Vuosi ikävää

Mörkön kuolemasta on tänään vuosi. Vuosi siitä, kun viimeisen kerran heräsin aamuun pikkukoira kainalossa, vuosi siitä, kun viimeisen kerran katsoin reippautta suoraan silmiin, vuosi siitä, kun viimeisen kerran pikkukoira nukahti kerälle syliini. Se ei enää milloinkaan herännyt enkä vain vieläkään ymmärrä sitä. Hetkittäin ajatus livahtaa tietoisuuteeni ja suru valahtaa varpaisiin saakka. Miten se voi olla poissa? Miten se on mahdollista? Miten? Minulla on yhtä vähän vastauksia kuin vuosi sitten. Vaikka jo aika parantaa paljon sitä, mihin järki ei pysty, lokakuussa Topin kuoltua kaipaus lopulta pakotti minut rationaalisuuden rajoista pois ja muutama päivä sitten aattoaamuna itkiessäni mietin, vietetäänköhän Nangijalassa joulua. Ajatus Astrid Lindgrenin lastenkirjan kuolemanjälkeisestä todellisuudesta kursii sydäntä kokoon ja kuva Topille karvatohvelia heiluttavasta pienestä leijonamieli-Mörköstä antaa hetken hengähtää. Ne eivät ole yksin. Kaikki on hyvin.



Syksyn aikana olen miettinyt, miksi Mörkön kuolema oli niin tukahduttava. Se ei aiheuttanut pelkkää puhdasta karua surua, vaan kietoutuu yhä edelleen henkitorvea hakkaavaan syyllisyyteen, epävarmuuteen ja riittämättömyyteen. Vastuu toisen elämän rajaamisesta on raskas taakka enkä ole varma, ovatko oikea ja väärä oikeita termejä tässä yhteydessä. Lopetus oli ehkä tekona oikea, mutta silti termin käyttö tuntuu irvokkaalta. Ei tämä voi olla oikein, ei maailma saa mennä näin. Jotenkin ikävä rymähti niin henkilökohtaisena ja jakamattomana, että välillä sen väkevyys turhauttaa minua itseänikin. Se oli vain koira, vain koira.

Silti neurobiologian luennolla näytetyt kaavakuvat eläimen selkäytimestä tai pienen foramen magnumin näkeminen koiran kallossa luusalissa ensin lamauttavat, sitten lyövät ajatukset laukkaan. Nielaisen nyrkillisen lasinsirpaleita ja pakokauhu pyörii pientä kehäänsä jossakin syvällä. Millainen elämä Mörköllä oikein oli? Millainen elämä tuhansilla muilla koirilla on? Tuossa se nesterakkula ihan oikeasti painoi hermoja. Tuosta pikkuaivot ihan oikeasti pusertuivat selkäydinkanavaan. Ei ole kyse jännän näköisistä mustavalkoisista magneettikuvista tai lausuntopaperiin kirjoitetuista milleistä, vaan se on todellisuutta. Jos ihmiset vain ymmärtäisivät sen. Jos vain. Mitä ihmettä me olemme tehneet?

Vaan tiedän, mitä Mörkö minulle sanoisi. Ei kuolema mitään ole. Hirvittävää on olla elämättä. Se heiluttaisi häntäänsä ja hyppäisi jalkaani vasten venyttelemään. Ja olisi niin oikeassa, niin oikeassa. Kuten aina. Se käskisi muistelemaan kaikkia seitsemän vuoden hauskoja hetkiä ja iloisia sattumuksia. Eihän koira teeskennellä osaa.



On ihan nurinkurista, että Mörkö-merkinnät ovat aina niitä kaikkein surkeimpia, vaikka kaikkein vahvimpana se elää muistoissani nauravana hampurilaisnenänä ja viuhuvana häntänä. Kun suljen silmät, se on taas tässä, jättitassut pihkalta tuoksuen. Vaikka syringomyelia aina vuotaa vähintään rivien väleistä kirjoituksiin, se oli vain häviävän pieni pala Mörköä. Eikä minulla enää oikein ole aiheesta asiaakaan – minulla on vain rakkaista muistoista punoutuva ikäväni eikä sillä ole mitään tekemistä jalostuksen tai katkeruuden kanssa. Nostin kädet pystyyn jo vuosia sitten.



Voi Mörkö. Pikku-Manuel, Kyyhkyntien keisari. Se oli niin raivostuttavan itsepäinen ja tarmokas otus. Rohkea kuin leijona ja ovela kuin kettu. Kymmenen kiloa impulsiivista iloa. Unohtumaton koira, tosiaan.

Kun sanat loppuvat – Mörkön muistovideo

Ensin kaikki sen edestä ja silti kokonaan nyt takana

Viime viikkoina olen alkanut oivaltaa, että Mörkö on tosiaan poissa. Että en ikinä enää saa pitää sitä sylissäni, en ikinä tuntea sen hassuja karvatassuja hyppimässä jalkojani vasten, en ikinä enää herää siihen kun se kirputtaa hiuksiani. Maailmassa, joka tarjoaa meille tavallisesti pelkkiä mahdollisuuksia, vapauksia ja valintoja, on niin vaikea tottua käyttämään sanaparia ei ikinä tosissaan. Ikuisuus on vieras ja hallitsematon käsite, se valuu sormien välistä valtoimenaan, ulottuu päättymättömiin joka suuntaan. Minun on niin vaikea ymmärtää, että vasta äsken Mörkö oli tässä ja nyt se on ikuisuuden poissa.




Mörkö laittoi minut itkemään ja nauramaan, kyseenalaistamaan ja nöyrtymään. Vihaamaan, suremaan ja lannistumaan. En vieläkään pysty ymmärtämään, kuinka pienessä eläimessä saattoi olla niin paljon henkistä kapasiteettia. Se oli ihan oikeasti älykäs, aivan eri tavalla kuin kukaan muista koiristamme. En tiedä, onko ainoastaan lapsellista uskoa, että Mörkö oli hyvin erityinen koira, mutta ehkä se ei olekaan oleellista. Minun elämääni ja ajatuksiani se muutti suuresti ja se, jos mikä, on suuri saavutus puolikkaan vaahtosammuttimen kokoiselta tyypiltä. Sellaisen täytyy olla hyvin spesiaali ja merkittävä.

En ole kertaakaan katunut lopetuspäätöstä, en edes puolikkaassa ajatuksessa, en ennen joulukuun 28. päivää enkä liioin sen jälkeen. Silti tuntuu välillä kierolla tavalla irvokkaalta, kuinka tavallaan vapaaehtoisesti päästin jotakin niin minulle tärkeää menemään – vaikka tiedän, että kyse ei ollut minun tahdostani tai halustani, vaan puhtaasti siitä, mikä oli eettisesti oikein. Mörkö vain antoi aina kaiken ja tuntuu, että lähtiessään se vastaavasti otti kaiken. Lohduttomina hetkinä pelkkä menettäminen täyttää mielen, mutta todellisuudessa pikkukoira jätti jälkeensä vähintään yhtä paljon kuin vei mukanaan. Kun minulla on jokin vaikea asia edessäni, huomaan ajattelevani, että mitä Mörkö olisi samassa tilanteessa tehnyt. Se on hassua, melko outoakin kai – miettiä nyt, miten kuollut koira olisi toiminut, mutta juuri niin kummallinen otus se oli. Se opetti minulle korvaamattoman paljon sinnikkyydestä ja päättäväisyydestä, loputtomasta itseluottamuksesta, eikä esimerkiksi kiitokseni pikkukoiralle opiskelupaikkapostauksessa ollut vain kivalta kuulostavaa kaunistelua.



Joulukuun 2012 loppu oli kylmä ja luminen. Lopetuspäivää seuranneena lauantaina päätin lähteä äidin kanssa agihallille seuraamaan agilitykoulutusta, vaikka se oli pelkkää jatkuvaa kyyneliä vastaan taistelemista. Jo silloin aika vääristyi ilkikurisesti – vasta äsken muttei enää ikinä, eilen ja samalla tuhat surun vihlaisua sitten. Kuitenkin kun sinä iltana kahlasimme polvenkorkuisessa hangessa Pärnävaaran huipulle ja käytän siitä kirjoittaessani monikon ensimmäistä, en tarkoita vain minua ja Susua. Muistan, kuinka istuin lumessa pimeydessä keskellä ei mitään ja selitin Susulle ääneen, miten Mörköä olisi kismittänyt moinen vaivalloinen hankireippailu. Kuinka sillä olisi ollut sinioranssi Hurtan mantteli yllään, kuinka se olisi heti yrittänyt tunkea purilaisnenänsä namitaskuuni, kuinka se olisi tsih-tsuh-tuhissut tuohtuneena, kuinka sen siimahäntä olisi naputtanut yli 180 asteen rataa toppavaatetta vasten puolelta toiselle nap-nap-nap. Miten se olisi nostanut etutassunsa polvilleni ja antanut kutittavan pusun. Minusta tuntuu, että se oli siinä, se ihan oikeasti oli. Kun suljen silmät, näen sen. Missä vain, milloin vain.

Ehkä samalla tavalla, kuin se on ikuisesti poissa, on se myös ikuisesti läsnä. Haamuhaukkuna korvissani, mielikuvituskäpälinä polvillani. Ja mikä tärkeintä – jatkuvasti väkevänä muistutuksena mielessäni siitä, että on suurinta rohkeutta uskaltaa nähdä maailma mahdollisuuksina siitä huolimatta, että tietää kaiken kääntyvän aikanaan vääjämättä ikuisuuteen. Toivon, että jonakin päivänä olen yhtä urhea kuin pieni ystäväni oli.




Vaan kuinka kipeän suuri voi ikävä ollakaan. Jos vain vielä kerran saisin pikkukoiran syliini istumaan, tyynyni viereen tuhisemaan, vierelleni temppuja tekemään. Yhden ainoan kerran. Viime päivinä olen katsonut vanhoja videoita ja itkenyt sydänverta – en niinkään pelkästään siksi, että suru viiltää liian pahasti, vaan siksi, että Mörkö on filmeissä niin iloinen, niin iloinen. Minä olin pieni ja osaamaton, kun Mörkö tuli mutta nyt kun katson videoita jälkikäteen, näen miten onnellinen koira Mörkö oli. Sillä oli hyvä elämä, ihan oikeasti oli. En olisi voinut tehdä enempää. Minun täytyy ymmärtää se tai elän ikuisessa itsesyytöksessä. Minä rakastin leijonamieltäni yli kaiken enkä oikein edes tiedä, mitä kyyneleeni väkevimmin tihkuvat – anteeksipyyntöä, kiitollisuutta, syyllisyyttä, yksinäisyyttä, katkeruutta vai iloisia muistoja. Mörkö oli vain niin mahdottoman hieno pieni koira enkä usko, että tulen tapaamaan toista samanlaista elämäni aikana.




Anteeksi. Kahdeksan kirjaimen ketju, jolla on mittaamaton voima – mutta vain meille ihmisille. Koirille se on aina vain sana muiden joukossa ja siksi vaaditaan myös tekoja. Sairaaksi jalostetut koiramme vaativat. Me olemme niille velkaa enemmän kuin nykyisen vääristyneen käsityksen terveydestä ja normaaliudesta. Yhdenkään tulisielun ei tarvitsisi tulla lukituksi ihmisten turhamaisiin, epäeettisiin ja tahallisesti sairaisiin raameihin. Olen jo viikkoja yrittänyt keksiä tähän tekstiin jotakin lohdullista lopetusta, mutta joka kerta fyysinen tukahduttavan paha olo valtaa minut. Tilanne vain tuntuu niin lohduttomalta – onko umpikujasta poispääsyä, vaikka kuinka olisi optimisti?