Luminen hakuleiri

kirjoituksen hakukuvat © Timo Rautio ja tokokuvat © Paula Toivola, kiitos!

Viime viikonloppu 19.-20.10. olisi pitänyt viettää nenä visusti tenttikirjassa mutta kuka nyt sellaisen syyn vuoksi jättäisi leirin väliin? Ja aina tulee uusintatenttejä mutta ei uusintaleirejä (tätä sääntöä on lupa soveltaa monessa muussakin tilanteessa – ei tule uusintajuhlia, uusintatreenejä, uusintareissuja tai uusintaleffailtoja... mutta tentti aina! ) Niinpä perjantaina starttasimme Hannan kanssa auton kohti Kuopiota, jossa perillä odottivat melkoisen korkeat valkoiset hanget ja viluinen ilma. Hui! Leiri oli aussieyhdistyksen järjestämä ja kouluttajina toimivat aiemmilta leireiltä tutut Tytti (tottis) ja Samuli (haku) Juntto.

Lauantaina pääsimme ensimmäiseksi tokoilemaan. Toivoin, että Susu ääntelisi ja tällä kertaa toive toteutui – tiedättehän sen, kun menee johonkin koulutukseen jonkin traagisen ongelman kanssa ja sitten yhtäkkiä se onkin kadonnut? On käynyt piippauspulman kanssa useammankin kerran. Ei se kotona ihan oikeasti osaa! Heh. Minun pitää muistaa tarkkailla, mistä syystä Susu volisee – jos se kärkkyy palkkaa, sitä voi ihan oikeasti kieltää, mutta jos taas johtuu epävarmuudesta niin pitää miettiä muuta. En ollut aiemmin jotenkin niin selkeästi osannut ajatella, että vieraista ihmisistä johtuva hermostus näkyy lisääntyvänä piippauksena tai että se on tavallaan "jäänne" entisistä kauhuista. Nykyään kun Susu kuitenkin pystyy jo toimimaan tuollaisissa vaikeissa tilanteissa eikä enää pelkää paniikissa tai päksähtele holtittomasti, niin nykyään epävarmuus näkyy pahempana ääntelynä. Mutta Susu oli kyllä tosi reipas ja muutos entiseen oli kuulemma huomattava eikä Sususta enää arvaisi millainen se on ollut. Jee! Oikeastaan parasta, mitä voi kuulla, sillä Tytti siis on nähnyt Suppiksen pahimmillaan.



Toisella kierroksella kysyin noutoon vinkkejä. Olemme tehneet paljon vauhtinoutoja ja treeneissä Susu jo selvästi oikein kiihdyttää palautuksissa lelun toivossa, mutta koetilanteessa se lysähtää entiseen. Nyt jatkossa yritän saada Susun nuppiin ajatuksen siitä, että noutoliike ei suinkaan lopu edessä pönötykseen, vaan sen jälkeen saattaa tapahtua vielä vaikka mitä hauskaa kuten puun kiertämistä. Palautus on vain siis välivaihe. Paljon pitkiä noutoja ja muuta vauhdikasta myös. Lisäksi minun pitää ehkä vähän nöyrtyä siinä, että kokeenomaisessa palkkaan koiran ponnettomasta palautuksesta (etenkin metalli), vaikka sitä ei periaatteessa pitäisi vahvistaa. Joskus siitä kuitenkin pitäisi päästä palkkaamaan ja vaikka koira ei hirmuvauhtia juuri silloin laukkaisikaan, onhan se kuitenkin positiivinen palaute minua kohti tulemisesta. Lisäksi katsottiin Susun eteentulosta perusasentoon siirtymistä – siis kuinka rumalta sen törmäyshypähdys näyttää. Ei kauhean pahalta mutta minun pitää olla palkkaamatta koiraa sen kohottatutuessa kurre-asentoon sivulla.



Iltapäivällä pääsimme kahlaamaan lumiseen hakumetsään. Välillä lunta tuprutti taivaalta ihan toden teolla ja ukkonakin sai tosissaan bongailla takarajan merkkejä, kun näkökenttä oli täynnä valkoista huttua. Susulla oli nyt siis ollut parin kuukauden tauko hakuilusta ja veikkasin, että se on varmaankin ehtinyt unohtaa kiintorullan ja niinhän se olikin. Muistaakseni Susu teki neljä pimeää ukkoa, joista ykkösellä kiintorulla, kakkosella ja kolmosella irtorulla ja viimeisellä suorapalkka. Suppis selkeästi kummasteli vierasta porukkaa mutta aiemmista samanlaisista tilanteista viisastuneena yritin nostaa sen virettä kunnolla leikittämällä jo ennen ilmoittautumiseen menoa, mikä auttoikin hienosti. Susu etsi hyvin mutta rullat palautuivat epätyypillisesti takaisin lähetyspaikkaan eikä koira siis tehnyt kolmiota palatessaan, mutta todennäköisesti tämä johtui vain tappijalkatyypin mukavuudenhalusta mahaan asti ulottuneessa hangessa. Miksi harppoa umpilumessa, jos on jo menomatkalla raivannut polun?

Sunnuntaina Susu teki tokossa tunnaria, täyskäännöksiä, hyppynoutoa sekä eteenmenoa. Tunnaria ei ehkä kannata yrittää liikaa peukaloida, koska jos palautukseen liikaa yrittää hakea vauhtia, hajoaa kapuloilla työskentely herkästi etenkin, kun kesäisen ongelmasuman jälkeen Susu on yhä vähän epävarma haistelija. Täyskäännös ei näytä yhtään niin tönköltä ja vaikealta kuin miltä se tuntuu. Seuruun paikka on nätti ja siisti mutta enemmän voisi tehdä tylsää suoraa pk-puolta ajatellen. Muutenkin enemmän sellaista häiriötöntä tekemistä, koska nyt kun olemme treenanneet paljon pahassakin häiriössä niin Suppis alkaa olla siinä haka ja oikein aktiivisesti sulkee ylimääräiset jutut pois mutta nyt sitten se tylsyys on vaikeampaa. Eteenmenoon tuli hyvä vinkki piilossa olevasta pallonheittäjästä, jolloin lelua ei tarvitse erikseen häivyttää kentän päädystä.



Hakumetsässä lumi oli vain lisääntynyt yön aikana ja lisäksi rata oli mäkisessä maastossa. Eipähän tullut kylmä maalimiehenä, kun rämpi toppavaatteissa ylös ja alas! Susun treeni oli haastava ja siksi todella opettava. Paljon tuli tyhjiä ja lopulta täytyi ihan pakolla pistottaa koiraa hakemaan yhä uudelleen ja uudelleen, kun sillä alkoi usko loppua löytöihin. Minun ei tarvitse pyydellä töihin patistamista anteeksi Susulta, koska se kyllä tekee, vaikka välillä vähän yrittääkin väistää passiivisuuteen. Ei siis aina negatiivisen palautteen jälkeen tarvitse kehua eli tavallaan mitätöidä napakampaa palautetta heti perään. Susu on hakukoirana tosi kohtelias ja maalimiehiä se yhä edelleen varoo mutta kuten Samppakin sanoi, kaikki ikäkausiin liittyvät pelkojutut ja väistelyt ovat varmasti ollutta ja mennyttä eli koira vain on millainen on. Iän myötä sille toivottavasti tulee varmuutta ja röyhkeyttä työskentelyyn, eikä nöyryys ukoilla periaatteessa haittaa kun Susu kuitenkin tekee mielellään ja pitää palkastaan. Kiintorulla tuo helpotusta tähänkin juttuun, kun Suppe saa itsekseen nostaa rullan.

Paljon tuli taas uusia juttuja ja lisäksi hyviä muistutuksia monista asioista, jotka helposti unohtuvat. Leirit ovat kyllä ihan parhaita! Tänä vuonna ehdittiinkin leireillä oikein urakalla, kun tämä oli jo kolmas agi- ja paimennusleirin sekä tokoleirin jatkoksi. Sain paljon monenlaista pohdittavaa niin itse treeneistä kuin sitten yleisesti muiden kanssa jutteluista mutta taidan kirjoittaa niistä sitten myöhemmin erikseen, ettei tämä venähdä mahdottomiin mittoihin. Kiitos vielä kaikille seurasta ja erityiskiitos Juntoille aina yhtä loistavasta koulutuksesta!

Katu päättyy aurinkoon

Paljon on taas tapahtunut. On ollut ASCA-agilitykisoja, hurjasti hakua, kaukojunnausta, paukkusiedätystä, on eksytty vieraisiin mäkimaastoihin (eloonjäämisestämme kiitän vain ja ainoastaan omenaluuria, köpelösti olisi muuten käynyt) ja ihan vain lomailtukin silloin tällöin. Tämä puuhakas kesä on tehnyt tosi hyvää rikkonaisen kevään jälkeen ja yhä useammin olen huomannut olevani lähes hölmön kiitollinen siitä, että minulla on Susu. Pian palaamme takaisin Helsinkiin ja edessä on jälleen hieman toisenlaisia haasteita meille molemmille. Vaikka aikamoinen haaste tämä koko elämä taitaa olla ja hyvä niin – "alamme edistyä – asiat menevät hitaammin huonoiksi" kuvaa vain yhä niin nerokkaasti millaista tämä meidän koiraharrastus todellisuudessa on... On sitä tässä kaikenlaista vuosien varrella tullut toilailtua.

Erityisen hyvin muistan erään tottiskoulutuksen kolmen vuoden takaa. Silloin Susu oli kaikelle liikkuvalle ja liikkumattomallekin pöhisevä ailahteleva aikapommi emmekä päässeet metriä kentällä eteenpäin ilman, etteikö koiran olisi tarvinnut hyökätä ympäröivää maailmaa vastaan. Fyysisesti välillämme oli vain parin metrin nahkaremmi, mutta henkisesti lanka oli pahasti palasina. Koulutuksen jälkeen itkin, itkin ja itkin – miksi kaikki on näin vaikeaa? Miten olen epäonnistunut näin pahasti? Miksi en pysty suojelemaan koiraani?

Viimeisen viikon aikana olen itkenyt taas, mutta aivan eri syystä ja mainittakoon myös, että en yleisesti ole kovin herkkä pillittämään. Vuosien takaisia tapahtumia muistellessani ymmärsin, kuinka paljon olemme muuttuneet. Reilu viikko sitten tokokoulutuksessa vuoroa odottellessamme Susu nokkasi minulle suppilopusun ja kiepahti selälleen jalkoihini. Koko illan aikana sen häntä ei noussut varoitussirpille tai huulet rypistyneet muuten kuin Marille osoitettuun aussie griniin. "Kiva koira ja todella hyvin hallinnassa", kommentoi kouluttaja. Mitä, sanottiinko meille juuri noin? Kerroin hänelle, kuinka on ollut aika, jolloin vieraskoulutuksiin osallistuminen oli hankalaa, koska koira pelkäsi kentän sivustalla ollutta yleisöä niin, että vain paniikissa kynsi syliini tai liimautui perusasentoon. Notkahduksia on toki yhä mutta yhä useammin Suppis on kuin ajatus ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen kaikki tehty työ tuntuu sen arvoiselta ja olen iloinen siitä, ettemme ole luovuttaneet.



Kuitenkin jos voisin peruuttaa kolme aurinkokierrosta takaisin, en oikein osaisi nimetä montaakaan asiaa, jotka tekisin toisin. Sellaisia pikkujuttuja on kyllä paljon, mutta jos nyt mietitään suurempia linjoja, menee juttu jo kinkkisemmäksi. Susu sosiaalistettiin todella huolella, sen kanssa tehtiin paljon kaikkea, mentiin kaikissa mahdollisissa paikoissa, kysyttiin neuvoja, pidettiin säännöistä kiinni, rakennettiin tekniikkapohjia, leikittiin, naksuteltiin, oltiin positiivisia ja iloisia. Koen, että loppujen lopuksi ainoa, joka meitä on vienyt eteenpäin, on yksinkertaisesti ollut aika. Yhteen hioutuminen, hallinnan paraneminen, harrastukset ja ihan vain hengailu. Oivallus siitä, että tuo onkin muuten aika huippusuppilo ihan sellaisenaan kuin se on. Miksi murehtisin ja märehtisin sitä, että kaikki kotimme lattiat on jouduttu vuoraamaan räikeillä rumilla räsymatoilla, jotta Susu uskaltaisi liikkua sisällä – sillä mitä minä itseni ja koirani sättimisellä saavuttaisin? Alan varovasti olla sitä mieltä, että vaikka on tärkeää tunnistaa ja myöntää kipukohdat, niin ehkä vielä tärkeämpää on uskaltaa arvostaa positiivisia puolia – olivat ne sitten kuinka naurettavan pienen tuntuisia tahansa. Ei täällä mitään ihmeitä tehdä ja olenkin yhä pahasti epämukavuusalueellani joka kerta kirjoittaessani minkäänlaisia hehkutusjuttuja, mutta yritän kovasti opetella sitäkin taitoa, vaikka aina pelkäänkin jonkun vain hörähtelevän niille. Olen kuitenkin edes salaa iloinen joka kerta, kun näen Susun tyytyväisenä napsimassa palkkanamujaan vieraalla maalimiehellä, kun tokotreenien aikaan jossakin kaukana pamahtaa mutta koira ei reagoi, kun kaverini tulevat kylään ja Susu änkeää heidän silitettäväkseen. Kun se ei räjähdä, vaikka naapurin koira ryntää kulman takaa, tai kun se saa hippahepulin tungettuaan siistin sievän nassunsa uhkarohkeasti kuraojaan. Me ollaan vain vaadittu aikaa, rentoutta ja tuhansia toistoja – joku toinen olisi ehkä selvinnyt tähän vähemmällä, mutta koska me olemme me ja tämä on meidän elämämme, ei sillä oikeastaan kai edes ole väliä.

Viime maanantain hakutreeneissä teimme haastavassa mäkimaastossa koemaisen harjoituksen, jossa minä en tiennyt ollenkaan maalimiesten sijaintia. Susu teki koko radan suorat, vauhdikkaat pistot, into vain lisääntyi tyhjä tyhjältä ja se käytti nenäänsä loistavasti. Tuli kehuja ja samoin olo, että tämän takia olemme treenanneet kaikki nämä kesät. Siellä se meni korvat tötteröllä, omppupeppuinen koirani, jonka napanuora ei aikoinaan katkennut vaikka maalimies olisi hihkunut viiden wuban ja kokonaisen nakkipaketin kanssa kolmessakympissä. Koirani, joka on kärsinyt hakuradalla varmaan kaikki maailman erheet ja töppäilyt, joita ohjaaja voi tehdä... En vain osaa kuvailla sitä tunnetta, joka onnistuneista hakutreeneistä tulee. Siellä, jos jossakin, me olemme yhdessä. Se on meidän juttu. Se on varmaankin se sama fiilis, jonka moni saa täydellisestä nollaradasta agilityssä tai paimenessa koiran kanssa. No – jotta ei liikaa pääsisi pilvitunnelmiin, niin on tässä seuraavissa treeneissä sitten myös rymistelty kunnolla takaisin alaskin, mutta kunhan nyt joskus ja jouluna onnistuu niin hyvin menee tässä osoitteessa   Kaikki pieni on loppujen lopuksi aika suurta koirien kanssa.

Hui kauhistus!

Vihdoin ja viimein saimme aikaiseksi käydä ampumassa Susulle. Viime kerrasta oli varmaankin jo pari kesää aikaa ja jopa luulen, että paimen oli kuullut starttipistoolin viimeksi luonnetestissä. Suppishan ei ole leimallisesti ikinä ollut laukausarka vaan sanana ääniherkkä kuvaa sitä paljon paremmin – kovat äkilliset paukut eivät ole sen pahimpia lamauttajia, vaan enemmänkin kaikki epämääräiset kolinat, räminät ja suhinat. Usein sen pelkäämiin ääniin liittyy myös jotakin muita jänniä juttuja kuten haastavia pintoja tai muuta vastaavaa. Esimerkiksi pikkukolaus, joka junassa ajaa sen parissa minuutissa pakokauhuun, ei varmasti aiheuttaisi yhtään mitään reaktiota tutussa lenkkimaastossa tai kesken korkeavireisen tokotreenin. Sitten viimeisen ampumakerran Susun äänihermoilut ovat kuitenkin pahentuneet jonkin verran, joten tarkoitus tänään oli lähinnä selvittää, missä mennään.

Meille kävi klassinen "älä tee ainakaan näin" -tapaus: emme ihan muistaneet, miten pistoolia käytettiinkään ja kun autolla selvittelimme mekanismia, pyssy sitten tietenkin pamahti ja Susu oli ihan parin metrin päässä mutustamassa mustikoita. Emme itse reagoineet ääneen ja kun Susu siinä vähän oli huolestuneena luimuillut ja pörrännyt, palautui se nopeasti itsekseen. Ihan oikeasti rehellisen paukkuarka koira kuten nuori Topi olisi tuossa tilanteessa reagoinut todella vahvasti ja varmaankin menettänyt toimintakykynsä, joten Supen reaktio oli oikein positiivinen juttu.

No – varsinainen suunnitelma oli, että lähden kävelemään Susun kanssa metsään ja äiti ampuu sitten jonkin matkan päästä kaksi laukausta. Ensimmäisen jälkeen koira jäi katsomaan äänen suuntaan häntä koipien välissä mutta hihkaisin sen mukaani ja se tuli. Toiseen se reagoi myös mutta Susu-mittarilla ei pahasti: hääräsi ympärilläni, tähyili säpsyen ja kyseli ohjeita. Jatkoin vain kävelemistä ja jonkin matkan päästä heitin tyypille nameja mättäälle nähdäkseni, miten toimintakykyinen se vielä oli. Hienosti malttoi nuuskutella ja syödä herkut, joten ei ollenkaan paha.

Testailun tulos oli siis oikeastaan juuri sellainen, kuin olin arvellutkin: Susu reagoi ikävämmin kuin aiemmin mutta ei mennyt paniikkiin tai menettänyt toimintakykyään sekä palautui nopeasti ilman sen kummempaa showta. Luulen, että tilanne on nyt kuitenkin tosi haavoittuvainen – ihan kauhean pitkä matka ei ole siihen, että paukuista tulee järkyttävä mörkö, mutta toisaalta jos nyt osaa toimia oikein, tottiksen laukaukset tulevat olemaan ainoastaan haaste eivätkä este. Ainoa kysymys nyt onkin, että mikä se oikea toiminta sitten mahtaisi ollakaan. En tiedä, minkä pitäisi olla tavoite: se, että koira suhtautuu laukauksiin täysin neutraalisti vai se, että ne ovat sen mielestä hyvä juttu ja että se jopa nousisi niistä. Kumpaa yleensä tavoitellaan paukkupelkoisten kanssa? Nyt kai voisi ampua silloin tällöin lenkillä tai sitten silloin kun tehdään jotakin tosi hauskaa (leikitään). Tai jopa niin, että paukku > leikki alkaa. Toisaalta en haluaisi tehdä laukauksista liian isoa numeroa – ei sellaista ajatusta, että kun se kuuluu niin tapahtuu jotakin suurta ja ihmeellistä, oli se sitten kuinka iloinen tapahtuma tahansa.


Topista on tullut vanha, mutta maailman kaunein se on yhä

Tämä on vaikeaa! Yleensä koirien kanssa voi huoletta yrittää ja erehtyä eikä mitään kamalaa tapahdu, mutta nyt tekee helposti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos hutiloi miten sattuu. Pelko on niin vahva tunne, että sitä ei ole sitten ihan helppo peitota, jos se pääsee vallalle. Topia silloin aikoinaan totutimme laukauksiin namiruudun ja Mörkön avulla, mutta en näe, että se on Susun kanssa sopiva saati tarpeellinen keino. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin vielä mennä tottiskentälle ja kylmän viileästi vain ampua kahdesti kesken seuruukaavion – siinä näkisi tilanteen parhaiten. Vaan sitten jos käykin ikävästi ja koira siinä vetääkin täyden pakokauhun päälle, niin voi yhden kammokerran jälkeen olla aikamoinen työmaa edessä. Ääks. Nyt täytyy kysellä viisaammilta ja kokeneemmilta paljon neuvoja. Jos jollakulla on vinkkejä, mielipiteitä tai kokemuksia, kertokaa ihmeessä! Ovat enemmän kuin tarpeen.

Kastella jalat heinikossa

Viimeisen viikon ohjelmaan on mahtunut niin festarointia kuin treenaamistakin. Ensimmäinen tarkoitti Susulle sitä, että muutamaksi päiväksi koti muuttui yleiseksi majataloksi, jossa ravasi aamusta aamuun vieraita jopa Sveitsistä saakka. Kolmantena päivänä vilinän ja vilskeen määrä alkoi jo käydä turhan suureksi aussien nupille, mikä näkyi jatkuvana hökellyksenä ja turhina pöhinöinä. Ylimääräisistä rapsuttelijoista Susu on aina oikein mielissään, mutta tuollainen monta päivää kestävä erikoisvalmiudessa päivystäminen väsyttää sitä suuresti. Vaan kyllä Ilosaarirock on vain ihan paras festari – olen ehkä vähän jäävi, mutta se kannattaa ihan oikeasti tulla katsastamaan kauempaakin!



Maanantain hakutreenien kokoontumispaikalla odotellessamme jouduimme todistajiksi kolarille, jossa ei tosin onneksi tullut henkilövahinkoja. Jokainen voi kuitenkin kuvitella, millainen kirskunnan, pamauksen ja räsähdyksen yhdistelmä syntyy, kun henkilöauto posauttaa satasta peräkärryn nurkkaan... Jo ihmisen korvaan kuulosti kammottavalta, joten pahalta tuntui varmasti karvakavereista. Minulla oli Susu ulkona autosta ja tajusin heti, että kohta on aussie sellaisessa paniikkisyöverissä, että sieltä sitä ei ihan hetkeen saa palauteltua toimintakykyiseksi. Nappasin takapenkiltä narulelun ja kipaisin koiran kanssa vähän kauemmas metsään mäen taakse hämmennyksen ja säikähdyksen keskeltä. Hetken mietin, pitäisikö minun vain pysyä neutraalina, mutta sitten ajattelin, että on parempi yrittää tarjota Susulle jokin muu toimintamalli ja siten katkaista pelkolukkoon luisuminen. Se toimi! Harvoin olen nähnyt Susulla niin helpottunutta ilmettä, kun silloin pyytäessäni sen sivulle perusasentoon. Tuskin olin ehtinyt sivu-sanan toiseen tavuun, kun aussie oli jo liimautunut vasempaan jalkaani. Sen korvat nousivat heti pystyyn ja kammotus katosi katseesta. Hetki oli aika hieno ja liikuttava, sillä siinä konkretisoitui se, mitä olen paljon pohtinut: Suppis pääsee yli jo melkein mistä vain, kun sen vain ei tarvitse selvitä ja päättää yksin. Kontrolli ja käskyn alla oleminen on sille kaikkein turvallisin asia. On erikoista, että mitä pelästyneempi Suppis on, sitä kiihkeämmin ja nopeammin se tottelee – ellei siis ole täysin menettänyt toimintakykyään ja vain kuurosokeana piipaten yritä kiivetä syliini. Läheskään kaikki käskyt eivät sille tietenkään ole tällaisia turvasatamia, mutta ne muutamat, kaikkein vahvimmat selkärankaan tallentuneet – sivu, maahan, istu – ovat kuin pelastusrenkaita sille. Tuskin se olisi esimerkiksi noutanut tuossa järkytyksessä, saati laukannut korvat tötteröllä ruutuun, mutta jo se, että nuo kolme menivät pelosta läpi, oli aikamoinen voitto. Maailman reippain suppilonokka!


kuvat kesäkuun puolelta, kun ei ollut vielä kiintorullaa

Ajattelin ensin tehdä treeneissä jotakin ihan helppoa ja yksinkertaista tuon alun sattumuksen takia, mutta Susu tuntui olevan jo niin hyvin palautunut, että tehtiin muutakin. Oikeassa etukulmassa oli tyhjä kangashäkki umpparina ja lähetin koiran ensin sinne. Susu tuumasi jo parinkymmenen metrin päästä piilosta että jaha, ei tuolla ketään ole, ja palasi takaisin keskilinjalle. Torsopistot eivät kelpaa, joten laitoin sen uudestaan ja yllättävän mukisematta se lähti vauhdilla nyt riittävän pitkälle edeten. Vasemmalle Suppis teki oikein hyvän piston ja sieltä löytyi ukko, jolta suorapalkka. Kaksi seuraavaa olivat helppoja kiintorullaukkoja – tsekattiin, josko Susu hoksaisi jo nostaa rullan ilman apuja, mutta ei vielä. Toistoja vain tähän. Kiintorulla muuten palautuu todella hienosti! Esineruudusta paimen kävi hakemassa sukkamytyn ja pörrökukkaron.

Tokoiltukin on! Asetan nyt loppuvuoden tavoitteeksi saada ne pirun kaukot ihan oikeasti kuntoon, koska niitä on kuitenkin tehty jo sellaiset pari vuotta... Kuinka laiska voi ihminen olla? Pitää nyt vain vääntäytyä ylös epätoivosta ja suunnitelmallisesti tehdä paljon paljon paljon toistoja joka päivä kaikkia vaihtoja. Tunnustautuuko kukaan muu kaukokäskyfoobikoksi? Hehee. Muita tähän mennessä voivoi-kurssilta mukaan tarttuneita treenin kohteita: ruudun vauhti ja seuraamaan tulo, luoksetulon stoppiin kunnon jarru, jättöjen mielentila ja keskittyminen. Reilu viikko sitten torstaina kävin myös tekemässä Susun kanssa tottista, kun toiveikkaana ajoin turhaan Pärnälle toteamaan, että kurssiamme on tosiaan joka toinen viikko. Tästä siis opimme, että kalenterit ovat ihan yliarvostettuja, koska tällä tavalla ihan vahingossa tulee tehtyä myös tottisjuttuja ;) Suppis teki A-estettä, piiitkän matkan puunoutoja ja eteenmenoa. Ajattelin nyt yrittää erottaa sille selvästi tokon ja tottiksen, jotta saan sen eri vireeseen. Tottisjutut ovat Susulle teknisesti jo niin tuttuja, että piippailu-uhka on paljon pienempi, joten siellä sitä uskaltaa nostattaa tosi paljon enemmän.

Lisäksi on mökkeilty ja marjastettu paljon. Kesä tuntuu karanneen jonnekin kauas etelään, mutta tällainen viileämpi keli on onneksi oiva koiraharrastuksiin. Toivottavasti kuitenkin vielä vähintään muutamat hellesäät saataisiin tälle kesälle!

Ai niin! Pieni gallup: kännykkäkuvat – joo! / menettelevät / ei missään nimessä?

Ihana kesä

Paljon on poimittu mustik... siis hakuiltu   Nyt alkavat olla käsillä ajat, kun maalimiehenä kykkiminen on suorastaan ilo ja alueen tallaukseen menee ainakin tupla-aika, kun samalla pitää harventaa mättäitä vähintäänkin joka viidennen askeleen välein. Ups. No, ei se mitään!



Susulla oli viikko sitten ensimmäistä kertaa kiintorulla. Nokkelat maalimiehet hoksasivat, että ota-kehotus täytyy laittaa heti boikottiin, sillä kun sitä yritti käyttää, Susu oikein mutristi leukansa kiinni en varmana ota! Aika hyvä muistutus Suppiksen norsun muistista tällaisissa asioissa: yhden ainoan kerran olen hermostunut sille treenatessa ja se oli tilanteessa, jossa kotona totutin sitä kantamaan kaikenlaisia erilaisia esineitä eikä se millään meinannut nostaa jotakin vaikeaa esinettä. Silloin käytin ota-käskyä ja se on nyt selkeästi pysyvästi turmeltu sana. Hassu aussie. Yllättävän hyvin kiintorulla sitten palautui, kun löytyi oikea käsky ja koira alkoi saada juonesta kiinni. Treenien jälkeen käytettiin vielä haastava maasto hyväksi ja tallattiin esineruutu, jossa koirat joutuivat etenemään jyrkästi ylämäkeen ja vielä harjun toiselle puolelle näkymättömiin. Susu alkaa olla kyllä aivan todella hyvä esine-etsijä ja se reippaasti upposi takarajalle saakka. Lasten crocs, puukon nahkatuppi ja kangashärpäke löytyivät kaikki hienosti.

Tämän viikon maanantaitreeneissä jatkoimme kiintorullaharjoituksia. Tai no, olisimme jatkaneet, ellei nelivuotias pöhköpaimeneni olisi päättänyt, että ykkösukko oli ihan satavarmasti ihan kaamean pelottava. Ja se yritti vielä ojentaa kätensä, apua! Voi hönttiä Suppiloa! Onneksi tie aussien reippauteen käy namirasian kautta ja kun se jalkojeni juureen piiloon luikittuaan joutui passitetuksi uusintapistolle ja nyt maalimies antoi ensin yhden namin, saatiin rullakin suuhun. Kakkosukolla ilmaisu oli samoin kiintorullalla eikä siinä ollut ongelmaa, kolmosella oli suorapalkka eli oikein kunnon wubbabileet. Näytöille Susua kiritettiin hihkumalla ja minä nyin ja hidastin vahvasti liinasta, jotta aussie ei hämääntyisi tai lannistuisi, jos vaikka kokeessa kompastun tai muuta vastaavaa. Hakuilun jälkeen oli tiedossa jälleen vähän kinkkisempi esineruutu, koska aluetta halkoi useampi metsäautotie ja ne ohjasivat monia koiria todella paljon. Susu on ehkä vähän putkinenä eikä se oikein tuntunut edes huomaavan tätä haastetta. Tai sitten se on vain niin pro ;) Sormikas ja nahkarukkanen palautuivat hienosti mutta muovisen pakasterasian kannen koira jätti ensin nostamatta mutta sekin saatiin lopulta ongelmitta talteen.

Tänään hakuilimme Heidin ja Katjan kanssa. Susulla oli kolme ukkoa: ykkönen aika lähellä näkyvillä, kakkonen takarajalla kuusen takana piilossa, kolmonen samoin pimeänä ja suorapalkalla. Ilmaisut sujuivat tosi hyvin! Kohta Suppis jo varmaan hoksaa nostaa rullan ilman maalimiehen apua. Kakkosukolle lähetin koiran väärästä kohdasta mutta lopulta se ei haitannut yhtään, koska se teki suoran ja syvän piston kuin suoraan oppikirjasta Tulipa treenattua tyhjiä! Esineitäkin tehtiin: Susulla oli etsittävänä kännykkä, uimalasit ja pesukukka. Vähän epäilin, että palautuvatko kaksi ensimmäistä mutta sieltä ne nousivat kuin nousivatkin. Uimalasien palautus oli vähän hankalaa, kun tappijalka-aussie meinasi koko ajan kompastua niihin... Ai tämä olikin se syy, minkä takia pk-koiralla olisi hyvä olla vähän koipiakin ;)


Tässä mitään jalkoja tarvita, riittää että osaa hengata coolin näköisenä...

Hitsin hyvä fiilis treeneistä tällä hetkellä! Susun kanssa yhdessä tekeminen tuntuu niin hienolta. Ennen olisin harmitellut esimerkiksi maanantain ykkösukon mörköilyä ja tuskaillut, miksi aikuisen koiran pitää reagoida noin. Onko se nyt ihan huono kaikkien mielestä? Mitä tein itse väärin? Onko tuo normaalia? Nyt en ajatellut mitään tuollaista, vaan jatkoin vain eteenpäin ja keskityin olemaan ylpeä siitä, että koira lähti uudelleen kun tsemppasin sitä eikä säikähdys painanut lopputreenissä. On ihanaa huomata, että ei Susun tärkeyttä minulle määritä se, pelkääkö se jotakin vai ei tai kuinka hyvin jokin treeni ylipäätään menee. Olen vähän hidas kiintymään, mutta nyt voin täysin rehellisesti sanoa, että en vaihtaisi Susua yhtään mihinkään tai haluaisi sen olevan missään asiassa erilainen. Eihän se silloin olisi minun oma suppilonokkani. Minulla on vielä paljon opittavaa ja myös virheitä paikattavanani, mutta pettymyksen tunne ei ihan oikeasti enää sotke meidän elämäämme. Pidän Sususta ihan kauhean paljon, kaikista sen hassuista ominaisuuksista, niistä sievistä (vaikkakin vähän tappimallisista) jyväkäpälistä lähtien. Suppilo itsekin sen nykyään tietää ja se tekee siitä onnellisemman kuin mikään uusi pallo tai huippumaukas nami ikinä. Tässä asiassa koiraa ei vain voi huijata – se kyllä tietää, milloin sitä rakastetaan vilpittömästi ja milloin ei.

Joskus minulta on kysytty, milloin otan uuden kunnon koiran kun onhan Susu vähän tollanen. Niin millainen? Leikkisä, uskollinen, loputtoman työintoinen, minulle rakkain koira? Tosiaan, en tiedä. Pitäisi varmaan laittaa heti vaihtoon tuollainen onneton tapaus. 


hakukuva pari kesää sitten aussieleiriltä (© Virpi Nieminen), tokokuva viime kesän leiriltä (© Jenni Suomalainen)

Alkukesän treenikattaus

Näin kesällä tulee treenattua sen verran ahkerasti, että en millään pysy raportoinnissa perässä, joten ajattelin koota lajikohtaiset tiivistykset alkukesän ajalta. Jokainen voi sitten kätevästi bongata kaikkein kiinnostavimmat osiot ilman mailinmittaisten postausten läpiselailua. En oikein muutenkaan ole osannut päättää, että kirjoitanko treeneistä vai ei. Kiinnostavatko ihan tavalliset treenipostaukset?

Haku

Hakua olemme treenanneet kerran tai kahdesti viikossa. Ilmaisu on koko tämän kauden toiminut lähes moitteetta satunnaisia himpun liian aikaisia rullanräkimisiä lukuun ottamatta. Susu ottaa irtorullan ukolta yhä kuulemma lähes huvittavan hienovaraisesti mutta onneksi tyyli on vapaa ja ainakaan ei tarvitse arpoa onko tyyppi liian röyhkeä työskentelijä. Nyt Suppis on myös oppinut, että minä liikun keskilinjalla eikä enää yritä palata lähetyspaikalle rullaa tuodessaan. Näytöille lähtee hyvin ja seuraavaksi pitää alkaa harjoitella kaikkia yllätyksiä niihin: nykäyksiä, minun kaatumisiani ja muita vastaavia. Muutamissa viimeisimmissä treeneissä Susulla on ollut myös suorapalkkoja siellä täällä ja suureksi yllätyksekseni ilmaisukuvio ei ole kärsinyt ollenkaan niiden takia. On tosi hyvä juttu, että niitäkin voi nyt käyttää huoletta ja siten saada harjoituksiin vaihtelevuutta. Seuraavaksi on aika ottaa kiintorulla metsään, mutta en usko siitä tulevan sen suurempaa ongelmaa. Umpipiiloja (myös tyhjiä) meillä on ollut aika lailla joka viikko.

Palkkoina on ollut edelliskesien tapaan ruokaa ja välillä pallo myös muilla kuin vikalla maalimiehellä. Susu on kyllä reipastunut hurjasti, koska nykyään se lähtee leikkimään rennosti jopa vierailla ukoilla ilman, että minä olen lähellä. Vaikka haku lajivalintana ei silloin aikoinaan ehkä ollut se helpoin Susun kaltaiselle ujolle hännystelijälle ja minun kaltaiselleni pk-keltanokalle, olen koko ajan tyytyväisempi, että emme ole luopuneet haun treenaamisesta. Se on tehnyt Susulle todella hyvää – hitaasti mutta varmasti aussiesta on koko ajan tullut itsenäisempi ja rohkeampi työskentelijä ja jaksan vakaasti uskoa, että kaikki tämäntyyppiset harrastukset tukevat myös arkea. Mielestäni kaikkien arkatassujen kanssa kannattaa edes kokeilla lähteä ahdistavista agihalleista ja tokokentiltä metsään tekemään yhdessä jotakin koiralle luontaista – oli se sitten hakua, jäljestystä tai ihan mitä hyvänsä. Jotakin, jossa koira saa käyttää nenäänsä ja siten rentoutua sekä oivaltaa pystyvänsä vaikka mihin. Monet arat ovat sitten toki myös paukkuarkoja, joten pk-lajien treenaaminen on siltä kannalta "hyödytöntä", mutta vaikka meidänkin kohdalla nyt paukut osoittautuisivat liian suureksi haasteeksi, en silti yhtään kadu kaikkia niitä metsissä hyttysten syötävinä vietettyjä tunteja. Ja Suppilo varmasti vielä vähemmän!

Pian täytyy käydä testaamassa laukausten tilanne. En ole vielä varma, kuinka pitkäjänteisesti jaksan alkaa siedättää Susua niihin, jos se reagoi niihin yhtään vahvemmin. Olen vähän pessimistinen totuttamisen suhteen, koska kokeissa olot ovat muutenkin haastavat: pitkä raskas koepäivä, ei palkkaa, vieras ympäristö ja niin edelleen. Ei mahdotonta varmastikaan, mutta iso homma! Mutta en tosiaan yhtään tiedä, miten Susu tätä nykyä reagoi paukkuihin, joten ei hutkita ennen kuin tutkitaan.

Esineruutua olemme myös tehneet ja viime talven päivittäiset etsintähumputtelut Vallilan puistoissa ovat tuottaneet tulosta niin, että Susulla on nenä mallikkaasti auki ja se etsii vaikka kuinka sinnikkäästi. Nyt vain paljon erilaisia vieraita esineitä!

Vepe

Vesipelastuksessa Susu on tehnyt vanhoja tuttuja soveltuvuuskokeen liikkeitä kerran viikossa Kaunislahdessa. Helppo ja hauska homma, tuumii aussie ja hinaa rantaan niin veneen kuin hukkuvankin sekä vie narun veneeseen hienosti. Pian pääsemme vihdoin ja viimein viralliseen kokeeseenkin, pitäkää peukkuja pystyssä! Luulen, että vepeilyt saattavat meidän osaltamme olla aika lailla sitten tässä, koska Suppis on niin kovin pikkarainen. Olen ehkä vähän vainoharhainen, mutta pelkään sen loukkaavan itsensä voittajaluokan vaikeammissa liikeissä.

Toko

Tokoja olemme tehneet viikottain useaan otteeseen eri porukoissa. Olen sortunut treenaamaan muutaman kerran ilman suunnitelmaa ja se on tunnetusti tie tokotuhoon, joten tästä eteenpäin lupaan ja vannon jälleen kirjata kaiken ylös ennen kuin lähden huitomaan kentälle. Suurimpia haasteita tällä hetkellä ovat varmaankin metalli ja kaukot – kaikki muu on oikeastaan jo suhteellisen hyvällä mallilla. Suureksi ilokseni Susu on ollut myös äärimmäisen hiljainen viime treenit eli olisiko mahdollista, että se on alkanut oppia jotakin? Voiko olla totta, että treenaaminen tuottaa tulosta? Kas, yllättävää ;) Totta puhuen välillä ollut sen verran epätoivoinen olo ääntelyn suhteen, että ihan oikeasti jokainen hiljainen treeni antaa mittaamattoman määrän tsemppiä eteenpäin. Vielä me sinne kokeisiin pääsemme! Tämän asian suhteen en aio luovuttaa, koska niin paljon aikaa ja eritoten kärsivällisyyttä on ladattu tähän pirun piippailupulmaan. Jo hipihiljainen BH-koe oli lohduttava juttu, vaikka toko onkin ääntelyn suhteen paljon vaikeampi laji meille.

Paimennus

Laitetaan nyt tämäkin tähän, vaikka enemmänkin taitaa jäädä kokeiluksi meidän osaltamme. Pari viikkoa sitten kävimme Kiteellä aussiekasvattaja Pian luona paimentamassa. Susu teki välillä ihan hyvin, minä odotusten mukaisesti en Heh. Lisäksi Susu säikkyi maatilan paukahduksia sen verran, että luikki pariin kertaan aitauksesta karkuun. Oli kuitenkin tosi mielenkiintoista päästä käymään Pialla ja etenkin Viian ankkapaimennus oli nastaa katsottavaa, vaikka ei meistä kahdesta taida paimentyttöä ja -koiraa tullakaan.

Sellaista! Paljon on tullut puuhasteltua kaikenlaista. Välillä mietin, onko kaksi treeniä päivässä liikaa, mutta toisaalta Susulla on aina myös täyslepopäiviä ja loppujen lopuksi kunkin koiran osalta itse treeni on aina tosi lyhyt. Me ihmiset siellä hakupiiloissa kökimme puoli iltaa tai hiki hatussa pumppaamme veneitä vepeilyä varten... Lisäksi koiralla riittää intoa ja paloa tehdä yhdessä hommia, mikä on kai kuitenkin paras mittari. Aktiivijakson jälkeen jaksaa sitten taas malttaa pitkän pakkastalven kaupunkioloissa.

BH Patchcoat Sweet Dream

Viikko sitten melkein huvikseni soittelin josko tämänpäiväiseen BH-kokeeseen olisi jollakin ihmeen tuurilla ollut vielä aussienmentävä kolo. Kokeeseen olikin paljon tilaa, joten ei siinä sitten muu auttanut kuin tänään hankkiutua kentälle koiran paperit kourassa. Kaaviota kävelin vielä koepaikalla ja yritin painaa 50-käänny-10-juokse-hidasta-15-15-15-mantraa mieleeni parhaani mukaan. Lopulta muistin kaavion onneksi ilman ongelmia! Muuten en juuri koetta panikoinut, koska tiesin, että Susu kyllä osaa. On osannut jo ainakin kolme vuotta, mutta kun joku on vähän laiska ilmoittautumaan... Vähän tosin jännitin kaupunkiosuuden häiriökoiraosuuksia, mutta sitten vain ajattelin, että jos koira ei pysy hallinnassa yhteiskuntakelpoisesti niin jo nyt on kumma. On tässä sen verran yhdessä kaikkea tahkottu Lisäksi en ole aiemmin halunnut viedä nuorta herkkistä tekemään pitkiä kaavioita, kun ei meillä ole maasto kuitenkaan ollut valmis. Nyt tänä vuonna viimein BH-tunnuksella saattaa toivottavasti olla jotakin todellista käyttöäkin, jos hyvin käy.

BH-koiria oli kolme, joten homma pyöritettiin niin, että yksi koirakko aina huilasi ja kaksi muuta tekivät. Meille sattui paras mahdollinen vaihtoehto, kun kerrankin arpaonni suosi ja nostin kakkosen suoritusnumeroksi – Susu meni ensin paikallaoloon, sitten oli virittelyhuili ja viimeisenä varsinainen tottisosuus. Alun ilmoittautuminen suurten ja mahtavien suojelukoirien välissä sujui ongelmitta ja muutenkin koko kokeen kaikki meni niin kuin pitääkin eli jokainen teki hienosti oman työnsä. Olen kyllä niin kiitollinen siitä, että meillä jokaisessa tokokokeessa ja nyt tässä BH-kokeessa on ollut seurana erinomaisesti hallinnassa olevia kilpakumppaneita. Tuntuu, että nykyään on ihan tuurista kiinni, tuleeko sieltä toinen koira niskaan vai ei.

Tuomarina kokeessa toimi Tita Poikonen, joka oli todella mukava, asiallinen ja tasapuolisen tarkka kaikille. Paikallaolosta Susu sai erinomaisen. Se oli maannut rauhallisesti ja nousi täpäkästi takaisin perusasentoon. Remmiseuruu oli erittäin hyvä, vapaana seuruu hyvä, istuminen erittäin hyvä ja luoksetulo maahanmenon yhteydessä samoin erittäin hyvä. Olin tyytyväinen Suppilon työskentelyyn, vaikka sillä erityisesti vapaana seuruun aikana välillä kontakti vähän rakoili ja käännökset kärsivät. Paikka pysyi kuitenkin hyvin ja olin erityisen iloinen siitä, että joka ikiseen liikkeeseen Suppis lähti yhtä hyvällä asenteella sekä tsemppasi aina uudelleen. Se ei ehkä vain ole kyllin tottunut työskentelemään noin pitkään ja pitkäveteisiä kaavioita, koska periaatteessa sen motivaatio kyllä säilyi loppuun saakka. On kuitenkin koiralle kuin koiralle aika haasteellista työskennellä katkeamatta viisi minuuttia tuollaista teknistä tarkkaa työtä. Lisäksi se ei äännellyt yhtään! Jee! Mietiskelin, että olisiko tottikseen syytä lähteä hakemaan lisää virettä, mutta todennäköisesti Susun päänuppi ei ainakaan vielä riitä siihen – se alkaa heti vuotaa piippaamalla. Luulen, että tuollaisella pikkusievällä mutta tarkalla suorittamisella voi kuitenkin pärjätä pk-puolellakin vallan mainiosti, jos ei mitään kauhean suuria tavoittele. Kontakti pitää vain saada kantamaan koko kaavion ajan ja henkilöryhmää kenties joskus treenatakin.



Kaupunkiosuus tehtiin samaisella kentällä. Oli lenkkeilijä, pyöräilijä, juuri käynnistetyn auton kuskin kanssa jutustelua, koiraohitus ja tolpassa pönötystä. Annoin Susun mennä aika vapaasti, mutta ohituksessa pyysin sitä seuraamaan ja tolppaan jätin sen käskyn alle. Kuulostelin piiloon, että se olisi vähän murissut ohittavalle sakemannille, mutta joko kuulin omiani tai se ei ollut iso juttu. Lisäksi paimen päksähti pari kertaa auton luona perusasennossa nakottaessaan, mutta kuski vain naureskeli, että sekin tahtoo jutella. Eihän Susu missään nimessä tuollaisissa tilanteissa aggressiivisuudesta reagoikaan, se vain purkaa heti haukahduksilla pientäkin jännitystä.



Vihdoinkin kaikkien osuuksien jälkeen Susun pk-kilpailukirjaan merkittiin ensimmäinen tulos ja sain (ostaa :D) BH-lätkän. Aluksi ajattelin, että no tämähän meni ihan ok ja kyllähän tämän nyt jo kuuluikin läpi mennä. Sitten muistin, että haloo pahvi, tämä ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Ei ollut itsestäänselvyys, että Susu ei paineistunut pahemmin siruntarkastuksesta. Ei ollut itsestäänselvyys, että se ei alkanut mörköillä paikallaolopaaluja. Ei liion ollut itsestäänselvyys, että se ei moukunut koko seuraamisten ajan tai lähtenyt litomaan, kun kaukana pamahti pakoputki. Suppilo oli maailman reippain omppupeppu! Puikkonokka, piparminttusilmä, minulle ihan paras palveluskoira.

Vielä kerran 2012

En ole ennenkään ollut täsmällisesti ajan tasalla vuosikatsausten kanssa, mutta tämä on kyllä jo aikamoinen venähdys. Kuluvaa vuotta mennään jo pian toisen neljänneksen puolella, mutta ajattelin vielä viimeisen kerran palata siihen, mitä kaikkea 2012 toi mukanaan. Yritin ylle valita mahdollisimman paljon kuvia, jotka eivät olisi aiemmin blogissa näkyneet, mutta sen verran heikosti tuli viime vuonna kuvailtua, että varmaan jo kertaalleen esiteltyjäkin mahtui mukaan. Tämän vuoden tavoite minulle voisikin olla se, että ulkoilutan kameraa ahkerammin.

Elämässämme tapahtui hurja määrä uusia isoja juttuja ja muutoksia – niin hyviä kuin huonojakin. Minä sain keväällä valkolakin ja syksyllä muutimmekin jo toiselle puolelle Suomea. Joulukuussa pikkukoira lähti ja jätti jälkeensä mittaamattoman suuren aukon, joka kumahtelee yhä lamauttavan onttona. Susun ikävyyksiin taas kuului alkuvuodesta tiettyjen pelkojen radikaali paheneminen. Tuloksellisesti vuosi sen sijaan ei ehkä ollut se aktiivisin, mutta opin Sususta viime vuonna enemmän kuin edeltäneinä kolmena vuonna yhteensä. Uskaltaisin melkein sanoa, että ensimmäistä kertaa ihan oikeasti löysin sen todellisen hassun Suppilon kaikkien tavoitteiden ja pohdintojen takaa. Niin kummalta ja nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin, niin eniten se vaati uskallusta luovuttaa. Rohkeutta olla ylpeä tähänastisista saavutuksista ja todellista, aitoa ymmärrystä siitä, että koira on ihan oikeasti ensisijaisesti koira – ei taitavuuden tai onnistumisen mittari. Olen monesti viime kuukausien aikana miettinyt, kuinka ihmeessä saan nämä ajatukseni sanoiksi. Monelle olen yrittänyt selittää muutoksia, joita tuntuu tapahtuneen ajattelussani, mutta en oikein itsekään saa niistä aina otetta. Tiedän vain sen, että kesällä treenikentillä ja -metsissä vietettyinä lukuisina tunteina monet palat loksahtivat käytännön tasolla kohdalleen, ja syksyn vaihtuessa talveen kuului loksahtelua myös minun pääni sisällä. Kun Mörkö kuoli, aloin ymmärtää, kuinka suuri onni koiramme meille ovat eikä niitä saisi milloinkaan pitää itsestäänselvyyksinä.

No – entäpä ne konkreettiset toteutumat sitten? Tällaisia olin laittanut tammikuussa 2012 tavoitteiksi:

• toko: VOI1, (TK3), ääntelylle lopulliset heipat
• agi: viimeinen nolla kolmosiin, vuoden 2012 SM-nollien keräily loppukesästä eteenpäin?
• haku: BH (vaikka seuraamisten ajattelu haukotuttaa jo nyt), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne pysyy tapissa
• vepe: SOVE, ALO1

Tavoitteet oli asetettu sillä varauksella, että pystymme treenaamaan suhteellisen aktiivisesti tiuhaan vaihtuvista asuinpaikoista huolimatta. Ihan niin ei käynyt, vaan esimerkiksi kevät meni lähinnä idän ja etelän välillä sukkuloidessa. Koko kesän saimme kuitenkin treenattua säännöllisesti ja voi hitsi, miten hauska harrastuskesä olikaan! Sususta on tullut juuri sellainen treenikaveri, jollaisesta olen aina haaveillut: se on loputtoman innokas, motivoitunut ja yhteistyöhaluinen. Ja monessa asiassa jo melkoisen taitava! Vaikka yhä edelleen pelot rasittavat tekniikkaosaamisen näkymistä, jaksan olla ihan loputtoman onnellinen onnistumisista ja hetkistä, joina Suppis loistaa. Kun vaikeimmillaan tilanteet ovat sellaisia, että esimerkiksi aussieleirillä jokaisen päivän tokotreeniaika meni kokonaan siihen, että Susu 4-veelle syötettiin kissanruokaa ja sitä leikitettiin kentällä, koska se pelkäsi katsomassa olleita ihmisiä niin pahasti, tuntuu huipulta, kun sitten usein yhdessä pystymme treenaamaan ihan normaalisti eivätkä ulkopuoliset osaa arvata vaikeuksia. Leiristä en koskaan saanutkaan sen laajemmin kirjoitettua, mutta sieltä saimme niin hyviä eväitä arkeen ja harrastuksiin, että fiilis Susun kanssa olemisesta ei olisi ollenkaan näin hyvä ilman niitä muutamaa päivää. Koin, että ensimmäistä kertaa meitä ihan oikeasti kunnolla autettiin suurempien kokonaisuuksien osalta. Iso kiitos niille, jotka tästä itsensä toivottavasti tunnistavat, jos sattuvat lukemaan! Into parantaa Susun luottamusta minuun ja lujittaa tekniikkaosaamista on tosi suuri, ja nuo kaksi asiaa ovat edelleen se suurin tavoite. Minä tiedän, että Susu osaa, ja uskon ihan täysillä siihen, että vielä yhdessä pystymme selviämään ja saavuttamaan vaikka mitä. Luulen, että Suppiksen kaltaisen ajatuksenlukijan kanssa minun uskallukseni luottaa meihin on melkein tärkeintä.

Viime vuoden tulostavoitteista täyttyi siis lopulta ainoastaan agilitytavoite kolmosiin nousun osalta. Vaikka näin kirjoitettuna näyttää aika onnettomalta saaliilta, ei oikeastaan harmita ollenkaan. Tokoja saimme todella hyvin työstettyä eteenpäin ja maltoin pysyä päätöksessäni olla menemättä kokeeseen ennen kuin Susu pystyy tekemään vaikeissakin oloissa kokeenomaisen treenin hipihiljaa. Siihen on vieläkin pitkä matka, mutta lähempänä jo ollaan. Tokoa pystyy onneksi treenaamaan vielä suunnilleen viimeisilläkin eläkepäivillä, joten mikäs tässä on treenaillessa BH-titteli jäi viime(kin) vuonna vain suunnitelman tasolle eikä syynä ollut vielä(kään) muu kuin laiskuus. Mutta jospa viimein tänä vuonna! Onhan se hirvittävän rankkaa laittaa yksi ilmo menemään ja opetella seuruukaavio... Huoh.

Agilityssä oli muutama ihan oikeasti todella loistava flow-treeni, mutta koska se on mielestäni kuitenkin kokonaiseen vuoteen aika surkuhupaisa määrä, olemme nyt määrittelemättömän mittaisella agilitytauolla. Minä en vain jotenkin saa kiinni lajin hauskuudesta tällä hetkellä ja Susun kanssa, joten parempi antaa ainakin nyt väliaikaisesti olla. Välillä voi tietenkin kipaista kisoissa ja itse asiassa pääsiäisenä olemme menossa skabaamaan vallan kuuden startin verran. Saa nähdä, kuinka käy.

Varmaankin kaikkein parasta koko viime vuodessa olivat hakutreenit. Yhteistyö tuntui kehittyvän tosi paljon ja jotenkin metsässä työskentely vain alkoi sujua, minkä lisäksi ilmaisu alkoi vihdoin ja viimein pelittää näppärästi. Innolla odotan, josko jo tänä vuonna pääsisimme kokeeseenkin. Huh, pelkkä ajatuskin kyllä jännittää ihan kamalasti... Mutta olisihan se niin siistiä! Tämä hakutaival on ollut nimittäin niin pitkä ja kiemurainen (mutta ei onneksi yhtään ikävällä tavalla!), koska Suppis on joutunut koekappaleen asemaan. Huimasti on ollut opeteltavaa ihan uudenlaisen lajin parissa. Nyt on tosin jo neljä hakukesää takana, mutta silti tuntuu, että ymmärtääköhän sitä oikeasti yhtään mistään yhtään mitään. Todennäköisesti ei.

Ainoa asia, mikä vuoden 2012 kisarintamalta jäi harmittamaan, oli se, että emme mahtuneet vepekokeeseen. Sususta sukeutui kesäkuukausien aikana ihan hurja vesipelastaja! En olisi ikinä uskonut, kuinka sinnikäs, yritteliäs ja – niin – suorastaan holtiton rantaleijona siitä biitsillä kuoriutuikaan. Vepeily teki varmasti sekin osaltaan oikein hyvää Susun itsevarmuudelle. Toivottavasti tänä vuonna päästään kokeeseen jo heti alkukesästä!

Vuodelle 2013 voisi melkein suoraan kopioida saman listan kuin viime vuodelle... Mahtaakohan tässä tavoitteiden listailussa olla siis mitään järkeä? Krhm. Kirjoitetaan lista nyt vielä tähän uudestaan pienen realismin sekä parin lisäuhkauksen kera:

• toko: ääntelyn kärsivällistä kitkemistä (VOI1, TK3)
• haku: BH (nyt ihan oikeasti!), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne edelleen tapissa, kiintorulla
• vepe: SOVE, ALO1 (ilmoittaudu!)

Sellaista! Koska maailmasta löytyy viisaita miehiä ja naisia, jotka osaavat pariin riviin tiivistää sen, mitä minä yritän tuhanteen sanaan ympätä, vielä yksi lainaus tähän loppuun. Siinä on harvinaisen paljon ideaa etenkin tällaiselle vatvojalle. Oikeasti.

En koskaan ajattele tulevaisuutta. Se tulee kyllin pian.
- Albert Einstein

Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia kympillä jokaisesta sekunnista, jonka saan viettää aussie vierelläni, ihan suppilona. Kun oikein tajuaa sen, että ei se siinä ikuisuuksiin saakka ole, alkaa maailma näyttää ihan erilaiselta kuin ennen.

Ps. Jokainen lisäinfo liittyen syötteen toimimattomuuteen tai toimivuuteen on tosi toivottu! Tsekkaa siis edellinen postaus tai tähänkin voi kommentoida. Oman blogin uutisvirtaan blogi kannattaa varmuuden varalta lisätä tällä osoitteella, jotta varmuudella toimii: http://suppilo.blogspot.com/feeds/posts/default