuisia ja epätarkkoja, ne dokumentoivat elämämme aitoja hetkiä viiltävän osuvasti ja terävästi.
Menettelevätpä hyvinkin! :)
Kännykkäkuvat menettelee, kun taas jaksaa kameraa kantaa mukana, niin kuvat silloin. Kännykuvat tsalliessa, kun järkkäriä ei jaksa kantaa mukana, laatu tosin voi kärsiä välillä.
Olen myös hieman laiskintunut, pitäisi tehdä jotain. Kutkuttaisi Tilda ilmoittaa tokokisoihin, varsinkin kun liike sieltä täältä ollaan tehty ja neidillä on kovasti intoa, mutta oon laiskintunut tosi paljon. Pitäisi tehdä kalenteri ja alkaa oikeasti treenamaan.
Satu, eipä tuohon paljon ole lisättävää :D Kiitos loisto-otoksesta!
Miimi, kiva! :)
Kati, pitäisi varmaankin vain ilmoittautua johonkin kokeeseen – se ainakin on varma keino nostaa treenitiheyttä :D
Huonokin kuva on parempi kuin ei kuvaa ollenkaan. :)
Ehdottomasti peukku kännykkäkuville! Itse olen ainakin huomannut, että monesti puhelimella tulee otettua semmoisia kuvia mitä ei tulisi koskaan kameralla edes räpsittyä :)
Ja peukku myös Susulle!
Kännykkäkuvien elo siis jatkukoon! Henna, olen huomannut ihan saman. Susulla on jo vähän sellainen "plääh, taas tolla on kamera" -asenne, joten kännykällä pystyy napsimaan huomaamatta otoksia ilman, että aussien naama venähtää ja se näyttää maaaaailman surkeimmalta otukselta, jota tähdätään mustalla putkella ;)
Täällä ollaan totaalisia kaukofoobikkoja! Okei, koira tulee vasta 15kk, mutta silti. Saan vaan hienon paimenkyttäysmoodin päälle, kun edes yritänkin aloittaa kaukojen treenaamista. Istu-maahan sentään toimii 1,5m päästä, mutteivät nekään istumaan nousut mitään intopomppuja ole. Taktiikkani onkin: välttele kunnes et voi enää vältellä! :D
Mä oon harjoittanut just tota taktiikkaa ja nyt on tainnut tulla se piste, että välttelyt on vältelty :D Uups!
Kuvia ne on kännykkäkuvatkin! Ja Topi on söpsökkä!
Lähetä kommentti