Betonisen taivaan alla

Terveiset Helsingistä! Olemme palanneet tänne etelään, nukahtamaan raitiovaunujen kolinaan ja tottumaan jälleen kiveen tossujen ja tassujen alla. Susussa maisemanvaihdos ei oikeastaan ole näkynyt – sen pieneen elämänfilosofiaan kun mahtuu lähinnä ajatus missä oma ihminen, siellä hyvä. Ei niin väliä, vaikka parisataa neliötä kutistuu kymmenesosaan, ikkunasta näkeekin yhtäkkiä itäisen takapihan sijaan koko pääkaupungin ja metsäsamoilut vaihtuvat yhdessä yössä puistokävelyihin. Susu on uskomattoman rauhallinen tapittaja, kun olemme kaksin. Sisällä sitä ei oikeastaan edes huomaa ja ulkoillessa miltei ainoa huolenaiheeni on, että miten omppupeppuinen koirani ei ala kohta muistuttaa kokonaisuudessaan isoa pallohedelmää, koska se vain sipsuttaa sievästi vierelläni ja välillä poikkeaa sivistyneesti nuuskuttamaan tienvierustoja. Alan kohta varmaan juoksuttaa sitä pyörän vierellä, jos se jatkaa noin hyvin käyttäytymistä     Ruokansa se jo ansaitsee joko kaukojumppailulla tai pihalla nenällään etsien. Lisäksi olen alkanut taas naksutella ahkerasti erilaisia temppuja ja siitäkös aussie pitää. Sille on tullut tosi paljon lisää rohkeutta liikutella aivosolujaan ja testailla, miten naksuttimen saisi klikkaamaan.

Ennen muuttoa vietimme mukavat neljä päivää aussieiden tokoleirillä Uuraisilla Hanna Närhen opissa. Kirjoittelen siitä sitten enemmän, kun saan kaikki sadat kuvat purettua nettiin asti. Olen vanhoihin tapoihini nähden petrannut kuvien laitossa viime aikoina mutta nyt on ollut niin hurja kiire, etten kerta kaikkiaan ole vielä ehtinyt. Syynkin voi varmaan arvata...



Ihan hirveästi ei tosin vielä ole tarvinnut kirjoja avata, mutta muuta ohjelmaa on ollut senkin edestä. Nyt yritän kovasti herätellä itseäni siihen tosiasiaan, että kohta pitäisi ihan oikeasti opiskellakin (Mitä, yliopistossa? Missä akateeminen vapaus? ;) Heh. No mutta! Tällaiset pikakuulumiset tällä kertaa. Ai – totuus muuten tuosta ovikyltin vahtiturresta lienee kuitenkin vähän lähempänä tätä – kyllä meille uskaltaa kylään tulla.