Vuosi ikävää

Mörkön kuolemasta on tänään vuosi. Vuosi siitä, kun viimeisen kerran heräsin aamuun pikkukoira kainalossa, vuosi siitä, kun viimeisen kerran katsoin reippautta suoraan silmiin, vuosi siitä, kun viimeisen kerran pikkukoira nukahti kerälle syliini. Se ei enää milloinkaan herännyt enkä vain vieläkään ymmärrä sitä. Hetkittäin ajatus livahtaa tietoisuuteeni ja suru valahtaa varpaisiin saakka. Miten se voi olla poissa? Miten se on mahdollista? Miten? Minulla on yhtä vähän vastauksia kuin vuosi sitten. Vaikka jo aika parantaa paljon sitä, mihin järki ei pysty, lokakuussa Topin kuoltua kaipaus lopulta pakotti minut rationaalisuuden rajoista pois ja muutama päivä sitten aattoaamuna itkiessäni mietin, vietetäänköhän Nangijalassa joulua. Ajatus Astrid Lindgrenin lastenkirjan kuolemanjälkeisestä todellisuudesta kursii sydäntä kokoon ja kuva Topille karvatohvelia heiluttavasta pienestä leijonamieli-Mörköstä antaa hetken hengähtää. Ne eivät ole yksin. Kaikki on hyvin.



Syksyn aikana olen miettinyt, miksi Mörkön kuolema oli niin tukahduttava. Se ei aiheuttanut pelkkää puhdasta karua surua, vaan kietoutuu yhä edelleen henkitorvea hakkaavaan syyllisyyteen, epävarmuuteen ja riittämättömyyteen. Vastuu toisen elämän rajaamisesta on raskas taakka enkä ole varma, ovatko oikea ja väärä oikeita termejä tässä yhteydessä. Lopetus oli ehkä tekona oikea, mutta silti termin käyttö tuntuu irvokkaalta. Ei tämä voi olla oikein, ei maailma saa mennä näin. Jotenkin ikävä rymähti niin henkilökohtaisena ja jakamattomana, että välillä sen väkevyys turhauttaa minua itseänikin. Se oli vain koira, vain koira.

Silti neurobiologian luennolla näytetyt kaavakuvat eläimen selkäytimestä tai pienen foramen magnumin näkeminen koiran kallossa luusalissa ensin lamauttavat, sitten lyövät ajatukset laukkaan. Nielaisen nyrkillisen lasinsirpaleita ja pakokauhu pyörii pientä kehäänsä jossakin syvällä. Millainen elämä Mörköllä oikein oli? Millainen elämä tuhansilla muilla koirilla on? Tuossa se nesterakkula ihan oikeasti painoi hermoja. Tuosta pikkuaivot ihan oikeasti pusertuivat selkäydinkanavaan. Ei ole kyse jännän näköisistä mustavalkoisista magneettikuvista tai lausuntopaperiin kirjoitetuista milleistä, vaan se on todellisuutta. Jos ihmiset vain ymmärtäisivät sen. Jos vain. Mitä ihmettä me olemme tehneet?

Vaan tiedän, mitä Mörkö minulle sanoisi. Ei kuolema mitään ole. Hirvittävää on olla elämättä. Se heiluttaisi häntäänsä ja hyppäisi jalkaani vasten venyttelemään. Ja olisi niin oikeassa, niin oikeassa. Kuten aina. Se käskisi muistelemaan kaikkia seitsemän vuoden hauskoja hetkiä ja iloisia sattumuksia. Eihän koira teeskennellä osaa.



On ihan nurinkurista, että Mörkö-merkinnät ovat aina niitä kaikkein surkeimpia, vaikka kaikkein vahvimpana se elää muistoissani nauravana hampurilaisnenänä ja viuhuvana häntänä. Kun suljen silmät, se on taas tässä, jättitassut pihkalta tuoksuen. Vaikka syringomyelia aina vuotaa vähintään rivien väleistä kirjoituksiin, se oli vain häviävän pieni pala Mörköä. Eikä minulla enää oikein ole aiheesta asiaakaan – minulla on vain rakkaista muistoista punoutuva ikäväni eikä sillä ole mitään tekemistä jalostuksen tai katkeruuden kanssa. Nostin kädet pystyyn jo vuosia sitten.



Voi Mörkö. Pikku-Manuel, Kyyhkyntien keisari. Se oli niin raivostuttavan itsepäinen ja tarmokas otus. Rohkea kuin leijona ja ovela kuin kettu. Kymmenen kiloa impulsiivista iloa. Unohtumaton koira, tosiaan.
  • rss
  • Del.icio.us
  • Digg
  • Twitter
  • StumbleUpon
  • Reddit
  • Share this on Technorati
  • Post this to Myspace
  • Share this on Blinklist
  • Submit this to DesignFloat

6 kommenttia:

Jannika kirjoitti...

Voi Sirkku! Eilen olin minä surkeissa ikävätunnelmissa ja tänään onkin sitten Mörkön kuoleman vuosipäivä. Ajatus siitä paratiisista, jossa on leluja purtavaksi ja loputtomia nakkipötköjä syötäväksi sekä peltoja joilla juosta, auttaa huomattavasti. Ja tieto siitä, että kaikki kipu ja väsymys on poissa.

Jenna kirjoitti...

<3

Josefiina kirjoitti...

<3

Henna kirjoitti...

Toistan itseäni aina näissä Mörköä koskevissa kirjoituksissa ja ehkä muulloinkin, mutta voi kunpa sitä osaisi sanoa jotai joka saisi kaiken itkun ja pahanolon menemään pois.

Kirjoittamasi tunteet riittämättömyydestä, syyllisyydestä ja epävarmuudesta ovat niin arkipäivää.. Sitä miettii pelottavan usein olisiko voinut tehdä jotain toisin. Mutta kuten sanoit, tai kuten Mörkö sanoisi, "Ei kuolema mitään ole. Hirvittävää on olla elämättä."

Niinhän se on.

Voimia, nyt ja aina.

Sirkku kirjoitti...

Jannika, kirjoituksesi Emmasta oli ihana. Nuo ajatukset ihan oikeasti auttavat tosi paljon, enemmän kuin olisin ikinä osannut arvata.

Jenna ja Josefiina, ♥

Henna, voi kiitos, ja samoin! Tuossa sitaatissa on kyllä harvinaisen paljon itua.

Ida kirjoitti...

Tosi ihana blogi sulla.
Voisitko käydä kurkkaamassa blogini se kaipaa lukijoita.
http://shetlanninlammaskoirasanni.blogspot.fi/
Kiitos jos viitsit käydä edes katsomassa.

Lähetä kommentti