Ensin kaikki sen edestä ja silti kokonaan nyt takana

Viime viikkoina olen alkanut oivaltaa, että Mörkö on tosiaan poissa. Että en ikinä enää saa pitää sitä sylissäni, en ikinä tuntea sen hassuja karvatassuja hyppimässä jalkojani vasten, en ikinä enää herää siihen kun se kirputtaa hiuksiani. Maailmassa, joka tarjoaa meille tavallisesti pelkkiä mahdollisuuksia, vapauksia ja valintoja, on niin vaikea tottua käyttämään sanaparia ei ikinä tosissaan. Ikuisuus on vieras ja hallitsematon käsite, se valuu sormien välistä valtoimenaan, ulottuu päättymättömiin joka suuntaan. Minun on niin vaikea ymmärtää, että vasta äsken Mörkö oli tässä ja nyt se on ikuisuuden poissa.




Mörkö laittoi minut itkemään ja nauramaan, kyseenalaistamaan ja nöyrtymään. Vihaamaan, suremaan ja lannistumaan. En vieläkään pysty ymmärtämään, kuinka pienessä eläimessä saattoi olla niin paljon henkistä kapasiteettia. Se oli ihan oikeasti älykäs, aivan eri tavalla kuin kukaan muista koiristamme. En tiedä, onko ainoastaan lapsellista uskoa, että Mörkö oli hyvin erityinen koira, mutta ehkä se ei olekaan oleellista. Minun elämääni ja ajatuksiani se muutti suuresti ja se, jos mikä, on suuri saavutus puolikkaan vaahtosammuttimen kokoiselta tyypiltä. Sellaisen täytyy olla hyvin spesiaali ja merkittävä.

En ole kertaakaan katunut lopetuspäätöstä, en edes puolikkaassa ajatuksessa, en ennen joulukuun 28. päivää enkä liioin sen jälkeen. Silti tuntuu välillä kierolla tavalla irvokkaalta, kuinka tavallaan vapaaehtoisesti päästin jotakin niin minulle tärkeää menemään – vaikka tiedän, että kyse ei ollut minun tahdostani tai halustani, vaan puhtaasti siitä, mikä oli eettisesti oikein. Mörkö vain antoi aina kaiken ja tuntuu, että lähtiessään se vastaavasti otti kaiken. Lohduttomina hetkinä pelkkä menettäminen täyttää mielen, mutta todellisuudessa pikkukoira jätti jälkeensä vähintään yhtä paljon kuin vei mukanaan. Kun minulla on jokin vaikea asia edessäni, huomaan ajattelevani, että mitä Mörkö olisi samassa tilanteessa tehnyt. Se on hassua, melko outoakin kai – miettiä nyt, miten kuollut koira olisi toiminut, mutta juuri niin kummallinen otus se oli. Se opetti minulle korvaamattoman paljon sinnikkyydestä ja päättäväisyydestä, loputtomasta itseluottamuksesta, eikä esimerkiksi kiitokseni pikkukoiralle opiskelupaikkapostauksessa ollut vain kivalta kuulostavaa kaunistelua.



Joulukuun 2012 loppu oli kylmä ja luminen. Lopetuspäivää seuranneena lauantaina päätin lähteä äidin kanssa agihallille seuraamaan agilitykoulutusta, vaikka se oli pelkkää jatkuvaa kyyneliä vastaan taistelemista. Jo silloin aika vääristyi ilkikurisesti – vasta äsken muttei enää ikinä, eilen ja samalla tuhat surun vihlaisua sitten. Kuitenkin kun sinä iltana kahlasimme polvenkorkuisessa hangessa Pärnävaaran huipulle ja käytän siitä kirjoittaessani monikon ensimmäistä, en tarkoita vain minua ja Susua. Muistan, kuinka istuin lumessa pimeydessä keskellä ei mitään ja selitin Susulle ääneen, miten Mörköä olisi kismittänyt moinen vaivalloinen hankireippailu. Kuinka sillä olisi ollut sinioranssi Hurtan mantteli yllään, kuinka se olisi heti yrittänyt tunkea purilaisnenänsä namitaskuuni, kuinka se olisi tsih-tsuh-tuhissut tuohtuneena, kuinka sen siimahäntä olisi naputtanut yli 180 asteen rataa toppavaatetta vasten puolelta toiselle nap-nap-nap. Miten se olisi nostanut etutassunsa polvilleni ja antanut kutittavan pusun. Minusta tuntuu, että se oli siinä, se ihan oikeasti oli. Kun suljen silmät, näen sen. Missä vain, milloin vain.

Ehkä samalla tavalla, kuin se on ikuisesti poissa, on se myös ikuisesti läsnä. Haamuhaukkuna korvissani, mielikuvituskäpälinä polvillani. Ja mikä tärkeintä – jatkuvasti väkevänä muistutuksena mielessäni siitä, että on suurinta rohkeutta uskaltaa nähdä maailma mahdollisuuksina siitä huolimatta, että tietää kaiken kääntyvän aikanaan vääjämättä ikuisuuteen. Toivon, että jonakin päivänä olen yhtä urhea kuin pieni ystäväni oli.




Vaan kuinka kipeän suuri voi ikävä ollakaan. Jos vain vielä kerran saisin pikkukoiran syliini istumaan, tyynyni viereen tuhisemaan, vierelleni temppuja tekemään. Yhden ainoan kerran. Viime päivinä olen katsonut vanhoja videoita ja itkenyt sydänverta – en niinkään pelkästään siksi, että suru viiltää liian pahasti, vaan siksi, että Mörkö on filmeissä niin iloinen, niin iloinen. Minä olin pieni ja osaamaton, kun Mörkö tuli mutta nyt kun katson videoita jälkikäteen, näen miten onnellinen koira Mörkö oli. Sillä oli hyvä elämä, ihan oikeasti oli. En olisi voinut tehdä enempää. Minun täytyy ymmärtää se tai elän ikuisessa itsesyytöksessä. Minä rakastin leijonamieltäni yli kaiken enkä oikein edes tiedä, mitä kyyneleeni väkevimmin tihkuvat – anteeksipyyntöä, kiitollisuutta, syyllisyyttä, yksinäisyyttä, katkeruutta vai iloisia muistoja. Mörkö oli vain niin mahdottoman hieno pieni koira enkä usko, että tulen tapaamaan toista samanlaista elämäni aikana.




Anteeksi. Kahdeksan kirjaimen ketju, jolla on mittaamaton voima – mutta vain meille ihmisille. Koirille se on aina vain sana muiden joukossa ja siksi vaaditaan myös tekoja. Sairaaksi jalostetut koiramme vaativat. Me olemme niille velkaa enemmän kuin nykyisen vääristyneen käsityksen terveydestä ja normaaliudesta. Yhdenkään tulisielun ei tarvitsisi tulla lukituksi ihmisten turhamaisiin, epäeettisiin ja tahallisesti sairaisiin raameihin. Olen jo viikkoja yrittänyt keksiä tähän tekstiin jotakin lohdullista lopetusta, mutta joka kerta fyysinen tukahduttavan paha olo valtaa minut. Tilanne vain tuntuu niin lohduttomalta – onko umpikujasta poispääsyä, vaikka kuinka olisi optimisti?