Nyt pääsi käymään sellainen kummallinen asia, että ilmoitin Susun kevääksi agilityryhmään! Pakko myöntää, että järkytyin hieman itsekin, kun havaitsin kisauramme menneen katkolle jo kolme vuotta sitten. (Kyllä, tarkistin KoiraNetistä.) Mihin aika oikein katoaa? Lienee sanomattakin selvää, että mitään ei varmaan enää osata ja agilitymaailma on varmaankin ehtinyt muuttua melkoisen paljon. Onneksi voimme koko joululoman ahkerasti hinkata agilityä, niin ehkä sitten kehtaamme mennä. Heh. Eräänä iltana huvitin itseäni lukemalla ennen aikojen alkua kirjoitettuja ihan ensimmäisen blogin kisaraportteja. Olen kisannut ekat agikisani hurjat yhdeksän vuotta sitten! Tuntuu uskomattomalta. Silloin kisat käytiin usein hiekkaisissa ja hämyisissä maneeseissa. Koirat karkailivat mutustamaan hepankikkareita ja jotkut nimeltä mainitsemattomat pitkäkorvat myös tyttökoirien perään...
Aina vanhoja blogitekstejä lukiessani muistan, kuinka paljon mahtavia ihmisiä ja kokemuksia koiraharrastus on vuosien aikana minulle antanut. Niistä yhteisöistä, joita olen lyhyen elämäni aikana ollut osa, koiraharrastusporukka on ollut yksi parhaista. Minua on aina autettu ja neuvottu, kannustettu ja tuettu. Kaikesta tästä olen todella kiitollinen ja onnellinen. Jos jotakin, niin haluaisin pystyä säilyttämään uteliaan ja avoimen asenteen omassa koiraharrastamisessani. Myönnän, että suhtaudun koiramaailmaan kokonaisuutena ja jalostuksellisesta näkökulmasta katsottuna jatkuvasti yhä kyynisemmin ja ehkä jopa lannistuneemmin, mutta en haluaisi levittää sitä mielialaa omaan konkreettiseen tekemiseeni.
Olen vetänyt eläinlääkisläisille viimeiset puolitoista vuotta tokotreenejä ja myös koulutuspuolen kokeminen on ollut hyvin antoisaa. Eläinlääkisläisten kouluttaminen on sikäli ollut erityisen kiitollista, että kaikki ovat oikein motivoituneita ja perusasiat koiran kanssa olemisesta ovat ihanan hyvin mallillaan. Kouluttaminen on saanut minut entistä vahvemmin vakuuttumaan siitä, että kokemus siitä, että koiran kanssa tekeminen on yhteinen oma juttu, on avainasemassa. Ihmisiä ja koiria on niin monenlaisia, että jos liikaa keskittyy siihen, miltä jonkin pitäisi tuntua tai pitäisi näyttää joidenkin yleisten ihanteiden mukaan, alkaa vain turhauttaa. Tietenkin ne koesäännöt kannattaa tsekata ja vähän sieltä katsoa, millainen lopputuloksen suunnilleen pitäisi olla ;) Mutta jos ohjaajalla on hauskaa ja varma olo, on sitä yleensä myös koiralla, ja se näkyy ulospäin. Siitä syntyy positiivinen kehä, jossa hyvä fiilis ruokkii itse itseään.
Sitten hupiosio! Viime keväänä treenasimme muutaman kuukauden tiukan jakson tokoa salaisena ajatuksena ehtiä erikoisvoittajaluokkaan ennen uusia tokosääntöjä. No – ihan ei ehditty. Susun lääkitystä kilpirauhasen vajaatoimintaan jouduttiin juuri siihen aikaan säätämään eikä kokeeseen luonnollisesti ollut asiaa huonon hoitotasapainon kanssa. Sääntöjen vaihtumisen jälkeen treenailu on ollut päivittäistä lenkkihassuttelua ja silloin tällöin "kunnon" treenejä mutta ei millään kovin tavoitteellisella otteella. Nyt olen taas aktivoitunut ja katsotaan, josko alkaisimme rakentaa EVLn kuntoon. Videolla esitelty ainakin yksi kehittämiskohde – Suppilon mielestä voitaisiin pidättäytyä ihan vain eteenpäin kävelyssä jatkossakin...
Ei muuten ihan heti videon perusteella uskoisi, että on alle viikko jouluaattoon! Melkoista.
Aina vanhoja blogitekstejä lukiessani muistan, kuinka paljon mahtavia ihmisiä ja kokemuksia koiraharrastus on vuosien aikana minulle antanut. Niistä yhteisöistä, joita olen lyhyen elämäni aikana ollut osa, koiraharrastusporukka on ollut yksi parhaista. Minua on aina autettu ja neuvottu, kannustettu ja tuettu. Kaikesta tästä olen todella kiitollinen ja onnellinen. Jos jotakin, niin haluaisin pystyä säilyttämään uteliaan ja avoimen asenteen omassa koiraharrastamisessani. Myönnän, että suhtaudun koiramaailmaan kokonaisuutena ja jalostuksellisesta näkökulmasta katsottuna jatkuvasti yhä kyynisemmin ja ehkä jopa lannistuneemmin, mutta en haluaisi levittää sitä mielialaa omaan konkreettiseen tekemiseeni.
Olen vetänyt eläinlääkisläisille viimeiset puolitoista vuotta tokotreenejä ja myös koulutuspuolen kokeminen on ollut hyvin antoisaa. Eläinlääkisläisten kouluttaminen on sikäli ollut erityisen kiitollista, että kaikki ovat oikein motivoituneita ja perusasiat koiran kanssa olemisesta ovat ihanan hyvin mallillaan. Kouluttaminen on saanut minut entistä vahvemmin vakuuttumaan siitä, että kokemus siitä, että koiran kanssa tekeminen on yhteinen oma juttu, on avainasemassa. Ihmisiä ja koiria on niin monenlaisia, että jos liikaa keskittyy siihen, miltä jonkin pitäisi tuntua tai pitäisi näyttää joidenkin yleisten ihanteiden mukaan, alkaa vain turhauttaa. Tietenkin ne koesäännöt kannattaa tsekata ja vähän sieltä katsoa, millainen lopputuloksen suunnilleen pitäisi olla ;) Mutta jos ohjaajalla on hauskaa ja varma olo, on sitä yleensä myös koiralla, ja se näkyy ulospäin. Siitä syntyy positiivinen kehä, jossa hyvä fiilis ruokkii itse itseään.
Sitten hupiosio! Viime keväänä treenasimme muutaman kuukauden tiukan jakson tokoa salaisena ajatuksena ehtiä erikoisvoittajaluokkaan ennen uusia tokosääntöjä. No – ihan ei ehditty. Susun lääkitystä kilpirauhasen vajaatoimintaan jouduttiin juuri siihen aikaan säätämään eikä kokeeseen luonnollisesti ollut asiaa huonon hoitotasapainon kanssa. Sääntöjen vaihtumisen jälkeen treenailu on ollut päivittäistä lenkkihassuttelua ja silloin tällöin "kunnon" treenejä mutta ei millään kovin tavoitteellisella otteella. Nyt olen taas aktivoitunut ja katsotaan, josko alkaisimme rakentaa EVLn kuntoon. Videolla esitelty ainakin yksi kehittämiskohde – Suppilon mielestä voitaisiin pidättäytyä ihan vain eteenpäin kävelyssä jatkossakin...
Ei muuten ihan heti videon perusteella uskoisi, että on alle viikko jouluaattoon! Melkoista.
2 kommenttia:
Joululomalla ehdit myös opettaa Pikin seuraamaan, edes eteenpäin.
Ei kai se loma ihan niin pitkä ole?
;D
Lähetä kommentti