Hui kauhistus!

Vihdoin ja viimein saimme aikaiseksi käydä ampumassa Susulle. Viime kerrasta oli varmaankin jo pari kesää aikaa ja jopa luulen, että paimen oli kuullut starttipistoolin viimeksi luonnetestissä. Suppishan ei ole leimallisesti ikinä ollut laukausarka vaan sanana ääniherkkä kuvaa sitä paljon paremmin – kovat äkilliset paukut eivät ole sen pahimpia lamauttajia, vaan enemmänkin kaikki epämääräiset kolinat, räminät ja suhinat. Usein sen pelkäämiin ääniin liittyy myös jotakin muita jänniä juttuja kuten haastavia pintoja tai muuta vastaavaa. Esimerkiksi pikkukolaus, joka junassa ajaa sen parissa minuutissa pakokauhuun, ei varmasti aiheuttaisi yhtään mitään reaktiota tutussa lenkkimaastossa tai kesken korkeavireisen tokotreenin. Sitten viimeisen ampumakerran Susun äänihermoilut ovat kuitenkin pahentuneet jonkin verran, joten tarkoitus tänään oli lähinnä selvittää, missä mennään.

Meille kävi klassinen "älä tee ainakaan näin" -tapaus: emme ihan muistaneet, miten pistoolia käytettiinkään ja kun autolla selvittelimme mekanismia, pyssy sitten tietenkin pamahti ja Susu oli ihan parin metrin päässä mutustamassa mustikoita. Emme itse reagoineet ääneen ja kun Susu siinä vähän oli huolestuneena luimuillut ja pörrännyt, palautui se nopeasti itsekseen. Ihan oikeasti rehellisen paukkuarka koira kuten nuori Topi olisi tuossa tilanteessa reagoinut todella vahvasti ja varmaankin menettänyt toimintakykynsä, joten Supen reaktio oli oikein positiivinen juttu.

No – varsinainen suunnitelma oli, että lähden kävelemään Susun kanssa metsään ja äiti ampuu sitten jonkin matkan päästä kaksi laukausta. Ensimmäisen jälkeen koira jäi katsomaan äänen suuntaan häntä koipien välissä mutta hihkaisin sen mukaani ja se tuli. Toiseen se reagoi myös mutta Susu-mittarilla ei pahasti: hääräsi ympärilläni, tähyili säpsyen ja kyseli ohjeita. Jatkoin vain kävelemistä ja jonkin matkan päästä heitin tyypille nameja mättäälle nähdäkseni, miten toimintakykyinen se vielä oli. Hienosti malttoi nuuskutella ja syödä herkut, joten ei ollenkaan paha.

Testailun tulos oli siis oikeastaan juuri sellainen, kuin olin arvellutkin: Susu reagoi ikävämmin kuin aiemmin mutta ei mennyt paniikkiin tai menettänyt toimintakykyään sekä palautui nopeasti ilman sen kummempaa showta. Luulen, että tilanne on nyt kuitenkin tosi haavoittuvainen – ihan kauhean pitkä matka ei ole siihen, että paukuista tulee järkyttävä mörkö, mutta toisaalta jos nyt osaa toimia oikein, tottiksen laukaukset tulevat olemaan ainoastaan haaste eivätkä este. Ainoa kysymys nyt onkin, että mikä se oikea toiminta sitten mahtaisi ollakaan. En tiedä, minkä pitäisi olla tavoite: se, että koira suhtautuu laukauksiin täysin neutraalisti vai se, että ne ovat sen mielestä hyvä juttu ja että se jopa nousisi niistä. Kumpaa yleensä tavoitellaan paukkupelkoisten kanssa? Nyt kai voisi ampua silloin tällöin lenkillä tai sitten silloin kun tehdään jotakin tosi hauskaa (leikitään). Tai jopa niin, että paukku > leikki alkaa. Toisaalta en haluaisi tehdä laukauksista liian isoa numeroa – ei sellaista ajatusta, että kun se kuuluu niin tapahtuu jotakin suurta ja ihmeellistä, oli se sitten kuinka iloinen tapahtuma tahansa.


Topista on tullut vanha, mutta maailman kaunein se on yhä

Tämä on vaikeaa! Yleensä koirien kanssa voi huoletta yrittää ja erehtyä eikä mitään kamalaa tapahdu, mutta nyt tekee helposti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos hutiloi miten sattuu. Pelko on niin vahva tunne, että sitä ei ole sitten ihan helppo peitota, jos se pääsee vallalle. Topia silloin aikoinaan totutimme laukauksiin namiruudun ja Mörkön avulla, mutta en näe, että se on Susun kanssa sopiva saati tarpeellinen keino. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin vielä mennä tottiskentälle ja kylmän viileästi vain ampua kahdesti kesken seuruukaavion – siinä näkisi tilanteen parhaiten. Vaan sitten jos käykin ikävästi ja koira siinä vetääkin täyden pakokauhun päälle, niin voi yhden kammokerran jälkeen olla aikamoinen työmaa edessä. Ääks. Nyt täytyy kysellä viisaammilta ja kokeneemmilta paljon neuvoja. Jos jollakulla on vinkkejä, mielipiteitä tai kokemuksia, kertokaa ihmeessä! Ovat enemmän kuin tarpeen.