Katu päättyy aurinkoon

Paljon on taas tapahtunut. On ollut ASCA-agilitykisoja, hurjasti hakua, kaukojunnausta, paukkusiedätystä, on eksytty vieraisiin mäkimaastoihin (eloonjäämisestämme kiitän vain ja ainoastaan omenaluuria, köpelösti olisi muuten käynyt) ja ihan vain lomailtukin silloin tällöin. Tämä puuhakas kesä on tehnyt tosi hyvää rikkonaisen kevään jälkeen ja yhä useammin olen huomannut olevani lähes hölmön kiitollinen siitä, että minulla on Susu. Pian palaamme takaisin Helsinkiin ja edessä on jälleen hieman toisenlaisia haasteita meille molemmille. Vaikka aikamoinen haaste tämä koko elämä taitaa olla ja hyvä niin – "alamme edistyä – asiat menevät hitaammin huonoiksi" kuvaa vain yhä niin nerokkaasti millaista tämä meidän koiraharrastus todellisuudessa on... On sitä tässä kaikenlaista vuosien varrella tullut toilailtua.

Erityisen hyvin muistan erään tottiskoulutuksen kolmen vuoden takaa. Silloin Susu oli kaikelle liikkuvalle ja liikkumattomallekin pöhisevä ailahteleva aikapommi emmekä päässeet metriä kentällä eteenpäin ilman, etteikö koiran olisi tarvinnut hyökätä ympäröivää maailmaa vastaan. Fyysisesti välillämme oli vain parin metrin nahkaremmi, mutta henkisesti lanka oli pahasti palasina. Koulutuksen jälkeen itkin, itkin ja itkin – miksi kaikki on näin vaikeaa? Miten olen epäonnistunut näin pahasti? Miksi en pysty suojelemaan koiraani?

Viimeisen viikon aikana olen itkenyt taas, mutta aivan eri syystä ja mainittakoon myös, että en yleisesti ole kovin herkkä pillittämään. Vuosien takaisia tapahtumia muistellessani ymmärsin, kuinka paljon olemme muuttuneet. Reilu viikko sitten tokokoulutuksessa vuoroa odottellessamme Susu nokkasi minulle suppilopusun ja kiepahti selälleen jalkoihini. Koko illan aikana sen häntä ei noussut varoitussirpille tai huulet rypistyneet muuten kuin Marille osoitettuun aussie griniin. "Kiva koira ja todella hyvin hallinnassa", kommentoi kouluttaja. Mitä, sanottiinko meille juuri noin? Kerroin hänelle, kuinka on ollut aika, jolloin vieraskoulutuksiin osallistuminen oli hankalaa, koska koira pelkäsi kentän sivustalla ollutta yleisöä niin, että vain paniikissa kynsi syliini tai liimautui perusasentoon. Notkahduksia on toki yhä mutta yhä useammin Suppis on kuin ajatus ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen kaikki tehty työ tuntuu sen arvoiselta ja olen iloinen siitä, ettemme ole luovuttaneet.



Kuitenkin jos voisin peruuttaa kolme aurinkokierrosta takaisin, en oikein osaisi nimetä montaakaan asiaa, jotka tekisin toisin. Sellaisia pikkujuttuja on kyllä paljon, mutta jos nyt mietitään suurempia linjoja, menee juttu jo kinkkisemmäksi. Susu sosiaalistettiin todella huolella, sen kanssa tehtiin paljon kaikkea, mentiin kaikissa mahdollisissa paikoissa, kysyttiin neuvoja, pidettiin säännöistä kiinni, rakennettiin tekniikkapohjia, leikittiin, naksuteltiin, oltiin positiivisia ja iloisia. Koen, että loppujen lopuksi ainoa, joka meitä on vienyt eteenpäin, on yksinkertaisesti ollut aika. Yhteen hioutuminen, hallinnan paraneminen, harrastukset ja ihan vain hengailu. Oivallus siitä, että tuo onkin muuten aika huippusuppilo ihan sellaisenaan kuin se on. Miksi murehtisin ja märehtisin sitä, että kaikki kotimme lattiat on jouduttu vuoraamaan räikeillä rumilla räsymatoilla, jotta Susu uskaltaisi liikkua sisällä – sillä mitä minä itseni ja koirani sättimisellä saavuttaisin? Alan varovasti olla sitä mieltä, että vaikka on tärkeää tunnistaa ja myöntää kipukohdat, niin ehkä vielä tärkeämpää on uskaltaa arvostaa positiivisia puolia – olivat ne sitten kuinka naurettavan pienen tuntuisia tahansa. Ei täällä mitään ihmeitä tehdä ja olenkin yhä pahasti epämukavuusalueellani joka kerta kirjoittaessani minkäänlaisia hehkutusjuttuja, mutta yritän kovasti opetella sitäkin taitoa, vaikka aina pelkäänkin jonkun vain hörähtelevän niille. Olen kuitenkin edes salaa iloinen joka kerta, kun näen Susun tyytyväisenä napsimassa palkkanamujaan vieraalla maalimiehellä, kun tokotreenien aikaan jossakin kaukana pamahtaa mutta koira ei reagoi, kun kaverini tulevat kylään ja Susu änkeää heidän silitettäväkseen. Kun se ei räjähdä, vaikka naapurin koira ryntää kulman takaa, tai kun se saa hippahepulin tungettuaan siistin sievän nassunsa uhkarohkeasti kuraojaan. Me ollaan vain vaadittu aikaa, rentoutta ja tuhansia toistoja – joku toinen olisi ehkä selvinnyt tähän vähemmällä, mutta koska me olemme me ja tämä on meidän elämämme, ei sillä oikeastaan kai edes ole väliä.

Viime maanantain hakutreeneissä teimme haastavassa mäkimaastossa koemaisen harjoituksen, jossa minä en tiennyt ollenkaan maalimiesten sijaintia. Susu teki koko radan suorat, vauhdikkaat pistot, into vain lisääntyi tyhjä tyhjältä ja se käytti nenäänsä loistavasti. Tuli kehuja ja samoin olo, että tämän takia olemme treenanneet kaikki nämä kesät. Siellä se meni korvat tötteröllä, omppupeppuinen koirani, jonka napanuora ei aikoinaan katkennut vaikka maalimies olisi hihkunut viiden wuban ja kokonaisen nakkipaketin kanssa kolmessakympissä. Koirani, joka on kärsinyt hakuradalla varmaan kaikki maailman erheet ja töppäilyt, joita ohjaaja voi tehdä... En vain osaa kuvailla sitä tunnetta, joka onnistuneista hakutreeneistä tulee. Siellä, jos jossakin, me olemme yhdessä. Se on meidän juttu. Se on varmaankin se sama fiilis, jonka moni saa täydellisestä nollaradasta agilityssä tai paimenessa koiran kanssa. No – jotta ei liikaa pääsisi pilvitunnelmiin, niin on tässä seuraavissa treeneissä sitten myös rymistelty kunnolla takaisin alaskin, mutta kunhan nyt joskus ja jouluna onnistuu niin hyvin menee tässä osoitteessa   Kaikki pieni on loppujen lopuksi aika suurta koirien kanssa.