"Ei se ole hankala – maailma ei vain ole sille sellaisenaan sopiva"

22 kommenttia
Tänään on Susun viisivuotissyntymäpäivä. Unohduin lukemaan vanhoja juttuja Susun pentublogista ja edellisestä blogista. Keräsin tähän kirjoitukseen koonnit, kuvia ja sitaatteja viiden vuoden ajalta

2008
Patchcoat S-pennut syntyivät vuoden viimeisenä päivänä.

2009
Susu tuli meille. Pentuaika oli tosi aktiivista – sosiaalistamista, treenaamista, leireilyä, eri lajeja... Susu oli pikkupennusta saakka hirmuisen leikkisä ja se kasvoi heti vahvasti kiinni minuun. Ensimmäinen vuosi sujui hyvin, vaikka nelikuisesta asti koiran reaktiot uhkiin ja pelkoihin olivat jo ihan totisia.



"Millainen Susu sitten on? Tuskin ainakaan tapaus sieltä helpoimmasta päästä. Jonkun mielestä se on todella arka, toisen mielestä tytön volyyminappi on turhan kaakossa, kolmas heristää sormea pikkupoliisin ominaisuudelle ja neljäs löytää vikaa ties mistä. Sellainen Susu on – pidättyväinen, herkkähaukkuinen ja vahtiva, mutta samalla paljon muutakin. Susulla on mieletön keskittymiskyky, se rakastaa omia ihmisiään yli kaiken, on aina valmis tekemään kaikkea ja on kaikin puolin mitä mainion pikkupaimen."

"Susu on niin loistava koira! Niin rakas pieni puikkonokka. Mitä tahansa sen kanssa keksiikin tehdä, on se aina yhtä innoissaan mukana omppupylly keikkuen. Ja Susu on päivä päivältä ihanampi – millainen se oikein onkaan vuoden päästä? Tai viiden?"

2010
Vuosi oli haastava. Olin aika hukassa, kun Susu vuoroin panikoi kuollakseen ja vuoroin räjähteli. Meno luisui enemmän tai vähemmän raiteiltaan. Tokossa oli paha ääntelyongelma, agilityssä asennevamma. Juoksut vaikuttivat todella vahvasti siihen, millainen koira milloinkin oli. Tokosta saimme ALO1 ja agin kisaura korkattiin hypärillä.




"Syön sanani, jos olen joskus sanonut paimenkoiraa helpoksi. Toimii kuin ajatus – niin hyvässä kuin pahassa."

"Harmittaa ihan kamalasti, kun en osaa olla tyytyväinen Susuun (agilityssä). Etenkin, kun pikkupaimen yrittää aina parhaansa ja haluaa niin kovasti olla mieliksi."

"Nuoren koiran kanssa oleminen on niin paljon muutakin kuin yksittäisten suoritusten pikkutarkkaa hiomista, sillä ensin pitää kyhätä jonkinlainen pohja treenaamiselle ja raivata esteet tieltä – voittaa pelot, opetella oppimaan ja sitä rataa. Saada koira tuntemaan, että on oikeasti okei yrittää, epäonnistua ja vielä nousta takaisin jaloilleen. On niitä mutkattomia koiria, joiden kanssa kaikki nämä mietteet voi heittää mielestä, mutta Susu ei kai ole niitä."

"Vielä joskus haluaisin päästä kunnolla perille Sususta."

"Mietin, tuleeko jokaisen omistamansa koiran kanssa jossain vaiheessa sellainen tunne, että juuri tällainen koira minulla kuuluukin olla ja että me sovimme hyvin yhteen työparina. Tietää, että tässä on se koira, josta vielä joskus tulee toinen puoli ajatuksista, sininen varjo vierelle. Sellainen Sususta tulee, siitä olen ihan varma."


2011
Pulmat jatkuivat ja ääniherkkyys paheni mutta hiljalleen aurinko alkoi paistaa yhä useammin. Susu steriloitiin, Viiru tuli meille. Aloin jo ymmärtää Susua ja oivaltaa sen, että pikakorjausta ei ole, mutta se oli vasta ensimmäinen askel – olin yhä neuvoton sen suhteen, mitä minun tulisi tehdä. Näin lukon mutten löytänyt avaimia. Kesä oli ihana: treenasimme ja kisasimme paljon. Loppuvuodesta pystyin jo suhtautumaan vaikeuksiin rennommin ja nauramaankin Suppiksen hönteille jutuille. Tokossa AVO1, agissa kakkosiin.




"Aussie ailahtelee saman päivän ja jopa treenin aikana äärilaidasta toiseen, räjähdysvaarasta luimuiluun. Tuottaa melkoisia haasteita pysyä itse tasaisena turvana ja tukena, kun samalla niin usein joutuu vääntämään kättä käytöstavoista herkkien hetkien vastapainoksi."

"Susu on niin yhden ihmisen koira kuin vain voi olla ja joskus kieltämättä tuottaa päänvaivaa osata olla juuri oikeanlainen maailman keskipiste propellikorvaiselle otukselle."

"Se on niin hurjan ailahtelevainen, kaikki sävyt ja reaktiot löytyvät laidasta laitaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun lisätään siihen vuoristorataan vielä kaikki hormonihiireilyt ja muut, en ole enää alkuunkaan haka sanomaan mitään yleispätevää Supesta. Välillä se on ihanan helppo ja välillä taas on kovin vaikeaa."

"Susu täyttää pian kolme. Ehkä näitä kausia vain aina välillä tulee, en tiedä. Sen luonnetta kuvaa hyvin se, että se ei ikinä hihkaise “case closed!” Aina jää vähän varaa epäilykselle ja vanhoihin kauhistuksiin paluu tapahtuu todella herkästi. Aussien mielestä jokaisella kultaisella reunuksella on pilvensä."

"Nykyään suhtaudun asiaan jo vähän huvittuneesti – Suppilo on herttainen höntti, jonka maailma nyt vain on vähän vaarallisempi kuin muiden."

2012
2012 oli muutosten vuosi. Asuimme vähän siellä täällä ja syksyllä siirryimme pysyvästi Joensuusta Helsinkiin. Nyt jälkikäteen ihmettelen, miten hyvin selvisimme kaikesta myllerryksestä – reissaamisista, muutoista, kaikista uusista jutuista. Arki alkoi tasoittua, mutta pelkokerroin kasvoi eksponentiaalisesti – kun paha paikka tuli, koira luisui suoraan paniikkiin. Kesä oli taas täynnä treenejä, kisattiin vain agissa ja Susu nousi kolmosiin. Jouduin lopettamaan kilpaurheilun SM-tasolla, Mörkö kuoli.



"On ikävää, jos koko ajan joutuu vääntämään asioista ja olemaan ikään kuin vastakkain, vaikka todellisuudessa koiran kanssa pitäisi toimia tiiminä. Nyt sitä kuluttavaa kitkaa ei ole ollut, vaan koiran kanssa on ollut hyvä olla ja toimia. Parasta on se, miten hyväntuulinen Susu on ollut. Se on niin herttainen, kun on onnesta suunnilleen soikeana. Sellainen sillä on oikeus olla – toisin sanoen sillä on oikeus saada sellaista puuhaa ja sellaiset ohjeet elämään, että sen ei tarvitse vaivata kirjavaa päätään turhilla huolilla. Hassu propellikorva. Minä niin tykkään siitä. Vaikka ehkä liian harvoin sen ääneen sanon."

"Susu vaatii paljon, se ei ole mikään huoleton kotikamu, jonka kanssa voi vain olla ja elellä. Se tarvitsee paljon tekemistä, toimintaohjeita ja jatkuvaa tukea. Sen kanssa pitää ihan oikeasti olla, ei riitä että vie lenkille ja treenaa. Tai että on sen kanssa 350 päivää vuodessa, pitäisi olla ainakin se 360. Olen jollain tapaa vasta nyt ymmärtänyt, mistä Susun hyvä elämä koostuu, eikä se ole mikään ihan helppo valmispaketti."

"Kaikkein paras fiilis tulee yhdessä tekemisen tunteesta – siitä, että pystyn ihan ääneenkin sanomaan, että sovitaan Suppilon kanssa jo hetkittäin aika hyvin yhteen!"

"Ainoa keino lähemmäs lisänimeä Suppilon varahermojärjestelmä on ihan oikeasti yhdessä tekeminen ja oleminen – ajatus siitä, että olemme tiimi, johon pitää saada rakennettua aukoton luottamus välittämättä siitä, millä silmällä muut katsovat tai mitä he ajattelevat."

2013
Sususta tuli aikuinen. Minustakin ehkä jo vähän. Kevät meni pääsykokeisiin päntätessä, kesä treenattiin taas tosi ahkerasti. Pääsin eläinlääkikseen. Tuloksia tuli – BH, SOVE, vepen ALO1 ja TK3. Susu oli rennompi ja ihanampi kuin koskaan, arki helppoa ja yhdessä tekeminen mahtavaa. Ymmärsin, kuinka tärkeä Susu minulle on.



"Yhtäkkiä olin ihan hirvittävän onnellinen siitä, että minulla on se ja nimenomaan juuri se. Oma Suppilo."

"Löysin sen todellisen hassun Suppilon kaikkien tavoitteiden ja pohdintojen takaa. Niin kummalta ja nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin, niin eniten se vaati uskallusta luovuttaa. Rohkeutta olla ylpeä tähänastisista saavutuksista ja todellista, aitoa ymmärrystä siitä, että koira on ihan oikeasti ensisijaisesti koira – ei taitavuuden tai onnistumisen mittari."

"Minä tiedän, että Susu osaa, ja uskon ihan täysillä siihen, että vielä yhdessä pystymme selviämään ja saavuttamaan vaikka mitä."

"Notkahduksia on toki yhä mutta yhä useammin Suppis on kuin ajatus ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen kaikki tehty työ tuntuu sen arvoiselta ja olen iloinen siitä, ettemme ole luovuttaneet."

Viimeisten viiden vuoden aikana elämässäni on muuttunut ihan kaikki yhtä lukuunottamatta. Susu on ollut aina tässä, koko ajan vierelläni, puikkonokka pomppien. Tähän kirjoitukseen tarvitsisi jonkin hienon, kokoavan lopetuksen, mutta en tunnu löytyvän sanoja. Ne kujeilevat Susun rennossa laukassa, iloisessa ilmeessä ja yhtäkkisissä hepuleissa, kierivät nippusiteeksi välillemme. Olen löytänyt jotakin, josta en edes oikein tiedä, mitä se on. Kiitos Susu, kiitos Miimi, kiitos Hanne! Kiitos kaikki, jotka ovat auttaneet meitä – teitä on monta. Nyt minulla ja Susulla on yhteinen maailma, jossa myös Suppilolla on hyvä olla.

Paljon onnea Susu!  

Vuosi ikävää

5 kommenttia
Mörkön kuolemasta on tänään vuosi. Vuosi siitä, kun viimeisen kerran heräsin aamuun pikkukoira kainalossa, vuosi siitä, kun viimeisen kerran katsoin reippautta suoraan silmiin, vuosi siitä, kun viimeisen kerran pikkukoira nukahti kerälle syliini. Se ei enää milloinkaan herännyt enkä vain vieläkään ymmärrä sitä. Hetkittäin ajatus livahtaa tietoisuuteeni ja suru valahtaa varpaisiin saakka. Miten se voi olla poissa? Miten se on mahdollista? Miten? Minulla on yhtä vähän vastauksia kuin vuosi sitten. Vaikka jo aika parantaa paljon sitä, mihin järki ei pysty, lokakuussa Topin kuoltua kaipaus lopulta pakotti minut rationaalisuuden rajoista pois ja muutama päivä sitten aattoaamuna itkiessäni mietin, vietetäänköhän Nangijalassa joulua. Ajatus Astrid Lindgrenin lastenkirjan kuolemanjälkeisestä todellisuudesta kursii sydäntä kokoon ja kuva Topille karvatohvelia heiluttavasta pienestä leijonamieli-Mörköstä antaa hetken hengähtää. Ne eivät ole yksin. Kaikki on hyvin.



Syksyn aikana olen miettinyt, miksi Mörkön kuolema oli niin tukahduttava. Se ei aiheuttanut pelkkää puhdasta karua surua, vaan kietoutuu yhä edelleen henkitorvea hakkaavaan syyllisyyteen, epävarmuuteen ja riittämättömyyteen. Vastuu toisen elämän rajaamisesta on raskas taakka enkä ole varma, ovatko oikea ja väärä oikeita termejä tässä yhteydessä. Lopetus oli ehkä tekona oikea, mutta silti termin käyttö tuntuu irvokkaalta. Ei tämä voi olla oikein, ei maailma saa mennä näin. Jotenkin ikävä rymähti niin henkilökohtaisena ja jakamattomana, että välillä sen väkevyys turhauttaa minua itseänikin. Se oli vain koira, vain koira.

Silti neurobiologian luennolla näytetyt kaavakuvat eläimen selkäytimestä tai pienen foramen magnumin näkeminen koiran kallossa luusalissa ensin lamauttavat, sitten lyövät ajatukset laukkaan. Nielaisen nyrkillisen lasinsirpaleita ja pakokauhu pyörii pientä kehäänsä jossakin syvällä. Millainen elämä Mörköllä oikein oli? Millainen elämä tuhansilla muilla koirilla on? Tuossa se nesterakkula ihan oikeasti painoi hermoja. Tuosta pikkuaivot ihan oikeasti pusertuivat selkäydinkanavaan. Ei ole kyse jännän näköisistä mustavalkoisista magneettikuvista tai lausuntopaperiin kirjoitetuista milleistä, vaan se on todellisuutta. Jos ihmiset vain ymmärtäisivät sen. Jos vain. Mitä ihmettä me olemme tehneet?

Vaan tiedän, mitä Mörkö minulle sanoisi. Ei kuolema mitään ole. Hirvittävää on olla elämättä. Se heiluttaisi häntäänsä ja hyppäisi jalkaani vasten venyttelemään. Ja olisi niin oikeassa, niin oikeassa. Kuten aina. Se käskisi muistelemaan kaikkia seitsemän vuoden hauskoja hetkiä ja iloisia sattumuksia. Eihän koira teeskennellä osaa.



On ihan nurinkurista, että Mörkö-merkinnät ovat aina niitä kaikkein surkeimpia, vaikka kaikkein vahvimpana se elää muistoissani nauravana hampurilaisnenänä ja viuhuvana häntänä. Kun suljen silmät, se on taas tässä, jättitassut pihkalta tuoksuen. Vaikka syringomyelia aina vuotaa vähintään rivien väleistä kirjoituksiin, se oli vain häviävän pieni pala Mörköä. Eikä minulla enää oikein ole aiheesta asiaakaan – minulla on vain rakkaista muistoista punoutuva ikäväni eikä sillä ole mitään tekemistä jalostuksen tai katkeruuden kanssa. Nostin kädet pystyyn jo vuosia sitten.



Voi Mörkö. Pikku-Manuel, Kyyhkyntien keisari. Se oli niin raivostuttavan itsepäinen ja tarmokas otus. Rohkea kuin leijona ja ovela kuin kettu. Kymmenen kiloa impulsiivista iloa. Unohtumaton koira, tosiaan.

Aina on liian aikaista antaa periksi

9 kommenttia


Terveiset Joensuusta! Matkustimme jo viime viikon puolella Susun kanssa tänne kauas itään joulunviettoon. Vaikka viimeisen puolentoista vuoden aikana olemme kotiututuneet pääkaupunkiin mainiosti, täällä on koti. Täällä on tilaa ja happea, metsiä ja rantoja. Perhe ja Susulle leikkikaveri. Sekä nyt myös pentu! (Josta Suppilo tosin on pysytellyt visusti erossa.) Syksyn aikana olemme käyneet idässä vain kerran, koska Susun junassa vajaan viiden tunnin ajan lamaantuneena täriseminen ja kuolaaminen ei ole kenellekään mukavaa, joten tuntui erityisen mukavalta päästä tänne. On kummallista, miten joihinkin metsäpolkuihin ja rantapoukamiin ei vain kyllästy milloinkaan.

Joulun kunniaksi pikainen katsaus kuluneeseen vuoteen tulosten osalta. Vuoden 2013 tavoitteet näyttivät tältä:
  • toko: ääntelyn kärsivällistä kitkemistä (VOI1, TK3)
  • haku: BH (nyt ihan oikeasti!), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne edelleen tapissa, kiintorulla
  • vepe: SOVE, ALO1 (ilmoittaudu!)
Kuinka kävi? Tokossa Susu kävi loka-marraskuussa kolmessa kokeessa: kolme ykköstä, kolme voittoa, TK3. Haussa Susu siirtyi kiintorullaan ja teki hienoja treenejä. BH-tittelin se kävi hakemassa kesäkuussa. Laukauksiin siedättäminen aloitettiin. Vepessä Susu suoritti soveltuvuuskokeen ja sai ALO1-tuloksen peräkkäisinä päivinä. Lisäksi aussie kävi muutamaan otteeseen lampailla ja agia treenattiin sekä kisattiin pari kertaa. Leirielämää vietimme kesäkuussa Patchcoat-leirillä, elokuussa aussieiden tokoleirillä ja vielä lokakuussa aussieiden haku- ja tottisleirillä.

Tulokset ovat aina vain tuloksia eivätkä välttämättä kerro paljoakaan mutta silti – tämä oli hyvä vuosi. Välillä kokeissa tulee käytyä vähän sillä mielellä, että käy kokeilemassa onneaan ja joskus onnistuu, joskus ei. Pari vuotta sitten oivalsin, että Susun kanssa niin ei vain yksinkertaisesti voi tehdä. Se ei pysy kasassa, ellei ole täysin varma tekemisistään. Niinpä me treenasimme, treenasimme ja treenasimme – totta puhuen minä usein salaa sillä mentaliteetilla, että yritetään nyt edes näön vuoksi. Nyt, joulukuussa 2013, en vieläkään ihan ymmärrä, että tänä vuonna se tosiaan oli minun oma hassu suppilokoirani, joka oli jokaisessa kokeessa iloinen, reipas ja yritteliäs. Joka onnistui joka kerta, joka lajissa. Eikä se ollut sattumaa. Kiitos Susu, olet ihan tosi taitava ja tunnollinen! Ja niin tärkeä minulle. Minun vuoden 2013 tavoitteeni elää hetkessä ja nauttia kympillä jokaisesta sekunnista, jonka saan viettää aussie vierelläni oli helppo täyttää. Kameraa en sen sijaan ulkoiluttanut yhtään sen ahkerammin... Ehkä eläinlääkikseen pääseminen oli sitten se minun tulosonnistumiseni

Vuonna 2014
  • toko: TVA
  • haku: laukaukset (olen pessimisti mutta yritetään)
Vähän karulta näyttää. Ehkä pitäisi alkaa taas treenata agilityä tavoitteellisesti?



Oikein hauskaa joulua kaikille! 
merry snowman emoticon