Katu päättyy aurinkoon



Paljon on taas tapahtunut. On ollut ASCA-agilitykisoja, hurjasti hakua, kaukojunnausta, paukkusiedätystä, on eksytty vieraisiin mäkimaastoihin (eloonjäämisestämme kiitän vain ja ainoastaan omenaluuria, köpelösti olisi muuten käynyt) ja ihan vain lomailtukin silloin tällöin. Tämä puuhakas kesä on tehnyt tosi hyvää rikkonaisen kevään jälkeen ja yhä useammin olen huomannut olevani lähes hölmön kiitollinen siitä, että minulla on Susu. Pian palaamme takaisin Helsinkiin ja edessä on jälleen hieman toisenlaisia haasteita meille molemmille. Vaikka aikamoinen haaste tämä koko elämä taitaa olla ja hyvä niin – "alamme edistyä – asiat menevät hitaammin huonoiksi" kuvaa vain yhä niin nerokkaasti millaista tämä meidän koiraharrastus todellisuudessa on... On sitä tässä kaikenlaista vuosien varrella tullut toilailtua.

Erityisen hyvin muistan erään tottiskoulutuksen kolmen vuoden takaa. Silloin Susu oli kaikelle liikkuvalle ja liikkumattomallekin pöhisevä ailahteleva aikapommi emmekä päässeet metriä kentällä eteenpäin ilman, etteikö koiran olisi tarvinnut hyökätä ympäröivää maailmaa vastaan. Fyysisesti välillämme oli vain parin metrin nahkaremmi, mutta henkisesti lanka oli pahasti palasina. Koulutuksen jälkeen itkin, itkin ja itkin – miksi kaikki on näin vaikeaa? Miten olen epäonnistunut näin pahasti? Miksi en pysty suojelemaan koiraani?

Viimeisen viikon aikana olen itkenyt taas, mutta aivan eri syystä ja mainittakoon myös, että en yleisesti ole kovin herkkä pillittämään. Vuosien takaisia tapahtumia muistellessani ymmärsin, kuinka paljon olemme muuttuneet. Reilu viikko sitten tokokoulutuksessa vuoroa odottellessamme Susu nokkasi minulle suppilopusun ja kiepahti selälleen jalkoihini. Koko illan aikana sen häntä ei noussut varoitussirpille tai huulet rypistyneet muuten kuin Marille osoitettuun aussie griniin. "Kiva koira ja todella hyvin hallinnassa", kommentoi kouluttaja. Mitä, sanottiinko meille juuri noin? Kerroin hänelle, kuinka on ollut aika, jolloin vieraskoulutuksiin osallistuminen oli hankalaa, koska koira pelkäsi kentän sivustalla ollutta yleisöä niin, että vain paniikissa kynsi syliini tai liimautui perusasentoon. Notkahduksia on toki yhä mutta yhä useammin Suppis on kuin ajatus ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen kaikki tehty työ tuntuu sen arvoiselta ja olen iloinen siitä, ettemme ole luovuttaneet.



Kuitenkin jos voisin peruuttaa kolme aurinkokierrosta takaisin, en oikein osaisi nimetä montaakaan asiaa, jotka tekisin toisin. Sellaisia pikkujuttuja on kyllä paljon, mutta jos nyt mietitään suurempia linjoja, menee juttu jo kinkkisemmäksi. Susu sosiaalistettiin todella huolella, sen kanssa tehtiin paljon kaikkea, mentiin kaikissa mahdollisissa paikoissa, kysyttiin neuvoja, pidettiin säännöistä kiinni, rakennettiin tekniikkapohjia, leikittiin, naksuteltiin, oltiin positiivisia ja iloisia. Koen, että loppujen lopuksi ainoa, joka meitä on vienyt eteenpäin, on yksinkertaisesti ollut aika. Yhteen hioutuminen, hallinnan paraneminen, harrastukset ja ihan vain hengailu. Oivallus siitä, että tuo onkin muuten aika huippusuppilo ihan sellaisenaan kuin se on. Miksi murehtisin ja märehtisin sitä, että kaikki kotimme lattiat on jouduttu vuoraamaan räikeillä rumilla räsymatoilla, jotta Susu uskaltaisi liikkua sisällä – sillä mitä minä itseni ja koirani sättimisellä saavuttaisin? Alan varovasti olla sitä mieltä, että vaikka on tärkeää tunnistaa ja myöntää kipukohdat, niin ehkä vielä tärkeämpää on uskaltaa arvostaa positiivisia puolia – olivat ne sitten kuinka naurettavan pienen tuntuisia tahansa. Ei täällä mitään ihmeitä tehdä ja olenkin yhä pahasti epämukavuusalueellani joka kerta kirjoittaessani minkäänlaisia hehkutusjuttuja, mutta yritän kovasti opetella sitäkin taitoa, vaikka aina pelkäänkin jonkun vain hörähtelevän niille. Olen kuitenkin edes salaa iloinen joka kerta, kun näen Susun tyytyväisenä napsimassa palkkanamujaan vieraalla maalimiehellä, kun tokotreenien aikaan jossakin kaukana pamahtaa mutta koira ei reagoi, kun kaverini tulevat kylään ja Susu änkeää heidän silitettäväkseen. Kun se ei räjähdä, vaikka naapurin koira ryntää kulman takaa, tai kun se saa hippahepulin tungettuaan siistin sievän nassunsa uhkarohkeasti kuraojaan. Me ollaan vain vaadittu aikaa, rentoutta ja tuhansia toistoja – joku toinen olisi ehkä selvinnyt tähän vähemmällä, mutta koska me olemme me ja tämä on meidän elämämme, ei sillä oikeastaan kai edes ole väliä.

Viime maanantain hakutreeneissä teimme haastavassa mäkimaastossa koemaisen harjoituksen, jossa minä en tiennyt ollenkaan maalimiesten sijaintia. Susu teki koko radan suorat, vauhdikkaat pistot, into vain lisääntyi tyhjä tyhjältä ja se käytti nenäänsä loistavasti. Tuli kehuja ja samoin olo, että tämän takia olemme treenanneet kaikki nämä kesät. Siellä se meni korvat tötteröllä, omppupeppuinen koirani, jonka napanuora ei aikoinaan katkennut vaikka maalimies olisi hihkunut viiden wuban ja kokonaisen nakkipaketin kanssa kolmessakympissä. Koirani, joka on kärsinyt hakuradalla varmaan kaikki maailman erheet ja töppäilyt, joita ohjaaja voi tehdä... En vain osaa kuvailla sitä tunnetta, joka onnistuneista hakutreeneistä tulee. Siellä, jos jossakin, me olemme yhdessä. Se on meidän juttu. Se on varmaankin se sama fiilis, jonka moni saa täydellisestä nollaradasta agilityssä tai paimenessa koiran kanssa. No – jotta ei liikaa pääsisi pilvitunnelmiin, niin on tässä seuraavissa treeneissä sitten myös rymistelty kunnolla takaisin alaskin, mutta kunhan nyt joskus ja jouluna onnistuu niin hyvin menee tässä osoitteessa   Kaikki pieni on loppujen lopuksi aika suurta koirien kanssa.
  • rss
  • Del.icio.us
  • Digg
  • Twitter
  • StumbleUpon
  • Reddit
  • Share this on Technorati
  • Post this to Myspace
  • Share this on Blinklist
  • Submit this to DesignFloat

8 kommenttia:

Jannika kirjoitti...

Tulee aina hyvä fiilis näistä kirjoituksista, kun tietää millaista vuoristorataa teillä on ollut Susun kanssa. Mahtavaa, että nyt menee jo noin hyvin.

Itse olen miettinyt, että mikä siinä onkin, että aina jaksaa vaan puurtaa ja puurtaa. Raxun kanssa olen valehtelematta 70% treenikertojen jälkeen itku silmässä kun koira on taas lähtenyt lapasesta. Viimeksi eilen koira joutui paniikkiin nähdessään matkavesikupin, joka meillä on aina treeneissä mukana. Todellinen syy taisi olla se, että oli paljon koiria ympärillä ja oli huono päivä pään kestämisen kanssa. Itku meinasi tulla, kun namitin koiraa vesikipolle, että se muistaisi ettei se ole mörkö. Ja sitten kävelylle rauhoittumaan ja takaisin treenialueelle tekemään muutama i-m-s-vaihto, ettei jää huono maku koiralle. Joskus miettii että mitä varten jaksaa, kun koira kerää paineita musta, agiesteistä, epäonnistumisesta ja sen pelosta, ympäristöstä... Mutta sitten taas on hyviä päiviä jolloin koira on super ja mahtava.

Teidän blogi innostaa jatkamaan yrittämistä! Kiitos kun kirjoitat rehellisesti siitä, millaista on, kun koiran kanssa on ongelmia. Moni vaan vaikenee näistä asioista.

Tiia Hämäläinen kirjoitti...

Hienoa, että treenit edistyy! Kaikki koirat ei ole vaan niin helppoja ja turha ajatella, että se olisi huonoa sosialistamista! Palkitsevinta on kun vaikean koiran kanssa saa treenit sujumaan. Tokokisoissa mulle riitti, jos koira työskenteli kivasti, väliä sillä mikä tulos tuli.

Olet selvästi toiminut oikein, kun koira luottaa suhun ja on varmempi. Rasmuksen kanssa se helpottui iän myötä, ennen se pelkäsi miehiä ja nykyään tulee iloisesti moikkaamaan muita.

Miimi kirjoitti...

<3 Sirkku <3
Te ootte kyllä niin upeita Susun kanssa. Ja tossut mätsää vielä silmien väriin :)

Henna kirjoitti...

Kaikki ongelmat on tehty voitettaviksi - te olette mainio esimerkki siitä! :)

Anonyymi kirjoitti...

Hienosti kirjoitettu kuninkuuslajista! Kun hakutreeneissä olisi hyvä olla se palkkapäämäärä aina kunnossa, niin ohjaajan kohdalla paras palkka on helppo keksiä. Se on juuri tuollainen suoritus, minkä kuvasit :). Toivottavasti pääset joskus kokemaan sen myös kisoissa!
t.Ilona

Johanna kirjoitti...

Ihana teksti ja ainakin inspiroi meitä Nitan kanssa jatkamaan eteenpäin :) Meilläkin on vielä toivoa ja vuosia edessä!

Sirkku kirjoitti...

Kiitos tuhannesti kaikille ihanista kommenteista! Lämmittivät tosi paljon mieltä :)

Sirkku kirjoitti...

Jannika, voi ei, ihanaa, jos näistä on apua jollekin muullekin! Mahtavaa :) Varmasti Raxunkin kanssa asiat vielä helpottavat! Ihmeitähän nyt ei tapahdu tai muuta vastaavaa, mutta pikkuaskelin meidänkin elomme on rahoittunut ja nimenomaan se, että työkaluja asioista selviämiseen alkaa olla jo aika paljon. Pitää yrittää löytää sellaista rentoa armollisuutta itseäänkin kohtaan ja sitten toisaalta hyväksyä se, että nykytilannetta pitää aina verrata huonompiin aikoihin eikä niinkään ajatella sitä, että moni saavutus on ihan normijuttu jollekin muulle. Tsemppiä! :)

Tiia, niinpä! Kaikki on niin yksilökohtaista. Rasmukselle terkkuja :)

Miimi, pitää yrittää etsiä harmoniaa vaikka sitten olemalla sävy sävyyn :D

Henna :) ihana kommentti!

Ilona, toivotaan niin! Kunhan vain saataisiin laukaukset kuntoon. Haku on hieno laji :)

Johanna, ihan totta! Olen enemmän kuin iloinen, jos tämä tsemppasi :) Milloinkaan ei kannata luovuttaa ja onneksi vuosia on edessä vielä vaikka kuinka.

Lähetä kommentti