Ensin kaikki sen edestä ja silti kokonaan nyt takana

7 kommenttia
Viime viikkoina olen alkanut oivaltaa, että Mörkö on tosiaan poissa. Että en ikinä enää saa pitää sitä sylissäni, en ikinä tuntea sen hassuja karvatassuja hyppimässä jalkojani vasten, en ikinä enää herää siihen kun se kirputtaa hiuksiani. Maailmassa, joka tarjoaa meille tavallisesti pelkkiä mahdollisuuksia, vapauksia ja valintoja, on niin vaikea tottua käyttämään sanaparia ei ikinä tosissaan. Ikuisuus on vieras ja hallitsematon käsite, se valuu sormien välistä valtoimenaan, ulottuu päättymättömiin joka suuntaan. Minun on niin vaikea ymmärtää, että vasta äsken Mörkö oli tässä ja nyt se on ikuisuuden poissa.




Mörkö laittoi minut itkemään ja nauramaan, kyseenalaistamaan ja nöyrtymään. Vihaamaan, suremaan ja lannistumaan. En vieläkään pysty ymmärtämään, kuinka pienessä eläimessä saattoi olla niin paljon henkistä kapasiteettia. Se oli ihan oikeasti älykäs, aivan eri tavalla kuin kukaan muista koiristamme. En tiedä, onko ainoastaan lapsellista uskoa, että Mörkö oli hyvin erityinen koira, mutta ehkä se ei olekaan oleellista. Minun elämääni ja ajatuksiani se muutti suuresti ja se, jos mikä, on suuri saavutus puolikkaan vaahtosammuttimen kokoiselta tyypiltä. Sellaisen täytyy olla hyvin spesiaali ja merkittävä.

En ole kertaakaan katunut lopetuspäätöstä, en edes puolikkaassa ajatuksessa, en ennen joulukuun 28. päivää enkä liioin sen jälkeen. Silti tuntuu välillä kierolla tavalla irvokkaalta, kuinka tavallaan vapaaehtoisesti päästin jotakin niin minulle tärkeää menemään – vaikka tiedän, että kyse ei ollut minun tahdostani tai halustani, vaan puhtaasti siitä, mikä oli eettisesti oikein. Mörkö vain antoi aina kaiken ja tuntuu, että lähtiessään se vastaavasti otti kaiken. Lohduttomina hetkinä pelkkä menettäminen täyttää mielen, mutta todellisuudessa pikkukoira jätti jälkeensä vähintään yhtä paljon kuin vei mukanaan. Kun minulla on jokin vaikea asia edessäni, huomaan ajattelevani, että mitä Mörkö olisi samassa tilanteessa tehnyt. Se on hassua, melko outoakin kai – miettiä nyt, miten kuollut koira olisi toiminut, mutta juuri niin kummallinen otus se oli. Se opetti minulle korvaamattoman paljon sinnikkyydestä ja päättäväisyydestä, loputtomasta itseluottamuksesta, eikä esimerkiksi kiitokseni pikkukoiralle opiskelupaikkapostauksessa ollut vain kivalta kuulostavaa kaunistelua.



Joulukuun 2012 loppu oli kylmä ja luminen. Lopetuspäivää seuranneena lauantaina päätin lähteä äidin kanssa agihallille seuraamaan agilitykoulutusta, vaikka se oli pelkkää jatkuvaa kyyneliä vastaan taistelemista. Jo silloin aika vääristyi ilkikurisesti – vasta äsken muttei enää ikinä, eilen ja samalla tuhat surun vihlaisua sitten. Kuitenkin kun sinä iltana kahlasimme polvenkorkuisessa hangessa Pärnävaaran huipulle ja käytän siitä kirjoittaessani monikon ensimmäistä, en tarkoita vain minua ja Susua. Muistan, kuinka istuin lumessa pimeydessä keskellä ei mitään ja selitin Susulle ääneen, miten Mörköä olisi kismittänyt moinen vaivalloinen hankireippailu. Kuinka sillä olisi ollut sinioranssi Hurtan mantteli yllään, kuinka se olisi heti yrittänyt tunkea purilaisnenänsä namitaskuuni, kuinka se olisi tsih-tsuh-tuhissut tuohtuneena, kuinka sen siimahäntä olisi naputtanut yli 180 asteen rataa toppavaatetta vasten puolelta toiselle nap-nap-nap. Miten se olisi nostanut etutassunsa polvilleni ja antanut kutittavan pusun. Minusta tuntuu, että se oli siinä, se ihan oikeasti oli. Kun suljen silmät, näen sen. Missä vain, milloin vain.

Ehkä samalla tavalla, kuin se on ikuisesti poissa, on se myös ikuisesti läsnä. Haamuhaukkuna korvissani, mielikuvituskäpälinä polvillani. Ja mikä tärkeintä – jatkuvasti väkevänä muistutuksena mielessäni siitä, että on suurinta rohkeutta uskaltaa nähdä maailma mahdollisuuksina siitä huolimatta, että tietää kaiken kääntyvän aikanaan vääjämättä ikuisuuteen. Toivon, että jonakin päivänä olen yhtä urhea kuin pieni ystäväni oli.




Vaan kuinka kipeän suuri voi ikävä ollakaan. Jos vain vielä kerran saisin pikkukoiran syliini istumaan, tyynyni viereen tuhisemaan, vierelleni temppuja tekemään. Yhden ainoan kerran. Viime päivinä olen katsonut vanhoja videoita ja itkenyt sydänverta – en niinkään pelkästään siksi, että suru viiltää liian pahasti, vaan siksi, että Mörkö on filmeissä niin iloinen, niin iloinen. Minä olin pieni ja osaamaton, kun Mörkö tuli mutta nyt kun katson videoita jälkikäteen, näen miten onnellinen koira Mörkö oli. Sillä oli hyvä elämä, ihan oikeasti oli. En olisi voinut tehdä enempää. Minun täytyy ymmärtää se tai elän ikuisessa itsesyytöksessä. Minä rakastin leijonamieltäni yli kaiken enkä oikein edes tiedä, mitä kyyneleeni väkevimmin tihkuvat – anteeksipyyntöä, kiitollisuutta, syyllisyyttä, yksinäisyyttä, katkeruutta vai iloisia muistoja. Mörkö oli vain niin mahdottoman hieno pieni koira enkä usko, että tulen tapaamaan toista samanlaista elämäni aikana.




Anteeksi. Kahdeksan kirjaimen ketju, jolla on mittaamaton voima – mutta vain meille ihmisille. Koirille se on aina vain sana muiden joukossa ja siksi vaaditaan myös tekoja. Sairaaksi jalostetut koiramme vaativat. Me olemme niille velkaa enemmän kuin nykyisen vääristyneen käsityksen terveydestä ja normaaliudesta. Yhdenkään tulisielun ei tarvitsisi tulla lukituksi ihmisten turhamaisiin, epäeettisiin ja tahallisesti sairaisiin raameihin. Olen jo viikkoja yrittänyt keksiä tähän tekstiin jotakin lohdullista lopetusta, mutta joka kerta fyysinen tukahduttavan paha olo valtaa minut. Tilanne vain tuntuu niin lohduttomalta – onko umpikujasta poispääsyä, vaikka kuinka olisi optimisti?

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla

0 kommenttia




Eilen vanhaan malliin kävelimme Linnunlahden kentälle. Susu teki ehkä noin 70 cm korkeaa pk-estettä, kiintorullailmaisuja ja eteenmenon. Kaikki sujui loistavasti ja maltoin lopettaa onnistuneisiin suorituksiin. Pitäisi aina pitää mielessä, että ei se määrä vaan se laatu – tai sitten molemmat mutta siinä usein jo liiaksi haastetta ;) Tänään ajoin Pärnävaaralle tekemään nopsat tottikset: vauhtinoutoja, lyhyet seuruut ja eteenmeno. Suppis oli ihan liekeissä ja alkaa jo ehdollistua tottisvihjeisiin sekä kenttään ainakin sen perusteella, että sitä sai melkein potkia edestä seuruussa... Ei haittaa! Kunhan ei piippaa ja saan erotettua tokon ja tottiksen toisistaan riittävän hyvin.

Kesä on kiva Ja aivot on vissiin luvallista jättää narikkaan näin lomalla (ainakin jos Viirulta asiaa kysytään...):



Hui kauhistus!

3 kommenttia


Vihdoin ja viimein saimme aikaiseksi käydä ampumassa Susulle. Viime kerrasta oli varmaankin jo pari kesää aikaa ja jopa luulen, että paimen oli kuullut starttipistoolin viimeksi luonnetestissä. Suppishan ei ole leimallisesti ikinä ollut laukausarka vaan sanana ääniherkkä kuvaa sitä paljon paremmin – kovat äkilliset paukut eivät ole sen pahimpia lamauttajia, vaan enemmänkin kaikki epämääräiset kolinat, räminät ja suhinat. Usein sen pelkäämiin ääniin liittyy myös jotakin muita jänniä juttuja kuten haastavia pintoja tai muuta vastaavaa. Esimerkiksi pikkukolaus, joka junassa ajaa sen parissa minuutissa pakokauhuun, ei varmasti aiheuttaisi yhtään mitään reaktiota tutussa lenkkimaastossa tai kesken korkeavireisen tokotreenin. Sitten viimeisen ampumakerran Susun äänihermoilut ovat kuitenkin pahentuneet jonkin verran, joten tarkoitus tänään oli lähinnä selvittää, missä mennään.

Meille kävi klassinen "älä tee ainakaan näin" -tapaus: emme ihan muistaneet, miten pistoolia käytettiinkään ja kun autolla selvittelimme mekanismia, pyssy sitten tietenkin pamahti ja Susu oli ihan parin metrin päässä mutustamassa mustikoita. Emme itse reagoineet ääneen ja kun Susu siinä vähän oli huolestuneena luimuillut ja pörrännyt, palautui se nopeasti itsekseen. Ihan oikeasti rehellisen paukkuarka koira kuten nuori Topi olisi tuossa tilanteessa reagoinut todella vahvasti ja varmaankin menettänyt toimintakykynsä, joten Supen reaktio oli oikein positiivinen juttu.

No – varsinainen suunnitelma oli, että lähden kävelemään Susun kanssa metsään ja äiti ampuu sitten jonkin matkan päästä kaksi laukausta. Ensimmäisen jälkeen koira jäi katsomaan äänen suuntaan häntä koipien välissä mutta hihkaisin sen mukaani ja se tuli. Toiseen se reagoi myös mutta Susu-mittarilla ei pahasti: hääräsi ympärilläni, tähyili säpsyen ja kyseli ohjeita. Jatkoin vain kävelemistä ja jonkin matkan päästä heitin tyypille nameja mättäälle nähdäkseni, miten toimintakykyinen se vielä oli. Hienosti malttoi nuuskutella ja syödä herkut, joten ei ollenkaan paha.

Testailun tulos oli siis oikeastaan juuri sellainen, kuin olin arvellutkin: Susu reagoi ikävämmin kuin aiemmin mutta ei mennyt paniikkiin tai menettänyt toimintakykyään sekä palautui nopeasti ilman sen kummempaa showta. Luulen, että tilanne on nyt kuitenkin tosi haavoittuvainen – ihan kauhean pitkä matka ei ole siihen, että paukuista tulee järkyttävä mörkö, mutta toisaalta jos nyt osaa toimia oikein, tottiksen laukaukset tulevat olemaan ainoastaan haaste eivätkä este. Ainoa kysymys nyt onkin, että mikä se oikea toiminta sitten mahtaisi ollakaan. En tiedä, minkä pitäisi olla tavoite: se, että koira suhtautuu laukauksiin täysin neutraalisti vai se, että ne ovat sen mielestä hyvä juttu ja että se jopa nousisi niistä. Kumpaa yleensä tavoitellaan paukkupelkoisten kanssa? Nyt kai voisi ampua silloin tällöin lenkillä tai sitten silloin kun tehdään jotakin tosi hauskaa (leikitään). Tai jopa niin, että paukku > leikki alkaa. Toisaalta en haluaisi tehdä laukauksista liian isoa numeroa – ei sellaista ajatusta, että kun se kuuluu niin tapahtuu jotakin suurta ja ihmeellistä, oli se sitten kuinka iloinen tapahtuma tahansa.


Topista on tullut vanha, mutta maailman kaunein se on yhä

Tämä on vaikeaa! Yleensä koirien kanssa voi huoletta yrittää ja erehtyä eikä mitään kamalaa tapahdu, mutta nyt tekee helposti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos hutiloi miten sattuu. Pelko on niin vahva tunne, että sitä ei ole sitten ihan helppo peitota, jos se pääsee vallalle. Topia silloin aikoinaan totutimme laukauksiin namiruudun ja Mörkön avulla, mutta en näe, että se on Susun kanssa sopiva saati tarpeellinen keino. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin vielä mennä tottiskentälle ja kylmän viileästi vain ampua kahdesti kesken seuruukaavion – siinä näkisi tilanteen parhaiten. Vaan sitten jos käykin ikävästi ja koira siinä vetääkin täyden pakokauhun päälle, niin voi yhden kammokerran jälkeen olla aikamoinen työmaa edessä. Ääks. Nyt täytyy kysellä viisaammilta ja kokeneemmilta paljon neuvoja. Jos jollakulla on vinkkejä, mielipiteitä tai kokemuksia, kertokaa ihmeessä! Ovat enemmän kuin tarpeen.

Kastella jalat heinikossa

12 kommenttia
Viimeisen viikon ohjelmaan on mahtunut niin festarointia kuin treenaamistakin. Ensimmäinen tarkoitti Susulle sitä, että muutamaksi päiväksi koti muuttui yleiseksi majataloksi, jossa ravasi aamusta aamuun vieraita jopa Sveitsistä saakka. Kolmantena päivänä vilinän ja vilskeen määrä alkoi jo käydä turhan suureksi aussien nupille, mikä näkyi jatkuvana hökellyksenä ja turhina pöhinöinä. Ylimääräisistä rapsuttelijoista Susu on aina oikein mielissään, mutta tuollainen monta päivää kestävä erikoisvalmiudessa päivystäminen väsyttää sitä suuresti. Vaan kyllä Ilosaarirock on vain ihan paras festari – olen ehkä vähän jäävi, mutta se kannattaa ihan oikeasti tulla katsastamaan kauempaakin!



Maanantain hakutreenien kokoontumispaikalla odotellessamme jouduimme todistajiksi kolarille, jossa ei tosin onneksi tullut henkilövahinkoja. Jokainen voi kuitenkin kuvitella, millainen kirskunnan, pamauksen ja räsähdyksen yhdistelmä syntyy, kun henkilöauto posauttaa satasta peräkärryn nurkkaan... Jo ihmisen korvaan kuulosti kammottavalta, joten pahalta tuntui varmasti karvakavereista. Minulla oli Susu ulkona autosta ja tajusin heti, että kohta on aussie sellaisessa paniikkisyöverissä, että sieltä sitä ei ihan hetkeen saa palauteltua toimintakykyiseksi. Nappasin takapenkiltä narulelun ja kipaisin koiran kanssa vähän kauemmas metsään mäen taakse hämmennyksen ja säikähdyksen keskeltä. Hetken mietin, pitäisikö minun vain pysyä neutraalina, mutta sitten ajattelin, että on parempi yrittää tarjota Susulle jokin muu toimintamalli ja siten katkaista pelkolukkoon luisuminen. Se toimi! Harvoin olen nähnyt Susulla niin helpottunutta ilmettä, kun silloin pyytäessäni sen sivulle perusasentoon. Tuskin olin ehtinyt sivu-sanan toiseen tavuun, kun aussie oli jo liimautunut vasempaan jalkaani. Sen korvat nousivat heti pystyyn ja kammotus katosi katseesta. Hetki oli aika hieno ja liikuttava, sillä siinä konkretisoitui se, mitä olen paljon pohtinut: Suppis pääsee yli jo melkein mistä vain, kun sen vain ei tarvitse selvitä ja päättää yksin. Kontrolli ja käskyn alla oleminen on sille kaikkein turvallisin asia. On erikoista, että mitä pelästyneempi Suppis on, sitä kiihkeämmin ja nopeammin se tottelee – ellei siis ole täysin menettänyt toimintakykyään ja vain kuurosokeana piipaten yritä kiivetä syliini. Läheskään kaikki käskyt eivät sille tietenkään ole tällaisia turvasatamia, mutta ne muutamat, kaikkein vahvimmat selkärankaan tallentuneet – sivu, maahan, istu – ovat kuin pelastusrenkaita sille. Tuskin se olisi esimerkiksi noutanut tuossa järkytyksessä, saati laukannut korvat tötteröllä ruutuun, mutta jo se, että nuo kolme menivät pelosta läpi, oli aikamoinen voitto. Maailman reippain suppilonokka!


kuvat kesäkuun puolelta, kun ei ollut vielä kiintorullaa

Ajattelin ensin tehdä treeneissä jotakin ihan helppoa ja yksinkertaista tuon alun sattumuksen takia, mutta Susu tuntui olevan jo niin hyvin palautunut, että tehtiin muutakin. Oikeassa etukulmassa oli tyhjä kangashäkki umpparina ja lähetin koiran ensin sinne. Susu tuumasi jo parinkymmenen metrin päästä piilosta että jaha, ei tuolla ketään ole, ja palasi takaisin keskilinjalle. Torsopistot eivät kelpaa, joten laitoin sen uudestaan ja yllättävän mukisematta se lähti vauhdilla nyt riittävän pitkälle edeten. Vasemmalle Suppis teki oikein hyvän piston ja sieltä löytyi ukko, jolta suorapalkka. Kaksi seuraavaa olivat helppoja kiintorullaukkoja – tsekattiin, josko Susu hoksaisi jo nostaa rullan ilman apuja, mutta ei vielä. Toistoja vain tähän. Kiintorulla muuten palautuu todella hienosti! Esineruudusta paimen kävi hakemassa sukkamytyn ja pörrökukkaron.

Tokoiltukin on! Asetan nyt loppuvuoden tavoitteeksi saada ne pirun kaukot ihan oikeasti kuntoon, koska niitä on kuitenkin tehty jo sellaiset pari vuotta... Kuinka laiska voi ihminen olla? Pitää nyt vain vääntäytyä ylös epätoivosta ja suunnitelmallisesti tehdä paljon paljon paljon toistoja joka päivä kaikkia vaihtoja. Tunnustautuuko kukaan muu kaukokäskyfoobikoksi? Hehee. Muita tähän mennessä voivoi-kurssilta mukaan tarttuneita treenin kohteita: ruudun vauhti ja seuraamaan tulo, luoksetulon stoppiin kunnon jarru, jättöjen mielentila ja keskittyminen. Reilu viikko sitten torstaina kävin myös tekemässä Susun kanssa tottista, kun toiveikkaana ajoin turhaan Pärnälle toteamaan, että kurssiamme on tosiaan joka toinen viikko. Tästä siis opimme, että kalenterit ovat ihan yliarvostettuja, koska tällä tavalla ihan vahingossa tulee tehtyä myös tottisjuttuja ;) Suppis teki A-estettä, piiitkän matkan puunoutoja ja eteenmenoa. Ajattelin nyt yrittää erottaa sille selvästi tokon ja tottiksen, jotta saan sen eri vireeseen. Tottisjutut ovat Susulle teknisesti jo niin tuttuja, että piippailu-uhka on paljon pienempi, joten siellä sitä uskaltaa nostattaa tosi paljon enemmän.

Lisäksi on mökkeilty ja marjastettu paljon. Kesä tuntuu karanneen jonnekin kauas etelään, mutta tällainen viileämpi keli on onneksi oiva koiraharrastuksiin. Toivottavasti kuitenkin vielä vähintään muutamat hellesäät saataisiin tälle kesälle!

Ai niin! Pieni gallup: kännykkäkuvat – joo! / menettelevät / ei missään nimessä?

Ihana kesä

7 kommenttia
Paljon on poimittu mustik... siis hakuiltu   Nyt alkavat olla käsillä ajat, kun maalimiehenä kykkiminen on suorastaan ilo ja alueen tallaukseen menee ainakin tupla-aika, kun samalla pitää harventaa mättäitä vähintäänkin joka viidennen askeleen välein. Ups. No, ei se mitään!



Susulla oli viikko sitten ensimmäistä kertaa kiintorulla. Nokkelat maalimiehet hoksasivat, että ota-kehotus täytyy laittaa heti boikottiin, sillä kun sitä yritti käyttää, Susu oikein mutristi leukansa kiinni en varmana ota! Aika hyvä muistutus Suppiksen norsun muistista tällaisissa asioissa: yhden ainoan kerran olen hermostunut sille treenatessa ja se oli tilanteessa, jossa kotona totutin sitä kantamaan kaikenlaisia erilaisia esineitä eikä se millään meinannut nostaa jotakin vaikeaa esinettä. Silloin käytin ota-käskyä ja se on nyt selkeästi pysyvästi turmeltu sana. Hassu aussie. Yllättävän hyvin kiintorulla sitten palautui, kun löytyi oikea käsky ja koira alkoi saada juonesta kiinni. Treenien jälkeen käytettiin vielä haastava maasto hyväksi ja tallattiin esineruutu, jossa koirat joutuivat etenemään jyrkästi ylämäkeen ja vielä harjun toiselle puolelle näkymättömiin. Susu alkaa olla kyllä aivan todella hyvä esine-etsijä ja se reippaasti upposi takarajalle saakka. Lasten crocs, puukon nahkatuppi ja kangashärpäke löytyivät kaikki hienosti.

Tämän viikon maanantaitreeneissä jatkoimme kiintorullaharjoituksia. Tai no, olisimme jatkaneet, ellei nelivuotias pöhköpaimeneni olisi päättänyt, että ykkösukko oli ihan satavarmasti ihan kaamean pelottava. Ja se yritti vielä ojentaa kätensä, apua! Voi hönttiä Suppiloa! Onneksi tie aussien reippauteen käy namirasian kautta ja kun se jalkojeni juureen piiloon luikittuaan joutui passitetuksi uusintapistolle ja nyt maalimies antoi ensin yhden namin, saatiin rullakin suuhun. Kakkosukolla ilmaisu oli samoin kiintorullalla eikä siinä ollut ongelmaa, kolmosella oli suorapalkka eli oikein kunnon wubbabileet. Näytöille Susua kiritettiin hihkumalla ja minä nyin ja hidastin vahvasti liinasta, jotta aussie ei hämääntyisi tai lannistuisi, jos vaikka kokeessa kompastun tai muuta vastaavaa. Hakuilun jälkeen oli tiedossa jälleen vähän kinkkisempi esineruutu, koska aluetta halkoi useampi metsäautotie ja ne ohjasivat monia koiria todella paljon. Susu on ehkä vähän putkinenä eikä se oikein tuntunut edes huomaavan tätä haastetta. Tai sitten se on vain niin pro ;) Sormikas ja nahkarukkanen palautuivat hienosti mutta muovisen pakasterasian kannen koira jätti ensin nostamatta mutta sekin saatiin lopulta ongelmitta talteen.

Tänään hakuilimme Heidin ja Katjan kanssa. Susulla oli kolme ukkoa: ykkönen aika lähellä näkyvillä, kakkonen takarajalla kuusen takana piilossa, kolmonen samoin pimeänä ja suorapalkalla. Ilmaisut sujuivat tosi hyvin! Kohta Suppis jo varmaan hoksaa nostaa rullan ilman maalimiehen apua. Kakkosukolle lähetin koiran väärästä kohdasta mutta lopulta se ei haitannut yhtään, koska se teki suoran ja syvän piston kuin suoraan oppikirjasta Tulipa treenattua tyhjiä! Esineitäkin tehtiin: Susulla oli etsittävänä kännykkä, uimalasit ja pesukukka. Vähän epäilin, että palautuvatko kaksi ensimmäistä mutta sieltä ne nousivat kuin nousivatkin. Uimalasien palautus oli vähän hankalaa, kun tappijalka-aussie meinasi koko ajan kompastua niihin... Ai tämä olikin se syy, minkä takia pk-koiralla olisi hyvä olla vähän koipiakin ;)


Tässä mitään jalkoja tarvita, riittää että osaa hengata coolin näköisenä...

Hitsin hyvä fiilis treeneistä tällä hetkellä! Susun kanssa yhdessä tekeminen tuntuu niin hienolta. Ennen olisin harmitellut esimerkiksi maanantain ykkösukon mörköilyä ja tuskaillut, miksi aikuisen koiran pitää reagoida noin. Onko se nyt ihan huono kaikkien mielestä? Mitä tein itse väärin? Onko tuo normaalia? Nyt en ajatellut mitään tuollaista, vaan jatkoin vain eteenpäin ja keskityin olemaan ylpeä siitä, että koira lähti uudelleen kun tsemppasin sitä eikä säikähdys painanut lopputreenissä. On ihanaa huomata, että ei Susun tärkeyttä minulle määritä se, pelkääkö se jotakin vai ei tai kuinka hyvin jokin treeni ylipäätään menee. Olen vähän hidas kiintymään, mutta nyt voin täysin rehellisesti sanoa, että en vaihtaisi Susua yhtään mihinkään tai haluaisi sen olevan missään asiassa erilainen. Eihän se silloin olisi minun oma suppilonokkani. Minulla on vielä paljon opittavaa ja myös virheitä paikattavanani, mutta pettymyksen tunne ei ihan oikeasti enää sotke meidän elämäämme. Pidän Sususta ihan kauhean paljon, kaikista sen hassuista ominaisuuksista, niistä sievistä (vaikkakin vähän tappimallisista) jyväkäpälistä lähtien. Suppilo itsekin sen nykyään tietää ja se tekee siitä onnellisemman kuin mikään uusi pallo tai huippumaukas nami ikinä. Tässä asiassa koiraa ei vain voi huijata – se kyllä tietää, milloin sitä rakastetaan vilpittömästi ja milloin ei.

Joskus minulta on kysytty, milloin otan uuden kunnon koiran kun onhan Susu vähän tollanen. Niin millainen? Leikkisä, uskollinen, loputtoman työintoinen, minulle rakkain koira? Tosiaan, en tiedä. Pitäisi varmaan laittaa heti vaihtoon tuollainen onneton tapaus. 


hakukuva pari kesää sitten aussieleiriltä (© Virpi Nieminen), tokokuva viime kesän leiriltä (© Jenni Suomalainen)

Hiljaista mutta hauskaa?

7 kommenttia
Oikeastaan koko kuluneen vuoden meillä on ollut tokotreeneissä yksi ainoa tavoite: hiljaisuus. Ei haukkumista, ei piippaamista, ei volinaa, yninää tai murmatusta. Meidän ääntelyongelmammehan juontaa juurensa Susun pentuaikaan, jolloin olin palveltavan cavalierin jälkeen niin riemuissani aussien yhteistyöinnosta, että en ymmärtänyt että mahdollisimman korkea vire ei ole aina välttämättä synonyymi hyvälle vireelle. Vielä kun Susu ei lähtökohtaisestikaan ole ihan se tasapaksuin tyyppi eikä sen pääkoppa muutenkaan aina pysy reaktioiden perässä, oli käsissä aika nopeasti melkoinen pulma. Toki Suppis varmaan muutenkin olisi ollut kohtalaisen piippausherkkä treenaaja, koska sen ensisijainen reaktio pienestä saakka kaikkiin asioihin ihan tavallisessa arjessa on ollut rääkäisy ja ihan itsekseenkin leikkiessään se mölyää, mutta pitkälti omalla toiminnallani lietsoin siitä volisevan tokokoiran. No, virheistä toivottavasti oppii ja seuraavan kanssa sitten fiksumpana liikenteeseen.

Kun puhutaan ääntelyongelmista, mielestäni on ensisijaisen tärkeää selvittää, miksi koira ääntelee eikä suinpäin vain lähteä tukahduttamaan oiretta. Tosin jos ongelma on aivan äskettäin ilmennyt ja heti ensimmäisistä piippauksista pystytään antamaan napakka negatiivinen palaute, toimii sekin varmaan oivallisesti. Meillä peli siltä osin oli kuitenkin jo aika pitkälti pelattu, joten ongelmaa piti lähteä purkamaan vähän syvemmältä. Varsinaiset haukahdukset tosin sain vain kieltämällä nopeasti pois, mutta kaikki muu pikkuääntely on ollut paljon vaikeampi pulma jo siksi, että tällainen tumpelo ei millään edes ehdi reagoida pieneen nanosekunnin mittaiseen ynähdykseen ennen kuin oho se meni jo.


© Anniina Korjus, kiitos!

Susu ääntelee mielestäni kolmesta eri syystä: 1) epävarmuus 2) komentaminen ja palkan kärkkyminen 3) vire vain nousee liian korkeaksi eikä koira yksinkertaisesti pysty olemaan hiljaa. Tietenkin nämä kaikki liittyvät toisiinsa ja kaikissa on kyse pohjimmiltaan väärästä mielentilasta osaamistasoon ja häiriöön suhtautettuna, mutta itseäni auttaa treenien suunnittelussa, kun paloittelen asian tällä tavalla. Kuinka me sitten olemme treenanneet?

Ykköskohtaan eli epävarmuuteen seuraavat:
  • paljon tekniikkajankkausta
  • paljon häiriöharkkaa
  • ei vaadita koiralta liikaa pelottavissa tilanteissa
  • oman toiminnan selkeys
  • tietyt rutiinit
  • paljon kokeenomaista (koiralle varmuus siitä, että palkattomuus ei tarkoita sitä, että se tekisi väärin)
Kakkoskohdan komentamiseen:
  • yllätyksellisyys
  • mitään ei tapahdu kun ääntä kuuluu
  • paljon malttitreeniä
  • aina liikkurointi
Ajatuksena kaikkiaan se, että koiralta saisi "luulot pois" sen suhteen, että se hökeltää mielessään jo viisi käskyä edellä eikä malta keskittyä. Lisäksi Susu ehti tottua, että kun liikkuri käskyttää, asiat tehdään tietyssä reippaassa tahdissa ja liikkeet toistetaan kaavamaisina – siksi mahdollisimman epäloogista ja vaihtelevaa liikkurointia myös.

Kolmoseen eli yleisesti liian korkeaan vireeseen:
  • oman toiminnan rauhallisuus
  • salamana lennosta tekemisten karsiminen
  • palkan laadun miettiminen – onko koiralla riittävästi henkistä kapasiteettia suorittaa tietyt jutut tietyssä vireessä, onko lelupalkka yksinkertaisesti liian kiihdyttävä? 
Lelupalkka-asiassa Susu on kehittynyt suuresti, kun olemme tehneet "patoamistreenejä" varsinaisten treenien ulkopuolella ja kun se on muutenkin kypsynyt.

Tällaisilla jutuilla Susun ääntely on vähentynyt melkeinpä radikaalisti ja nykyään se alkaa olla melko hiljainen treenatessa – vaikka toki niitä mölykertojakin mahtuu joukkoon. Lisäksi kesäkuun alun BH-koe oli iloinen yllätys, koska Susu ei piipannut yhtään! Nyt meillä kuitenkin alkoi Joan voivoi-kurssi ja ensimmäisellä kurssikerralla torstaina hoksasin, että on tullut ehkä sittenkin jopa liikaa keskityttyä ääntelyyn. Vaikka Susua ei olekaan millään tavalla simputettu ääntelystä tai pelkästään hinkattu samanlaisia juttuja, on sen ilme ehkä jotenkin vähän... lässähtänyt? Se tekee kyllä innolla ja palkkautuu yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta ehkä erityisesti keskittymisen intensiteetti on laskenut ja työskentelystä on tullut huonolla tavalla liian rutinoitunutta. Kun nyt mietin, en edes muista, milloin olisimme tehneet ihan rehellisiä kunnon hulluttelutreenejä tiheällä palkkauksella ja muulla kaikella mahdollisimman ei-kokeenomaisella hauskalla piristettynä. On oikeastaan melkein hullunkurista, että ennen treenasin aina liian nopeatempoisesti, tiheäpalkkaisesti ja hauskasti, ja nyt olen lipsunut ihan toiseen ääripäähän. Olen korostetun rauhallinen, leikkipalkkaukset ovat ihan huomaamatta typistyneet torsoiksi ja joka treenissä tehdään edes vähän jotakin pidempää pätkää palkatta. Ääks! Tämä kurssi tuli siis todella hyvään saumaan ja muutenkin ihan huippua päästä pitkästä aikaa valvovan silmän alle treenaamaan.

Nyt vain pohdin, että onko mahdollista olla hiljaista ja hauskaa samaan aikaan. Joko Susun nuppi kestäisi sen, että välillä saakin sikailla ja vähän päästää kontrollin käpälästä? Haha, nyt tämä alkaa kuulostaa jo ehkä liikaa siltä, että tällä hetkellä koira hipsuttaa masentuneena ja minä yrmytän siinä vieressä – ei, ei ollenkaan! Susulla on kyllä kivaa treenatessa (ja samoin minulla!) mutta nyt siihen olisi ehkä aika yrittää palauttaa vähän särmää ja sähäkkyyttä takaisin. Sellainen kiva ainakin hetkittäinen hedelmäpelisilmäfiilis Täytyy ehdottomasti lähteä testaamaan! Eihän se hiljaisuuden taito sieltä mihinkään katoa, vaikka vähän tehoja lisäisikin.

Onko muilla äänteleviä koiria? Mitä olette pulmalle tehneet? Entä kuulostavatko nuo Susun ääntelyn syyt ja treenausjutut siihen liittyen yhtään järkeviltä? Kaikki ajatukset ovat tosi tervetulleita!