Siirto itään

Terveiset Joensuusta! Tulimme Susun kanssa tänne viettämään joulua. Tänä vuonna idän komennus kestää tavallista pidempään, kun menen heti vuodenvaihteen jälkeen näille seuduille kahden viikon teurastamoharjoitteluun. Onneksi pystyn ajelemaan harjoittelupaikkaan kotoa käsin ja Suppilo voi majailla pitkät työpäivät täällä. Harjoittelu on siis pakollinen osa eläinlääkiksen opetusohjelmaa ja tarkoituksena on tutustua tarkastuseläinlääkärin tehtäviin ja muutenkin teurastusprosessiin käytännössä. Aiempina vuosina olen ollut parin viikon pätkät lypsykarjatilalla sekä porsastuotantosikalassa – nämä ovat olleet paitsi opettavaisimmat myös henkisesti raskaimmat jaksot opintojen aikana tähän mennessä. Olen tehnyt asioita, joita en olisi ikinä kuvitellut elämässäni tekeväni, ja olen nähnyt asioita, joita en olisi kuvitellut näkeväni. Niin hyvässä kuin pahassakin – on ollut paitsi karuja, onneksi myös esimerkiksi liikuttavuudessaan ikimuistoisia hetkiä. Vaikka eläinlääkäriksi haluava joutuu pänttäämään paljon ja opiskelu on ajoittain hyvinkin teoriapainotteista, ainakin itselleni oman eläinetiikan tunkeminen melkoisen myllyn läpi on ja varmaan myös tulee olemaan haastavinta.

No – se siitä. Kirjoitan opiskeluista enemmän ihan omassa postauksessa mutta olisiko erityisiä toiveita sen suhteen, mistä haluaisitte erityisesti lukea?

Viime päivinä Susu on erityisesti treenannut malttijuttuja tokossa. Sillä on ääntely taas tosi herkässä ja vähän liikaa minäminäminäminätiiänteinjo -häsläystä. Pitää päästä taas vähän tehokkaammin rikkomaan kaavoja ja vahvistaa ihan perusjuttujen tekniikkaa. Olen myös tehnyt tunnaria pitkästä aikaa ja siinä on palautuksessa jokin katkos: Susu jää tapittamaan puolimatkaan kapula suussaan. Tämä on vähän hassua, koska en ole aikoihin antanut sille mitään palautetta, nostiko oikean vai väärän, enkä myöskään ole vauhtipalkannut palautuksia. Täällä Joensuussa testattiin myös kotipihan keinua ja Suppilo huristeli sitä ihan vanhana tekijänä. Valitettavasti ihan niin hc-olosuhteissa ei saa treenata kuin muutama vuosi sitten – tänä vuonna talvi ei löytynyt idästäkään. Kurjaa. Elän kuitenkin vielä toivossa, että lumi ehtii saapua parissa päivässä!

Loppuun vielä muutama puhelinkuva kuluneelta syksyltä


Ai mitenniin muka oon tiellä? // Ja miksei kuraisena saa hypätä kaverin valkoiselle sohvalle?


En v o i liiiikkkkuaaa. Jos tarpeeksi pahasti mulkoilen maailmaa, niin ehkä liivi mystisesti katoaa? // Oon kuullut että vanhat koirat saa vallata koko sängyn ja nukkua pää tyynyllä, eiks joo? Joohan?? (vastauksen voi päätellä kuvasta...)


Itsenäisyyspäivän tulvivan Arabianrannan kuningatar Susu Suuri I

Mietteitä ja elävää kuvaa

Nyt pääsi käymään sellainen kummallinen asia, että ilmoitin Susun kevääksi agilityryhmään! Pakko myöntää, että järkytyin hieman itsekin, kun havaitsin kisauramme menneen katkolle jo kolme vuotta sitten. (Kyllä, tarkistin KoiraNetistä.) Mihin aika oikein katoaa? Lienee sanomattakin selvää, että mitään ei varmaan enää osata ja agilitymaailma on varmaankin ehtinyt muuttua melkoisen paljon. Onneksi voimme koko joululoman ahkerasti hinkata agilityä, niin ehkä sitten kehtaamme mennä. Heh. Eräänä iltana huvitin itseäni lukemalla ennen aikojen alkua kirjoitettuja ihan ensimmäisen blogin kisaraportteja. Olen kisannut ekat agikisani hurjat yhdeksän vuotta sitten! Tuntuu uskomattomalta. Silloin kisat käytiin usein hiekkaisissa ja hämyisissä maneeseissa. Koirat karkailivat mutustamaan hepankikkareita ja jotkut nimeltä mainitsemattomat pitkäkorvat myös tyttökoirien perään...

Aina vanhoja blogitekstejä lukiessani muistan, kuinka paljon mahtavia ihmisiä ja kokemuksia koiraharrastus on vuosien aikana minulle antanut. Niistä yhteisöistä, joita olen lyhyen elämäni aikana ollut osa, koiraharrastusporukka on ollut yksi parhaista. Minua on aina autettu ja neuvottu, kannustettu ja tuettu. Kaikesta tästä olen todella kiitollinen ja onnellinen. Jos jotakin, niin haluaisin pystyä säilyttämään uteliaan ja avoimen asenteen omassa koiraharrastamisessani. Myönnän, että suhtaudun koiramaailmaan kokonaisuutena ja jalostuksellisesta näkökulmasta katsottuna jatkuvasti yhä kyynisemmin ja ehkä jopa lannistuneemmin, mutta en haluaisi levittää sitä mielialaa omaan konkreettiseen tekemiseeni.

Olen vetänyt eläinlääkisläisille viimeiset puolitoista vuotta tokotreenejä ja myös koulutuspuolen kokeminen on ollut hyvin antoisaa. Eläinlääkisläisten kouluttaminen on sikäli ollut erityisen kiitollista, että kaikki ovat oikein motivoituneita ja perusasiat koiran kanssa olemisesta ovat ihanan hyvin mallillaan. Kouluttaminen on saanut minut entistä vahvemmin vakuuttumaan siitä, että kokemus siitä, että koiran kanssa tekeminen on yhteinen oma juttu, on avainasemassa. Ihmisiä ja koiria on niin monenlaisia, että jos liikaa keskittyy siihen, miltä jonkin pitäisi tuntua tai pitäisi näyttää joidenkin yleisten ihanteiden mukaan, alkaa vain turhauttaa. Tietenkin ne koesäännöt kannattaa tsekata ja vähän sieltä katsoa, millainen lopputuloksen suunnilleen pitäisi olla ;) Mutta jos ohjaajalla on hauskaa ja varma olo, on sitä yleensä myös koiralla, ja se näkyy ulospäin. Siitä syntyy positiivinen kehä, jossa hyvä fiilis ruokkii itse itseään.

Sitten hupiosio! Viime keväänä treenasimme muutaman kuukauden tiukan jakson tokoa salaisena ajatuksena ehtiä erikoisvoittajaluokkaan ennen uusia tokosääntöjä. No – ihan ei ehditty. Susun lääkitystä kilpirauhasen vajaatoimintaan jouduttiin juuri siihen aikaan säätämään eikä kokeeseen luonnollisesti ollut asiaa huonon hoitotasapainon kanssa. Sääntöjen vaihtumisen jälkeen treenailu on ollut päivittäistä lenkkihassuttelua ja silloin tällöin "kunnon" treenejä mutta ei millään kovin tavoitteellisella otteella. Nyt olen taas aktivoitunut ja katsotaan, josko alkaisimme rakentaa EVLn kuntoon. Videolla esitelty ainakin yksi kehittämiskohde – Suppilon mielestä voitaisiin pidättäytyä ihan vain eteenpäin kävelyssä jatkossakin...



Ei muuten ihan heti videon perusteella uskoisi, että on alle viikko jouluaattoon! Melkoista.

Kun puolet on satua

Onko tosiaan yli puolitoista vuotta siitä, kun edellinen ote Suppilon elämästä on kirjattu ylös? On siitä.



Jos nyt järjestettäisiin laiskojen ja saamattomien treenaajien nimenhuuto, minun pitäisi varmaankin nostaa molemmat kädet ja vielä toinen jalkakin ilmaan. En oikeasti tiedä, miksi näin on. Susu on nykyään tosi taitava, motivoitunut, innokas, sinnikäs, iloinen ja kaikin puolin mainio treenikaveri – miksi siis en treenaa?

Olin kahdeksanvuotias, kun Topi tuli meille. Mörkö ryntäsi kuvioihin muutamaa vuotta myöhemmin, sitten pian Susu. Yli kymmenen vuotta juoksin kaiken maailman riennoissa ja harrastin samaan aikaan varmaan ainakin viittä eri lajia – siis muun elämän ja tavoitteellisen urheiluharrastuksen lisäksi. Ehkä raja vain tulee jossakin vaiheessa vastaan. Nyt on otollinen hetki pyöritellä päätään ja tokaista, että niin vain se koira unohtuu nurkkaan pölyttymään, kun muu elämä muuttuu, paikkakunta vaihtuu ja muut asiat alkavat kiinnostaa. Ei nuorille pitäisi edes antaa koiraa, ainakaan aktiivista työturrea. Hassuinta tässä onkin se, että määrällisesti vietän Susun kanssa tällä hetkellä enemmän aikaa kuin milloinkaan aiemmin. Usein varmaan myös laadullisesti. Nuori Suppilo ja nuorempi Sirkku kyllä treenasivat ja juoksivat päät plussajalkoina treeneissä, mutta kiireiden pyörteissä siihen se aika ajoin jumahtikin. Silloin oli koiraelämä ja muu elämä, säntillisesti omissa bokseissaan.

Samalla tiedän, että on kyse myös siitä, että treenit ja koulutus ovat olleet todella tärkeitä tekijöitä siinä, että nyt voi rentoilla. Se, että voin ottaa Susun mukaan pääkaupungin keskustaan piknikille vieraiden ihmisten siliteltäväksi, ei ole ollut Suppilossa sisäänrakennettuna palasena. Tai edes se, että pitkät metsälenkit irti ovat rentouttavia ja mukavia meille molemmille ilman rakettireaktioita jokaiseen pikkujuttuun. Kumman helposti sitä vain alkaa pitää asioita itsestäänselvyyksinä, vaikka todellisuudessa lähes kaikki ovat opetettuja asioita. Ei ole montaakaan tilannetta, joissa Susu nykyään toimisi itselleen luontaisella tavalla – melkein kaikkeen sille on rakennettu korvaava, kaikkien elämän mukavammaksi tekevä toimintamalli.

Välillä mietin, voiko kukaan ymmärtää Susun merkitystä minulle mutta siinä se juju ehkä piileekin: siinä hetkessä, kun aloin pitää suppilonokkaa ja erityisesti meitä yhdessä uniikkina yksikkönä, meistä vasta oikeasti tuli sitä. Aina puhutaan siitä, kuinka koirasta ajan ja iän myötä tulee kuin ajatus. Kliseiden klisee, tiedetään. Kun kuitenkin näkee sen konkretisoituvan omassa arjessa jokaisessa hetkessä, jokaisessa vaihdetussa jäänsinisessä katseessa ja kaulalle painetussa kuonossa, tuntuu se aika hienolta. Hymähdän itselleni – hei, se on vain koira. Mutta miten tuo vain koira voikaan ymmärtää minua niin hyvin? Mistä se voi tietää? Kuljemme tunteja metsissä, pelloilla ja teillä. Missään vaiheessa en sano sanaakaan – minun ei yksinkertaisesti tarvitse. Susu on aina siellä missä pitää, omppupeppu hypähdellen ja välillä minua polvitaipeeseen nokkaisten. Silloin hymyilen sille ja se heilauttaa häntäänsä vastaukseksi – täällä ollaan. Se on aina siellä, ihan aina. Ilman Suppiloa olen varjoton. Siitä on oikeasti tullut sininen sielunpuolikkaani – vaikka enhän minä edes sieluun usko.

Kun Susu oli vasta pentu, muistan, kuinka äiti sanoi puoliksi kysyen, puoliksi todeten, että en taida olla varma pidänkö Sususta. Ja oli oikeassa, kuten äidit yleensä ovat. Mutta kuten äideillä on tapana myös tehdä, kysymystä seurasi viisaus. Ei se mitään, älä huoli – kun opit tuntemaan sen, opit myös rakastamaan. Ja niin kävi ja siitä totisesta pörröisestä pikkupennusta tuli suojelijani, lohduttajani, piristäjäni, kaikista rakkain paras ystäväni.



Vieläkö siellä ruudun toisella puolella on lukijoita? Ensi kerralla sitten lisää kuulumisia! Oletuksena, että aikajänne on hieman lyhyempi kuin 18 kuukautta.

And joy will cross the line

Äsken iltalenkillä ihmettelin, miten huvittavan hulvaton Susu on tänään ollut, kunnes hoksasin: olisiko korvahuuhtelu helpottanut näin paljon suppilonokan oloa? Tosi hieno juttu, jos korva ei tunnu enää tukalalta mutta kyllä jälleen laittaa miettimään, kuinka lannistavan vaikeaa koiran vointia on arvioida. Muutokset hivuttautuvat niin vaivihkaa arkeen ja kaikkeen tottuu liian nopeasti. Alan olla yhä vakuuttuneempi, että esimerkiksi kroonista synnynnäistä päänsärkyä on lähes mahdotonta havaita koiran käytöksestä... Ei voi millään tietää, oireileeko koira vaikka Chiarin epämuodostumaansa vai ei. Välillä toivon, että osaisin olla vähemmän kyyninen ja luottaa siihen, että valtaosalle koirista se ei aiheuta kipua, mikä on etenkin lievillä muutoksilla hyvinkin mahdollista. Vaan silti niitä oireilevia on aina liikaa, vaikka prosentit vähän paremmilta näyttäisivätkin. Meillä kävi pari päivää sitten vieraileva asiantuntija luennoimassa koiran kehitysbiologiasta ja onhan se tieteenkin valossa melkoisen karua, kuinka kehityshäiriöitä pidetään normaaleina rotutyypillisinä ominaisuuksina. Kenties irvokkaimpia ovat tapaukset, joissa terveydelliset riskit olisivat helposti ehkäistävissä välttämällä tiettyjen ominaisuuksien yhdistämistä, mutta siltikin ulkonäkö talloo hyvinvoinnin lyttyyn.



Suppilo on onneksi nyt tervehtymässä ja ilmeisen tyytyväinen otus Tänään se hipatti aurinkoisella hangella ihan innoissaan. Pitäisi kyllä kuvata enemmän – tuntuma katoaa tosi nopeasti ja yhtäkkiä kaikki on ihan vinksin vonksin ja rajaukset hönttejä. Noo, ehkä pieni epävakaus sopii ihan hyvin yhteen noiden Susun ilmeiden kanssa. Pitäisi joskus tehdä sellainen koontipostaus ei niin onnistuneista otoksista, sillä nämäkin kuvat ovat Suppiksen ilmeiden osalta sitä edustavinta ja normaaleinta osastoa...

Koivet kuntoon

Terveisiä sairastuvalta! Tosin vain minun osaltani – Susu tahtoisi varmaankin lähettää kummastelevat "miks toi yks vaan töllää telkkaa ja juo teetä eikä leiki MUN kaa??" -arvelut. Suppis on kyllä ehkä maailman kiltein ja vaivattomin kaveri, koska se ei yhtään mukise muutamasta tylsästä päivästä, vaan keskittyy täysillä toimimaan lämmittävänä karvatyynynä kainalossa. Huh! Onneksi sentään Susu on suppilonokasta pikkuvarpaisiin saakka täysin kunnossa, mikä vielä vahvistui tänään, kun oloni oli jo sen verran parempi, että selvisimme visiitille osteopaatti Jerry Ketolalle.

Olen vähän vainoharhainen. Siis ihan vähän vain. No okei, aika paljon. Mörkön myöhäisen diagnoosin jälkeen sitä vain jotenkin tajusi, kuinka äärettömän vaikeaa on tulkita koiran vointia. Jos ei hetkeen hoksaa, että koira kärsii polttavista hermosärkyvihlaisuista, miten sitä milloinkaan pystyy havaitsemaan pienemmistä lihasjumituksista johtuvat kolotukset saati sitten vaikkapa kroonisen nivelkivun? Tiedän, että on täysin turhaa jatkuvasti miettiä, mahtaako koira olla kipuinen, koska hyvää vauhtia alkaa nähdä oireita ja epänormaaleja asioita vähän siellä sun täällä eikä murehtimisella loppujen lopuksi pääse mihinkään. Susu on röntgenkuvattu, se on käynyt säännöllisesti fysioterapeutilla, se on todella taspainoinen, liioittelematon sekä fiksu liikkuja ja mikä tärkeintä, se loikkii, laukkaa ja leikkii vaivattomasti – eikö se riitä? Noo, pessimisti kuitenkin aina varautuu pahimpaan   Ihan varmuuden varalta vain.

Suppilosta osteopaatilla oli aika jännää, mutta melko hyvin se malttoi pötkötellä hoitopöydällä. Pientä kireyttä oli rintarangan alaosassa ja lannealueella sekä kauttaaltaan oikea puoli oli jäykempi, mutta kokonaisuudessaan koira on oikein hyvässä kunnossa. Edes tyypillisiä tokokoiran vasemman puolen jumeja ei ollut. Pikkuruista Susua luultiin taas bortsuksi ja Jerry sanoikin, että sirous on varmasti hyvä juttu ja edesauttaa kunnossa pysymistä, vaikka rasitusta tuleekin enemmän. Erilaisten harrastusten myötä Suppis saa monipuolista liikuntaa eli laaja lajivalikoima ei ainakaan tee hallaa. Samalla vauhdilla vain jatkossakin!

Olen perustellut agilityn lopettamista useammallakin syyllä – itseäni ei huvita, jää enemmän aikaa muille lajeille, en jaksa kantaa esteitä (joo... tämä viimeistään kuvaa tekosyi   perustelujen laatua), treenaaminen on kallista, halleille on pitkä matka, en osaa ohjata... Ja niin edelleen ja niin edelleen. Painavin syy on kuitenkin se, että jotenkin kuvittelen agilityn rasittavan Susua liikaa. Se on niin pieni ja tappijalkainen eikä jotenkin ollenkaan luontainen radalla liikkuja. Jotenkin tekee vain kauhean pahaa hyppyyttää sitä maksirimoilla. En edes tiedä miksi. Todennäköisesti kammoan vain niin syvästi sitä, että muutaman vuoden kuluttua koiran selässä on muutoksia tai muuta vastaavaa ja siinä vaiheessa syyllisyys romahtaa niskaan. Tavallaan tuntuu ihan höntiltä, koska onhan tämä vähän naurettavaa eikä muuten sovi ollenkaan ajatuksiini koiranpidosta – eletään täysillä niin kauan kuin elettävää riittää. Mörkökin sai sairauksistaan huolimatta aina mennä, juosta ja touhuta miten tahtoi ja se kyllä elikin kaikki seitsemän vuottaan tuli huiskuhännän alla. Mutta toisaalta jos me pärjäämme ilman agilityä eikä se ole lempilajini, miksi sitä tekisi? Susu ei kuitenkaan tästä päätöksestä kärsi, kun meillä on monta muutakin lajia treenattavana. Höhpöh hölmö on ihmisen mieli.

Parit tokot vielä lyhyesti. Torstaina pääsimme pitkästä aikaa (vuosiin?) kunnon ryhmätreeneihin, kun eläinlääkiksen ohjattu kisatokoporukka kokoontui ensimmäistä kertaa. Hyödyllistä tehdä kaikkea pientä kunnon koirahäiriössä! Treeniin täyskäännökset. Loppuun Suppis teki vielä vauhtinoudon Indyn painavalla kapulalla, jonka keskiosa oli juuttinarua, ja liikkuroidun tunnarin. Lauantaina tehtiin kiva treeni Inkan ja Sätkän kanssa Messarilla. Susu teki luovan kokeenomaisen palkatta: juoksutarkastus, ruutu, ruudussa kaukot, ruudusta luoksetulo, vapautus tunnarikapuloille, palautus, metalli ja vauhtipalautuksesta pallopalkka. Ei kyllä yhtään vire laskenut, vaikka ei tullut liioin palkkaa tai vapautuksiakaan. Toisessa setissä sitten liikkeiden välejä ja kisapalkkauksia, tosi hyvin Susu jo ilahtuu kehuista ja odottaa lelua. Treeniin tunnarin nätti pito. Sunnuntaina jatkettiin Messarilla bortsuseurassa, kun Tiia ja Ruuti tulivat Espoosta treeniseuraksi. Susu teki paikkaistumista, luoksetuloa, vierasta metallia, häiriöseuruuta ja kaukoja. Hyvin meni, kiitos vielä seurasta!

Tänään on syksy

Blogiin kirjoittaminen – mikä mainio tekosyy vältellä tenttiin lukemista! Imurointi, roskien vienti ja tiskaus on jo hoidettu. Kuka muu tunnistaa itsessään samanlaisen erinomaisen sijaistoiminto-ominaisuuden?

Syksy on saapunut. Päivällä, kun aurinko helottaa ja meri välkkyy sinisenä, sitä ei vielä huomaa, mutta aamun aikaisina tunteina ilmassa jo kieppuu kalsea ja tuulinen syksyn tuntu. Illatkin alkavat taittua pimeyteen ja Suppilon iloksi läträyslammikoita löytyy yhä useammin lenkkireittien varrelta. Olemme myös treenanneet ahkerasti. Jos jotakin, niin nyt emme ole ainakaaan jumittuneet mukavuusalueelle tutuille kentille!

Keskiviikkona tehtiin Messarilla sadesäässä lähinnä tottista Jannin, Rumon ja Panin seurassa. Susu sai lainaan poikien pureskellun ja painavan kapulan, jota se lopulta nouti tosi hyvällä ilmeellä ja vauhdilla. Eteenmenossa aussie oli ihan pähkinöinä, mutta minä voisin opetella muistamaan, että säälittävän kokoinen narulelu ei ole se paras palkka tähän... Mikäköhän siinä on, että tekee samat virheet kerta toisensa jälkeen? Lisäksi Suppis teki metallia, ruutua ja paikallaolon pk-tyyliin.

Torstaina tokoiltiin Inkan ja Sätkän kanssa Oulunkylässä. Susu teki häiriötreeniä perusasennossa, vierasta metallia, tunnaria ja seuruuta. Metallia se taas meinasi alkaa pyöritellä nokallaan ja tunnarissa mietittiin, miten pääsisi eroon ekalla oma-käskyllä jumittamisesta. Lopuksi ruvettiin luoviksi ja testailtiin kaikkia hauskoja erilaisia juttuja kuten sitä, että avustaja veti koiraa remmistä taakse, sivulle tai eteen seuraamisen aikana, jotta koira joutuisi ihan oikeasti tekemään töitä oikeassa paikassa pysymiseen. Ei se Susun seuruuta ainakaan huonontanut! Tehtiin myös ohituksia ihan läheltä ja viereisen koiran kutsumisia paikallaolosta. Voisi oikeasti ottaa tavoitteeksi keksiä jokaisen treeniin jotakin uutta, koska liian helposti tulee tehtyä samoja harjoituksia kaavamaisesti.

Eilen perjantaina reissattiin junalla Leppävaaraan treenaamaan Tiian ja Ruutin sekä Sailan ja Aidanin kanssa. En ole vienyt Susua junaan nyt pitkään aikaan, koska keväällä se pamahti piippauspaniikkiin oikeastaan jo asemalla, mutta nyt ajattelin kokeilla josko seitsemän minuutin pikamatka Espooseen onnistuisi. Ihan hyvin sujui! Aika pian Susu alkoi täristä ja lamaantui kyyryyn, mutta pystyi kuitenkin mutustamaan makkaroita koko ajan eikä ollut ollenkaan holtiton. Paluumatka meni samanlaisissa merkeissä ja lopulta takaisin kotiin päästyämme koira oli kyllä selvästi uupunut. En usko, että se kuitenkaan liikaa tuollaisesta lyhyestä junailusta kärsii, jos silloin tällöin matkataan. Treenien alkuun teimme paikallaolon niin, että Susu oli poikien keskellä. Ei liikuttanut yhtään etutassujaan ja oli muutenkin oikein rennon oloinen, vaikka Aidan vähän nuuskuttelikin Suppiksen suuntaan. Ekalla kierroksella Susu teki muutaman lyhyen seuruun ja vauhtiluoksetulon niin, että aina vapautuksen jälkeen kehuin kisamaisesti ja sitten kun muut alkoivat taputtaa, palkkasin lelulla. Haluaisin ehdollistaa Susun siihen, että aplodit ovat ihan superhuippu juttu ja että kokeessa voisi pyytää tuttuja taputtamaan epäonnistuneidenkin liikkeiden jälkeen ja koira vain nousisi siitä. Lisäksi Suppilo teki juoksuseuraamista, vauhtinoutoja vierailla kapuloilla sekä tunnarin. Noutojen menovauhdit olivat eilen jostakin syystä aika surkeita esityksiä mutta tunnarissa toimi hyvin etsi-käsky oman sijaan ja koira lähti selvästi paremmalla asenteella kapuloille.




© Tiia Hämäläinen, kiitos!

Susun kanssa on nykyään jo suorastaan helppoa treenata vieraissa paikoissa vieraassa seurassa. Ennen aina stressasin, että mihinköhän saan laitettua koiran, päksähteleeköhän se muille ja kaikkea muuta turhaa, mutta nyt vain aina laitan sen heti ensimmäisenä johonkin tolppaan tai puuhun kiinni ja siinä se osaa venata nätisti. Joskus saattaa haukahtaa, jos olemme ensimmäisiä ja muut tulevat myöhemmin, mutta ei sekään maailmanloppu ole. Joensuussa vain ehdin tottua luksukseen, että on aina auto käytössä eikä tarvitse miettiä muita logistisia asioita, mutta yllättävän hienosti sujuu ilman kaaraakin. Onneksi täällä on niin hyvä julkinen liikenne, että oikeastaan joka paikkaan pääsee melko kätevästi ja pienellä vaivalla.

Betonisen taivaan alla

Terveiset Helsingistä! Olemme palanneet tänne etelään, nukahtamaan raitiovaunujen kolinaan ja tottumaan jälleen kiveen tossujen ja tassujen alla. Susussa maisemanvaihdos ei oikeastaan ole näkynyt – sen pieneen elämänfilosofiaan kun mahtuu lähinnä ajatus missä oma ihminen, siellä hyvä. Ei niin väliä, vaikka parisataa neliötä kutistuu kymmenesosaan, ikkunasta näkeekin yhtäkkiä itäisen takapihan sijaan koko pääkaupungin ja metsäsamoilut vaihtuvat yhdessä yössä puistokävelyihin. Susu on uskomattoman rauhallinen tapittaja, kun olemme kaksin. Sisällä sitä ei oikeastaan edes huomaa ja ulkoillessa miltei ainoa huolenaiheeni on, että miten omppupeppuinen koirani ei ala kohta muistuttaa kokonaisuudessaan isoa pallohedelmää, koska se vain sipsuttaa sievästi vierelläni ja välillä poikkeaa sivistyneesti nuuskuttamaan tienvierustoja. Alan kohta varmaan juoksuttaa sitä pyörän vierellä, jos se jatkaa noin hyvin käyttäytymistä     Ruokansa se jo ansaitsee joko kaukojumppailulla tai pihalla nenällään etsien. Lisäksi olen alkanut taas naksutella ahkerasti erilaisia temppuja ja siitäkös aussie pitää. Sille on tullut tosi paljon lisää rohkeutta liikutella aivosolujaan ja testailla, miten naksuttimen saisi klikkaamaan.

Ennen muuttoa vietimme mukavat neljä päivää aussieiden tokoleirillä Uuraisilla Hanna Närhen opissa. Kirjoittelen siitä sitten enemmän, kun saan kaikki sadat kuvat purettua nettiin asti. Olen vanhoihin tapoihini nähden petrannut kuvien laitossa viime aikoina mutta nyt on ollut niin hurja kiire, etten kerta kaikkiaan ole vielä ehtinyt. Syynkin voi varmaan arvata...



Ihan hirveästi ei tosin vielä ole tarvinnut kirjoja avata, mutta muuta ohjelmaa on ollut senkin edestä. Nyt yritän kovasti herätellä itseäni siihen tosiasiaan, että kohta pitäisi ihan oikeasti opiskellakin (Mitä, yliopistossa? Missä akateeminen vapaus? ;) Heh. No mutta! Tällaiset pikakuulumiset tällä kertaa. Ai – totuus muuten tuosta ovikyltin vahtiturresta lienee kuitenkin vähän lähempänä tätä – kyllä meille uskaltaa kylään tulla.

Katu päättyy aurinkoon

Paljon on taas tapahtunut. On ollut ASCA-agilitykisoja, hurjasti hakua, kaukojunnausta, paukkusiedätystä, on eksytty vieraisiin mäkimaastoihin (eloonjäämisestämme kiitän vain ja ainoastaan omenaluuria, köpelösti olisi muuten käynyt) ja ihan vain lomailtukin silloin tällöin. Tämä puuhakas kesä on tehnyt tosi hyvää rikkonaisen kevään jälkeen ja yhä useammin olen huomannut olevani lähes hölmön kiitollinen siitä, että minulla on Susu. Pian palaamme takaisin Helsinkiin ja edessä on jälleen hieman toisenlaisia haasteita meille molemmille. Vaikka aikamoinen haaste tämä koko elämä taitaa olla ja hyvä niin – "alamme edistyä – asiat menevät hitaammin huonoiksi" kuvaa vain yhä niin nerokkaasti millaista tämä meidän koiraharrastus todellisuudessa on... On sitä tässä kaikenlaista vuosien varrella tullut toilailtua.

Erityisen hyvin muistan erään tottiskoulutuksen kolmen vuoden takaa. Silloin Susu oli kaikelle liikkuvalle ja liikkumattomallekin pöhisevä ailahteleva aikapommi emmekä päässeet metriä kentällä eteenpäin ilman, etteikö koiran olisi tarvinnut hyökätä ympäröivää maailmaa vastaan. Fyysisesti välillämme oli vain parin metrin nahkaremmi, mutta henkisesti lanka oli pahasti palasina. Koulutuksen jälkeen itkin, itkin ja itkin – miksi kaikki on näin vaikeaa? Miten olen epäonnistunut näin pahasti? Miksi en pysty suojelemaan koiraani?

Viimeisen viikon aikana olen itkenyt taas, mutta aivan eri syystä ja mainittakoon myös, että en yleisesti ole kovin herkkä pillittämään. Vuosien takaisia tapahtumia muistellessani ymmärsin, kuinka paljon olemme muuttuneet. Reilu viikko sitten tokokoulutuksessa vuoroa odottellessamme Susu nokkasi minulle suppilopusun ja kiepahti selälleen jalkoihini. Koko illan aikana sen häntä ei noussut varoitussirpille tai huulet rypistyneet muuten kuin Marille osoitettuun aussie griniin. "Kiva koira ja todella hyvin hallinnassa", kommentoi kouluttaja. Mitä, sanottiinko meille juuri noin? Kerroin hänelle, kuinka on ollut aika, jolloin vieraskoulutuksiin osallistuminen oli hankalaa, koska koira pelkäsi kentän sivustalla ollutta yleisöä niin, että vain paniikissa kynsi syliini tai liimautui perusasentoon. Notkahduksia on toki yhä mutta yhä useammin Suppis on kuin ajatus ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen kaikki tehty työ tuntuu sen arvoiselta ja olen iloinen siitä, ettemme ole luovuttaneet.



Kuitenkin jos voisin peruuttaa kolme aurinkokierrosta takaisin, en oikein osaisi nimetä montaakaan asiaa, jotka tekisin toisin. Sellaisia pikkujuttuja on kyllä paljon, mutta jos nyt mietitään suurempia linjoja, menee juttu jo kinkkisemmäksi. Susu sosiaalistettiin todella huolella, sen kanssa tehtiin paljon kaikkea, mentiin kaikissa mahdollisissa paikoissa, kysyttiin neuvoja, pidettiin säännöistä kiinni, rakennettiin tekniikkapohjia, leikittiin, naksuteltiin, oltiin positiivisia ja iloisia. Koen, että loppujen lopuksi ainoa, joka meitä on vienyt eteenpäin, on yksinkertaisesti ollut aika. Yhteen hioutuminen, hallinnan paraneminen, harrastukset ja ihan vain hengailu. Oivallus siitä, että tuo onkin muuten aika huippusuppilo ihan sellaisenaan kuin se on. Miksi murehtisin ja märehtisin sitä, että kaikki kotimme lattiat on jouduttu vuoraamaan räikeillä rumilla räsymatoilla, jotta Susu uskaltaisi liikkua sisällä – sillä mitä minä itseni ja koirani sättimisellä saavuttaisin? Alan varovasti olla sitä mieltä, että vaikka on tärkeää tunnistaa ja myöntää kipukohdat, niin ehkä vielä tärkeämpää on uskaltaa arvostaa positiivisia puolia – olivat ne sitten kuinka naurettavan pienen tuntuisia tahansa. Ei täällä mitään ihmeitä tehdä ja olenkin yhä pahasti epämukavuusalueellani joka kerta kirjoittaessani minkäänlaisia hehkutusjuttuja, mutta yritän kovasti opetella sitäkin taitoa, vaikka aina pelkäänkin jonkun vain hörähtelevän niille. Olen kuitenkin edes salaa iloinen joka kerta, kun näen Susun tyytyväisenä napsimassa palkkanamujaan vieraalla maalimiehellä, kun tokotreenien aikaan jossakin kaukana pamahtaa mutta koira ei reagoi, kun kaverini tulevat kylään ja Susu änkeää heidän silitettäväkseen. Kun se ei räjähdä, vaikka naapurin koira ryntää kulman takaa, tai kun se saa hippahepulin tungettuaan siistin sievän nassunsa uhkarohkeasti kuraojaan. Me ollaan vain vaadittu aikaa, rentoutta ja tuhansia toistoja – joku toinen olisi ehkä selvinnyt tähän vähemmällä, mutta koska me olemme me ja tämä on meidän elämämme, ei sillä oikeastaan kai edes ole väliä.

Viime maanantain hakutreeneissä teimme haastavassa mäkimaastossa koemaisen harjoituksen, jossa minä en tiennyt ollenkaan maalimiesten sijaintia. Susu teki koko radan suorat, vauhdikkaat pistot, into vain lisääntyi tyhjä tyhjältä ja se käytti nenäänsä loistavasti. Tuli kehuja ja samoin olo, että tämän takia olemme treenanneet kaikki nämä kesät. Siellä se meni korvat tötteröllä, omppupeppuinen koirani, jonka napanuora ei aikoinaan katkennut vaikka maalimies olisi hihkunut viiden wuban ja kokonaisen nakkipaketin kanssa kolmessakympissä. Koirani, joka on kärsinyt hakuradalla varmaan kaikki maailman erheet ja töppäilyt, joita ohjaaja voi tehdä... En vain osaa kuvailla sitä tunnetta, joka onnistuneista hakutreeneistä tulee. Siellä, jos jossakin, me olemme yhdessä. Se on meidän juttu. Se on varmaankin se sama fiilis, jonka moni saa täydellisestä nollaradasta agilityssä tai paimenessa koiran kanssa. No – jotta ei liikaa pääsisi pilvitunnelmiin, niin on tässä seuraavissa treeneissä sitten myös rymistelty kunnolla takaisin alaskin, mutta kunhan nyt joskus ja jouluna onnistuu niin hyvin menee tässä osoitteessa   Kaikki pieni on loppujen lopuksi aika suurta koirien kanssa.

Tästä kesä voi alkaa, nosta tanssien jalkaa

Se on loma nyt!



Susu tosiaan on ollut jo useamman viikon Joensuussa kotikotona, kun taas minä olen viettänyt koko kevään pääkaupunkiseudulla päntäten. Tämä ei ole tosiaankaan ollut se optimaalisin ratkaisu, sillä jos jollakin termillä Suppista pitäisi kuvata, olisi se 24/7-koira. Sen kanssa pitää olla täysin läsnä, täydentää sen joka ikinen ajatus ja antaa toimintaohjeet joka asiaan. Sujuva elämä sen kanssa nojaa pilkuntarkkoihin pikkusääntöihin, jotka vaativat jatkuvaa päivittäistä vahvistamista ja ylläpitoa, jos mielii niiden olevan pahalla hetkellä vahvempia kuin äkilliset pelkotilat tai menevän perille terävän reagoinnin läpi. Suppiloa ei ole tehty seisomaan itsekseen tukevasti neljällä tassulla, vaan se on kokonainen koira vain tuki ja turva vierellään. Tiedän, että jokainen minun siitä erossa viettämäni päivä vastaa yhtä suhteellisen suurta askelta taaksepäin, ja että joudun muistuttamaan Susulle monet jutut jälleen alkeista alkaen. On haaste saada nyt taiteiltua arki ja treenit niin, että koira ei räjähdä käsiin mutta toisaalta ei myöskään luiki omaan tummien varjojen maahansa. Vaan onneksi ne kaikki pohjat ovat kyllä olemassa, täytyy vain löytää ne nyt uudestaan, ja luulen, että se onnistuu aika nopsaan, kun päästään treenaamaan säännöllisesti.

Oman paimenen ikävässä olen katsellut läpi vanhoja videoita ja selaillut junnuaikojen blogikirjoituksia. On niin hassua, miten sitä aina kuvittelee hallitsevansa homman, mutta jälkikäteen hoksaa, että ei tosiaankaan ole tajunnut yhtään mistään yhtään mitään. Olen ehkä joskus vähän turhan ankara itselleni, mutta kyllä tässä muutamaan kertaan olen ihmetellyt – lähinnä huvittuneena tosin –, että miten ihmeessä ikinä olemme päässeet edes tänne saakka… Parhaimmat naurut (vähän kyllä myös itketti) irrotti kenties tämä video yhdeksänkuisesta Sususta (erityisesti alkupuoli):



Jaa, miksiköhän se ääntelee? Tuohon nähden Susu on suorastaan mykkä nykyään ;) Nyt, kun katson tuota videota, en voi käsittää, mitä päässäni oikein liikkui vai liikkuiko siellä yhtään mitään tuohon aikaan. Mutta totuus on se, että en vain rehellisesti sanottuna yhtään tajunnut, että tuollainen mölyäminen ei todellakaan ole okei. Olin vain vilpittömän iloinen, kun Suppis oli niin innoissaan ja se teki hommia hyvällä vireellä – enkä ymmärtänyt lainkaan, että mahdollisimman korkea vire ei ole synonyymi hyvälle tässä tapauksessa. Hoh hoi. Vaan se hyvä puoli näissä videoissa sentään on, että seuraavan kerran, kun tuntuu, ettei ääntelyasia etene, voi tsekata kyseisen filmin ja huomata edes jotakin edistystä. Toivottavasti.

Toisaalta sitten taas esimerkiksi agilityvideoita katsoessani on vaikea ymmärtää sitä valtavaa negatiivisuutta, joka koko harrastukseen on koko ajan liittynyt. Esimerkiksi tämän video:



Tästä videosta kertovan kirjoituksen otsikoin aikoinani Onnistumisia seuraa epäonni – ja nyt kun katsoin videon, en taaskaan ymmärrä, mitä oikein ajattelin. En edes muistanut, että puomikin on ollut noin nopea ja teknisesti näppärä! Saatika kepit sitten. Suppilo-paralla oli suuret odotukset täytettävänään agilityn suhteen ja muistan, kuinka ihan oikeasti näin tuolla videolla pääosin huonoja juttuja. Nyt sitä oli mielestäni tosi hauska katsoa, sillä Susu vipeltää lujaa ja sillä on tosi iloinen ilme. Onneksi ongelmakohdissa vellominen ei siis näköjään ulottunut treenifiilikseen saakka, vaan onnistuin kohtuullisesti feikkaamaan ja markkinoimaan agin aussielle hauskana juttuna.

No mutta! Näistä kaikista oppii! Taidan jatkaa videointia jatkossakin – jos en muusta syystä, niin tarjotakseni hupaisia hetkiä sitten joskus tulevaisuudessa. Saa nähdä, ihmettelenkö muutaman vuoden päästä aivotoiminnan puutetta tämänhetkisessä toiminnassani. Jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkansa, todennäköisesti

Vielä kerran 2012

En ole ennenkään ollut täsmällisesti ajan tasalla vuosikatsausten kanssa, mutta tämä on kyllä jo aikamoinen venähdys. Kuluvaa vuotta mennään jo pian toisen neljänneksen puolella, mutta ajattelin vielä viimeisen kerran palata siihen, mitä kaikkea 2012 toi mukanaan. Yritin ylle valita mahdollisimman paljon kuvia, jotka eivät olisi aiemmin blogissa näkyneet, mutta sen verran heikosti tuli viime vuonna kuvailtua, että varmaan jo kertaalleen esiteltyjäkin mahtui mukaan. Tämän vuoden tavoite minulle voisikin olla se, että ulkoilutan kameraa ahkerammin.

Elämässämme tapahtui hurja määrä uusia isoja juttuja ja muutoksia – niin hyviä kuin huonojakin. Minä sain keväällä valkolakin ja syksyllä muutimmekin jo toiselle puolelle Suomea. Joulukuussa pikkukoira lähti ja jätti jälkeensä mittaamattoman suuren aukon, joka kumahtelee yhä lamauttavan onttona. Susun ikävyyksiin taas kuului alkuvuodesta tiettyjen pelkojen radikaali paheneminen. Tuloksellisesti vuosi sen sijaan ei ehkä ollut se aktiivisin, mutta opin Sususta viime vuonna enemmän kuin edeltäneinä kolmena vuonna yhteensä. Uskaltaisin melkein sanoa, että ensimmäistä kertaa ihan oikeasti löysin sen todellisen hassun Suppilon kaikkien tavoitteiden ja pohdintojen takaa. Niin kummalta ja nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin, niin eniten se vaati uskallusta luovuttaa. Rohkeutta olla ylpeä tähänastisista saavutuksista ja todellista, aitoa ymmärrystä siitä, että koira on ihan oikeasti ensisijaisesti koira – ei taitavuuden tai onnistumisen mittari. Olen monesti viime kuukausien aikana miettinyt, kuinka ihmeessä saan nämä ajatukseni sanoiksi. Monelle olen yrittänyt selittää muutoksia, joita tuntuu tapahtuneen ajattelussani, mutta en oikein itsekään saa niistä aina otetta. Tiedän vain sen, että kesällä treenikentillä ja -metsissä vietettyinä lukuisina tunteina monet palat loksahtivat käytännön tasolla kohdalleen, ja syksyn vaihtuessa talveen kuului loksahtelua myös minun pääni sisällä. Kun Mörkö kuoli, aloin ymmärtää, kuinka suuri onni koiramme meille ovat eikä niitä saisi milloinkaan pitää itsestäänselvyyksinä.

No – entäpä ne konkreettiset toteutumat sitten? Tällaisia olin laittanut tammikuussa 2012 tavoitteiksi:

• toko: VOI1, (TK3), ääntelylle lopulliset heipat
• agi: viimeinen nolla kolmosiin, vuoden 2012 SM-nollien keräily loppukesästä eteenpäin?
• haku: BH (vaikka seuraamisten ajattelu haukotuttaa jo nyt), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne pysyy tapissa
• vepe: SOVE, ALO1

Tavoitteet oli asetettu sillä varauksella, että pystymme treenaamaan suhteellisen aktiivisesti tiuhaan vaihtuvista asuinpaikoista huolimatta. Ihan niin ei käynyt, vaan esimerkiksi kevät meni lähinnä idän ja etelän välillä sukkuloidessa. Koko kesän saimme kuitenkin treenattua säännöllisesti ja voi hitsi, miten hauska harrastuskesä olikaan! Sususta on tullut juuri sellainen treenikaveri, jollaisesta olen aina haaveillut: se on loputtoman innokas, motivoitunut ja yhteistyöhaluinen. Ja monessa asiassa jo melkoisen taitava! Vaikka yhä edelleen pelot rasittavat tekniikkaosaamisen näkymistä, jaksan olla ihan loputtoman onnellinen onnistumisista ja hetkistä, joina Suppis loistaa. Kun vaikeimmillaan tilanteet ovat sellaisia, että esimerkiksi aussieleirillä jokaisen päivän tokotreeniaika meni kokonaan siihen, että Susu 4-veelle syötettiin kissanruokaa ja sitä leikitettiin kentällä, koska se pelkäsi katsomassa olleita ihmisiä niin pahasti, tuntuu huipulta, kun sitten usein yhdessä pystymme treenaamaan ihan normaalisti eivätkä ulkopuoliset osaa arvata vaikeuksia. Leiristä en koskaan saanutkaan sen laajemmin kirjoitettua, mutta sieltä saimme niin hyviä eväitä arkeen ja harrastuksiin, että fiilis Susun kanssa olemisesta ei olisi ollenkaan näin hyvä ilman niitä muutamaa päivää. Koin, että ensimmäistä kertaa meitä ihan oikeasti kunnolla autettiin suurempien kokonaisuuksien osalta. Iso kiitos niille, jotka tästä itsensä toivottavasti tunnistavat, jos sattuvat lukemaan! Into parantaa Susun luottamusta minuun ja lujittaa tekniikkaosaamista on tosi suuri, ja nuo kaksi asiaa ovat edelleen se suurin tavoite. Minä tiedän, että Susu osaa, ja uskon ihan täysillä siihen, että vielä yhdessä pystymme selviämään ja saavuttamaan vaikka mitä. Luulen, että Suppiksen kaltaisen ajatuksenlukijan kanssa minun uskallukseni luottaa meihin on melkein tärkeintä.

Viime vuoden tulostavoitteista täyttyi siis lopulta ainoastaan agilitytavoite kolmosiin nousun osalta. Vaikka näin kirjoitettuna näyttää aika onnettomalta saaliilta, ei oikeastaan harmita ollenkaan. Tokoja saimme todella hyvin työstettyä eteenpäin ja maltoin pysyä päätöksessäni olla menemättä kokeeseen ennen kuin Susu pystyy tekemään vaikeissakin oloissa kokeenomaisen treenin hipihiljaa. Siihen on vieläkin pitkä matka, mutta lähempänä jo ollaan. Tokoa pystyy onneksi treenaamaan vielä suunnilleen viimeisilläkin eläkepäivillä, joten mikäs tässä on treenaillessa BH-titteli jäi viime(kin) vuonna vain suunnitelman tasolle eikä syynä ollut vielä(kään) muu kuin laiskuus. Mutta jospa viimein tänä vuonna! Onhan se hirvittävän rankkaa laittaa yksi ilmo menemään ja opetella seuruukaavio... Huoh.

Agilityssä oli muutama ihan oikeasti todella loistava flow-treeni, mutta koska se on mielestäni kuitenkin kokonaiseen vuoteen aika surkuhupaisa määrä, olemme nyt määrittelemättömän mittaisella agilitytauolla. Minä en vain jotenkin saa kiinni lajin hauskuudesta tällä hetkellä ja Susun kanssa, joten parempi antaa ainakin nyt väliaikaisesti olla. Välillä voi tietenkin kipaista kisoissa ja itse asiassa pääsiäisenä olemme menossa skabaamaan vallan kuuden startin verran. Saa nähdä, kuinka käy.

Varmaankin kaikkein parasta koko viime vuodessa olivat hakutreenit. Yhteistyö tuntui kehittyvän tosi paljon ja jotenkin metsässä työskentely vain alkoi sujua, minkä lisäksi ilmaisu alkoi vihdoin ja viimein pelittää näppärästi. Innolla odotan, josko jo tänä vuonna pääsisimme kokeeseenkin. Huh, pelkkä ajatuskin kyllä jännittää ihan kamalasti... Mutta olisihan se niin siistiä! Tämä hakutaival on ollut nimittäin niin pitkä ja kiemurainen (mutta ei onneksi yhtään ikävällä tavalla!), koska Suppis on joutunut koekappaleen asemaan. Huimasti on ollut opeteltavaa ihan uudenlaisen lajin parissa. Nyt on tosin jo neljä hakukesää takana, mutta silti tuntuu, että ymmärtääköhän sitä oikeasti yhtään mistään yhtään mitään. Todennäköisesti ei.

Ainoa asia, mikä vuoden 2012 kisarintamalta jäi harmittamaan, oli se, että emme mahtuneet vepekokeeseen. Sususta sukeutui kesäkuukausien aikana ihan hurja vesipelastaja! En olisi ikinä uskonut, kuinka sinnikäs, yritteliäs ja – niin – suorastaan holtiton rantaleijona siitä biitsillä kuoriutuikaan. Vepeily teki varmasti sekin osaltaan oikein hyvää Susun itsevarmuudelle. Toivottavasti tänä vuonna päästään kokeeseen jo heti alkukesästä!

Vuodelle 2013 voisi melkein suoraan kopioida saman listan kuin viime vuodelle... Mahtaakohan tässä tavoitteiden listailussa olla siis mitään järkeä? Krhm. Kirjoitetaan lista nyt vielä tähän uudestaan pienen realismin sekä parin lisäuhkauksen kera:

• toko: ääntelyn kärsivällistä kitkemistä (VOI1, TK3)
• haku: BH (nyt ihan oikeasti!), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne edelleen tapissa, kiintorulla
• vepe: SOVE, ALO1 (ilmoittaudu!)

Sellaista! Koska maailmasta löytyy viisaita miehiä ja naisia, jotka osaavat pariin riviin tiivistää sen, mitä minä yritän tuhanteen sanaan ympätä, vielä yksi lainaus tähän loppuun. Siinä on harvinaisen paljon ideaa etenkin tällaiselle vatvojalle. Oikeasti.

En koskaan ajattele tulevaisuutta. Se tulee kyllin pian.
- Albert Einstein

Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia kympillä jokaisesta sekunnista, jonka saan viettää aussie vierelläni, ihan suppilona. Kun oikein tajuaa sen, että ei se siinä ikuisuuksiin saakka ole, alkaa maailma näyttää ihan erilaiselta kuin ennen.

Ps. Jokainen lisäinfo liittyen syötteen toimimattomuuteen tai toimivuuteen on tosi toivottu! Tsekkaa siis edellinen postaus tai tähänkin voi kommentoida. Oman blogin uutisvirtaan blogi kannattaa varmuuden varalta lisätä tällä osoitteella, jotta varmuudella toimii: http://suppilo.blogspot.com/feeds/posts/default