Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa."
Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä.
Välillä mietin, miltä tuntuu sitten joskus elää ilman sinistä sielunpuolikasta, vaikka se tavallaan turhaa onkin. Tänään on huominen, josta olin eilen huolissani, eikä tulevan liika miettiminen kannata. On kuitenkin jotenkin niin käsittämätöntä, että Susu on pian jo viisivuotias. Siinä missä Mörkön kanssa jokainen päivä oli seikkailu, Susun kanssa eläminen on nuorallatanssia, jossa herkästi horjahtaa mutta hetkinä, kun jalkapohja ja antura ovat vakaat, nousee oikeasti maanpinnalta. Sanaton seitti on herkkää mutta mitä lujemmin siihen oppii luottamaan, sitä vahvemmaksi se kietoutuu. Tavallinen arki koiran kanssa on sarja rutiineja mutatassuineen ja karvakiehkuroihineen aamupuurossa, mutta silti se on kuitenkin jotakin myös paljon suurempaa. Todennäköisesti jotakin hyvin kaunisteltua, ilmaan rakennettua ja inhimillistettyä, mutta kenties sillä ei loppujen lopuksi ole niin väliä. Hyvistä ajatuksista kasvaa hyviä tekoja.
12 kommenttia:
Kaunis kirjoitus, jotenkin tunnut aina löytävän oikeat sanat. Samoja juttuja pyörii mullakin mielessä yhä useammin nyt herraparran kymppivee-synttäreiden lähestyessä..
Todella hieno teksti ja aivan upeat kuvat!
Upeita kuvia :)
Hienoja kuvia. Sulle on kuvahaaste blogissani http://superkoira.blogspot.fi/2013/11/movember-haaste.html
Kiitos kovasti kommenteista ja haasteesta :)
Kauniisti kirjoitettu ja aivan mahtavia kuvia, niin upeat värit saatu kuvan henkeen että <3
Se on niin äärettömän surullista että siinä ajassa kun itse ehtii kasvaa kiinni koiraan, niin koira ehtii elää koko elämänsä alusta loppuun. Koiraihmisen elämä on täynnä kipeitä jäähyväisiä.
Tosi hienot kuvat!
Upeita kuvia!
Kaunis kiitos kaikille!
Jannika, tosi osuvasti sanottu. Musta tuntuu, että olen niin tuskallisen hidas kiintymään, että meinaa käydä juuri noin.
"...eläminen on nuorallatanssia, jossa herkästi horjahtaa mutta hetkinä, kun jalkapohja ja antura ovat vakaat, nousee oikeasti maanpinnalta. Sanaton seitti on herkkää mutta mitä lujemmin siihen oppii luottamaan, sitä vahvemmaksi se kietoutuu."
Sepä se. Itse olen vasta tämän vuoden tai oikeastaan syksyn aikana alkanut todella ymmärtää, miten arvokkaita juuri arjen pienet hetket ovat. Mikä todella on kaikkein tärkeintä. Vaikka Varjo ei enää ikinä elämässään kisaisi missään tai harrastaisi tavoitteellisesti, ei sillä ole väliä. Sen arvoa eivät määritä sen osaamat asiat tai se, kuinka paljon tai vähän joku muu siitä pitää. Meidän keskinäinen yhteisymmärryksemme on lopulta ainoa asia, jolla on merkitystä.
Varjon spondyloosidiagnoosin ja pennun tulon jälkeen olen myös tullut useasti pohtineeksi sitä, millaista elämä on sitten joskus kun Varjoa ei enää ole. Ajatus tuntuu vaikealta ja mahdottomalta. Olen reilussa kolmessa vuodessa ehtinyt kasvaa mustaan haiveneeni aivan kiinni, mutta mikään aika tuskin riittää siihen, että voisin sanoa tuntevani sen täysin, ettei meillä olisi toisistamme enää mitään opittavaa.
PS. Tuo viimeisin kuva on väreiltään ja varjoiltaan mieletön.
Niinpä, ihan totta. Olet niin oikeassa, tosi hyvin kirjoitettu.
Ja kiitos! :)
Lähetä kommentti