Odotus

Vihdoinkin jotakin päivitystä tilanteeseen! Kiitos tuhannesti kaikista viesteistä, kommenteista ja vinkeistä, niillä on oikeasti ihan valtavan suuri merkitys. Viikko sitten Susulta siis otettiin virtsanäyte neulalla, jotta munuaisten tilanteesta saataisiin ehkä jotakin lisätietoa, ja lisäksi korvaviljelyn tulos oli vielä tulematta. Meillä on eläinlääkäriin sellainen kilometrin matka, mutta koska Suppilon piti näytettä varten olla ollut pissaamatta ainakin neljä tuntia, kannoin koiran ratikkaan ja sieltä klinikalle, ettei se pääsisi sabotoimaan suunnitelmaa. Vähän huvittavalta tuntui ja Susukin ynisi närkästyneenä, mutta onneksi onnistui. Ja taas oli hyötyä siitä, että suppilonokka on niin pikkuinen aussie – viisitoista kiloa kiikuttaa paikasta toiseen vielä suhteellisen helposti.

Perjantaina lääkäri viimein soitti. Loppujen lopuksi oikein mitään sen kummempaa lisätietoa ei saatu, mutta ainakin jonkinlainen toimintasuunnitelma seuraavan kuukauden varalle. Korvasta ei löytynyt mitään ihmeellisyyksiä ja sen suhteen aloitetaan taas Canaural-tippa ja myös puhdistamista jatketaan. Virtsasta näkyvissä munuaisarvoissa ei ollut poikkeavuuksia, joten munuaisten suhteen ei ryhdytä mihinkään toimenpiteisiin. Toiveena on nyt siis lähinnä se, että kilpparilääkitys ratkaisisi muut ongelmat tai ainakin sitten nähdään, mitä jää jäljelle. Kahden viikon kuluttua kontrolloidaan korva ja neljän viikon päästä sitten kilppari ja munuaiset. Jos urea on yhä koholla, voidaan ultrata ja selvittää asiaa tarkemmin. Mahdollisia munuaissairauksia on lukuisia erilaisia. Kysyin lääkäriltä, onko tässä nyt akuutti kupsahtamisvaara mutta niin kuin jo oikeastaan tiesinkin, ei sitä voi millään tietää. Todennäköisesti ei, mutta mikään ei ole varmaa – ei voi oikein tehdä muuta kuin seurata koiran vointia ja peukuttaa sen puolesta, että kilppariongelmat olisivat jollain kummalla tavalla heilauttaneet myös munuaisarvoja.

Nyt siis vain odotetaan ja seurataan tilannetta. Ihmisen mieli on onneksi aika armollinen ja olen onnistunut ulkoistamaan tämän kaiken mielestäni ainakin suurimmaksi osaksi ajasta – puhdistan korvat, laitan tipat, rasvaan tulehtuneen tassun ja ravaan apteekeissa metsästämässä lääkkeitä jo aika rutiinilla. Mörkön sairastaessa ei niinkään ollut väliä, itkeskelinkö päivittäin ja murehdinko tulevaa jatkuvasti, mutta Susun kanssa asia on ihan erilainen. Kun minä olen huolissani ja onneton, sitä on myös Suppilo. On kuin peiliin katsoisi.

Mutta ei Susulle tapahdu mitään pahaa. Ei sille saa tapahtua.

Jos osaisit väistää yllätyshyökkäyksen

Alkuun hyviä uutisia: Susun virallinen selkälausunto tuli ja kaikki on siltä osin onneksi kunnossa. Huippua!



Sitten niihin huonompiin. Eläinlääkäristä soitettiin eilen lisää verikokeiden tuloksia. Kilpirauhasarvot ovat vinksallaan ja viittaavat selkeästi vajaatoimintaan, joka vaatii elinikäisen lääkityksen. Kyllä pääsi pitkä itku heti, kun oli punaista luuria painanut. Edes minun pessimistisinkään mieleni ei olisi osannut kauhukuvitella tällaista. Missä täällä oikein jaetaan niitä hyviä asioita? Miten tämä voi mennä näin? On ihan turhaa edes yrittää hapuilla vastauksia, mutta miksimiksimiksi-nauhaa on todella vaikea pysäyttää rullaamasta. Tämä on kuin toisinto muutaman vuoden takaisesta – koirallani on krooninen sairaus, jonka oireita en ollut edes osannut huomata ja huolestua niistä. Jotenkin kaikki usko ja toivo valahtivat nyt viimeistään jonnekin kauas. On vain niin voimaton ja syyllinen olo. Tuskin enää koskaan otan koiraa.

Nyt on onneksi vähän jo helpottanut, kun ehdin alkujärkytyksen jälkeen tutkia asiaa enemmän. Koirat vastaavat kilpirauhaslääkitykseen yleensä mainiosti eikä sairaus oikein lääkittynä välttämättä lyhennä potilaan elinikää ollenkaan. Jo lääkärin kanssa puhuessani muistelin, että tämä olisi juuri se poikkeuspulma, johon on haettavissa Kennelliitolta erikoislupaa kisata lääkityksestä huolimatta ja niin se olikin. Kisoihin pääseminen ei todellakaan ole ykkösprioriteetti mutta olisi valehtelua väittää, että olisi mukavaa patistaa viisivuotias taitava koira varhaiseläkkeelle. Jos jotakin muutakin positiivista voi tilanteesta etsiä, niin kilpparivaiva saattaa selittää ärhäkän korvatulehduksen. Munuaisongelmiin sillä ei kuulemma pitäisi olla yhteyttä, joten tämä tuli nyt lähinnä vain vielä lisäbonuksena muiden huolenaiheiden jatkoksi. Kunpa munuaisissa ei olisi mitään isompaa vikaa! Minä tietenkin olen ihan satavarma, että Suppiksella on jokin valtava kasvain tai laajempi autoimmuunitauti, joka romauttaa kaikki elimet yksitellen ja aiheuttaa tulehdustiloja sinne tänne, mutta jos nyt ei ihan siihen vielä mentäisi. 

Minun koirani, minun hienot rakkaat koirani, miksi juuri ne? Tekisi mieli heittäytyä lattialle parkumaan, että ei tätä voi tapahtua. Tuntuu vain niin käsittämättömältä, kun viiden täysin terveen vuoden jälkeen yhtäkkiä onkin kaikki pielessä. Suurimman osan ajasta ajattelen, että tässä on vain jokin iso virhe eikä todellisuudessa ole mitään hätää. Eihän sitä vielä tiedä, mitkä ovat seuraavat käänteet. Voi hassu herttainen Suppilo. Niin epäreilua. Vaan sellaista elämä vain joskus on.

Mustan pilven takana on aina toinen

Lääkärireissutarinat jatkuvat. Missä vaiheessa tästä(kin) blogista tuli sairaskertomus?

Tämänpäiväisellä käynnillä meni pieleen kaikki, mikä vain voi pieleen mennä. Korva oli taas ihan täynnä mömmöä. Siitä otettiin näyte viljeltäväksi – tuloksissa menee jonkin aikaa. Canaural-tippa lopetettiin nyt, koska se ei ole vaivaa nujertanut, mutta puhdistamista jatketaan tulosten saamiseen saakka. Kun Suppis viime kerralla nukutettiin huuhtelua varten, ajeltiin siltä myös karvat tassusta kanyylin takia ja parin viikon aikana se on päässyt nuolemaan kohtaa niin, että iho on mennyt vähän rikki. Sitä hoidetaan nyt sitten antibioottivoiteella, pesuilla ja lottovoittona aussie saa törttöillä kaulurin kanssa satelliittipäänä aina yksin ollessaan.

No – kunpa tässä olisikin ollut kaikki. Koska korvavaiva on ollut niin sitkeä ja kestänyt pitkään sekä koira ollut selvästi vaisu, päätettiin ottaa varmuuden varalta myös verikoe. Varmuuden varalta, niinpä niin. Susun munuaisten urea-arvo ei ollut viiterajoissa ollenkaan. Miten tämä on mahdollista? Ihan oikeasti miten tämä on mahdollista? Onko yksi terve koira liikaa vaadittu? Jotenkin kaikki se Mörkön sairastamiseen liittynyt suru valui samalla sekunnilla valtamereksi ympärille, olen kuullut nämä sanat jo aiemmin, olen kokenut tämän jo, nähnyt koko setin. Ei Susua, ei pientä hassua omppupeppua. Se ei saa olla sairas. Antaisin ihan mitä vain, että se saisi elää rennon, iloisen ja terveen loppuelämän – saisi vipeltää hassuja hepuleitaan lumihangessa, pomppia punaisen lempparipallon perässä, nukahtaa tyytyväisenä kuono kainalossani. Olla onnellinen suppilonenu. On niin lannistavan väärin, jos se on sairas. Anna tämän olla pelkkää pahaa painajaista.

Maanantaina Susu menee virtsanäytteen ottoon klinikalle, minkä jälkeen toivottavasti ollaan viisaampia. Tiedän turhankin hyvin, että kauhuskenaarioissa pyöriskely on täysin turhaa eikä se johda tässä vaiheessa yhtään mihinkään, mutta kyllä tämä aika lujaa löi. Samalla uskottelen kovaa tahtia itselleni, että eihän tällaista tapahdu ja oikeasti kaikki on todella hyvin.