Hiljaista mutta hauskaa?

Oikeastaan koko kuluneen vuoden meillä on ollut tokotreeneissä yksi ainoa tavoite: hiljaisuus. Ei haukkumista, ei piippaamista, ei volinaa, yninää tai murmatusta. Meidän ääntelyongelmammehan juontaa juurensa Susun pentuaikaan, jolloin olin palveltavan cavalierin jälkeen niin riemuissani aussien yhteistyöinnosta, että en ymmärtänyt että mahdollisimman korkea vire ei ole aina välttämättä synonyymi hyvälle vireelle. Vielä kun Susu ei lähtökohtaisestikaan ole ihan se tasapaksuin tyyppi eikä sen pääkoppa muutenkaan aina pysy reaktioiden perässä, oli käsissä aika nopeasti melkoinen pulma. Toki Suppis varmaan muutenkin olisi ollut kohtalaisen piippausherkkä treenaaja, koska sen ensisijainen reaktio pienestä saakka kaikkiin asioihin ihan tavallisessa arjessa on ollut rääkäisy ja ihan itsekseenkin leikkiessään se mölyää, mutta pitkälti omalla toiminnallani lietsoin siitä volisevan tokokoiran. No, virheistä toivottavasti oppii ja seuraavan kanssa sitten fiksumpana liikenteeseen.

Kun puhutaan ääntelyongelmista, mielestäni on ensisijaisen tärkeää selvittää, miksi koira ääntelee eikä suinpäin vain lähteä tukahduttamaan oiretta. Tosin jos ongelma on aivan äskettäin ilmennyt ja heti ensimmäisistä piippauksista pystytään antamaan napakka negatiivinen palaute, toimii sekin varmaan oivallisesti. Meillä peli siltä osin oli kuitenkin jo aika pitkälti pelattu, joten ongelmaa piti lähteä purkamaan vähän syvemmältä. Varsinaiset haukahdukset tosin sain vain kieltämällä nopeasti pois, mutta kaikki muu pikkuääntely on ollut paljon vaikeampi pulma jo siksi, että tällainen tumpelo ei millään edes ehdi reagoida pieneen nanosekunnin mittaiseen ynähdykseen ennen kuin oho se meni jo.


© Anniina Korjus, kiitos!

Susu ääntelee mielestäni kolmesta eri syystä: 1) epävarmuus 2) komentaminen ja palkan kärkkyminen 3) vire vain nousee liian korkeaksi eikä koira yksinkertaisesti pysty olemaan hiljaa. Tietenkin nämä kaikki liittyvät toisiinsa ja kaikissa on kyse pohjimmiltaan väärästä mielentilasta osaamistasoon ja häiriöön suhtautettuna, mutta itseäni auttaa treenien suunnittelussa, kun paloittelen asian tällä tavalla. Kuinka me sitten olemme treenanneet?

Ykköskohtaan eli epävarmuuteen seuraavat:

• paljon tekniikkajankkausta
• paljon häiriöharkkaa
• ei vaadita koiralta liikaa pelottavissa tilanteissa
• oman toiminnan selkeys
• tietyt rutiinit
• paljon kokeenomaista (koiralle varmuus siitä, että palkattomuus ei tarkoita sitä, että se tekisi väärin)

Kakkoskohdan komentamiseen:

• yllätyksellisyys
• mitään ei tapahdu kun ääntä kuuluu
• paljon malttitreeniä
• aina liikkurointi

Ajatuksena kaikkiaan se, että koiralta saisi "luulot pois" sen suhteen, että se hökeltää mielessään jo viisi käskyä edellä eikä malta keskittyä. Lisäksi Susu ehti tottua, että kun liikkuri käskyttää, asiat tehdään tietyssä reippaassa tahdissa ja liikkeet toistetaan kaavamaisina – siksi mahdollisimman epäloogista ja vaihtelevaa liikkurointia myös.

Kolmoseen eli yleisesti liian korkeaan vireeseen:

• oman toiminnan rauhallisuus
• salamana lennosta tekemisten karsiminen
• palkan laadun miettiminen – onko koiralla riittävästi henkistä kapasiteettia suorittaa tietyt jutut tietyssä vireessä, onko lelupalkka yksinkertaisesti liian kiihdyttävä? 

Lelupalkka-asiassa Susu on kehittynyt suuresti, kun olemme tehneet "patoamistreenejä" varsinaisten treenien ulkopuolella ja kun se on muutenkin kypsynyt.

Tällaisilla jutuilla Susun ääntely on vähentynyt melkeinpä radikaalisti ja nykyään se alkaa olla melko hiljainen treenatessa – vaikka toki niitä mölykertojakin mahtuu joukkoon. Lisäksi kesäkuun alun BH-koe oli iloinen yllätys, koska Susu ei piipannut yhtään! Nyt meillä kuitenkin alkoi Joan voivoi-kurssi ja ensimmäisellä kurssikerralla torstaina hoksasin, että on tullut ehkä sittenkin jopa liikaa keskityttyä ääntelyyn. Vaikka Susua ei olekaan millään tavalla simputettu ääntelystä tai pelkästään hinkattu samanlaisia juttuja, on sen ilme ehkä jotenkin vähän... lässähtänyt? Se tekee kyllä innolla ja palkkautuu yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta ehkä erityisesti keskittymisen intensiteetti on laskenut ja työskentelystä on tullut huonolla tavalla liian rutinoitunutta. Kun nyt mietin, en edes muista, milloin olisimme tehneet ihan rehellisiä kunnon hulluttelutreenejä tiheällä palkkauksella ja muulla kaikella mahdollisimman ei-kokeenomaisella hauskalla piristettynä. On oikeastaan melkein hullunkurista, että ennen treenasin aina liian nopeatempoisesti, tiheäpalkkaisesti ja hauskasti, ja nyt olen lipsunut ihan toiseen ääripäähän. Olen korostetun rauhallinen, leikkipalkkaukset ovat ihan huomaamatta typistyneet torsoiksi ja joka treenissä tehdään edes vähän jotakin pidempää pätkää palkatta. Ääks! Tämä kurssi tuli siis todella hyvään saumaan ja muutenkin ihan huippua päästä pitkästä aikaa valvovan silmän alle treenaamaan.

Nyt vain pohdin, että onko mahdollista olla hiljaista ja hauskaa samaan aikaan. Joko Susun nuppi kestäisi sen, että välillä saakin sikailla ja vähän päästää kontrollin käpälästä? Haha, nyt tämä alkaa kuulostaa jo ehkä liikaa siltä, että tällä hetkellä koira hipsuttaa masentuneena ja minä yrmytän siinä vieressä – ei, ei ollenkaan! Susulla on kyllä kivaa treenatessa (ja samoin minulla!) mutta nyt siihen olisi ehkä aika yrittää palauttaa vähän särmää ja sähäkkyyttä takaisin. Sellainen kiva ainakin hetkittäinen hedelmäpelisilmäfiilis Täytyy ehdottomasti lähteä testaamaan! Eihän se hiljaisuuden taito sieltä mihinkään katoa, vaikka vähän tehoja lisäisikin.

Onko muilla äänteleviä koiria? Mitä olette pulmalle tehneet? Entä kuulostavatko nuo Susun ääntelyn syyt ja treenausjutut siihen liittyen yhtään järkeviltä? Kaikki ajatukset ovat tosi tervetulleita!