Vielä kerran 2012






En ole ennenkään ollut täsmällisesti ajan tasalla vuosikatsausten kanssa, mutta tämä on kyllä jo aikamoinen venähdys. Kuluvaa vuotta mennään jo pian toisen neljänneksen puolella, mutta ajattelin vielä viimeisen kerran palata siihen, mitä kaikkea 2012 toi mukanaan. Yritin ylle valita mahdollisimman paljon kuvia, jotka eivät olisi aiemmin blogissa näkyneet, mutta sen verran heikosti tuli viime vuonna kuvailtua, että varmaan jo kertaalleen esiteltyjäkin mahtui mukaan. Tämän vuoden tavoite minulle voisikin olla se, että ulkoilutan kameraa ahkerammin.

Elämässämme tapahtui hurja määrä uusia isoja juttuja ja muutoksia – niin hyviä kuin huonojakin. Minä sain keväällä valkolakin ja syksyllä muutimmekin jo toiselle puolelle Suomea. Joulukuussa pikkukoira lähti ja jätti jälkeensä mittaamattoman suuren aukon, joka kumahtelee yhä lamauttavan onttona. Susun ikävyyksiin taas kuului alkuvuodesta tiettyjen pelkojen radikaali paheneminen. Tuloksellisesti vuosi sen sijaan ei ehkä ollut se aktiivisin, mutta opin Sususta viime vuonna enemmän kuin edeltäneinä kolmena vuonna yhteensä. Uskaltaisin melkein sanoa, että ensimmäistä kertaa ihan oikeasti löysin sen todellisen hassun Suppilon kaikkien tavoitteiden ja pohdintojen takaa. Niin kummalta ja nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin, niin eniten se vaati uskallusta luovuttaa. Rohkeutta olla ylpeä tähänastisista saavutuksista ja todellista, aitoa ymmärrystä siitä, että koira on ihan oikeasti ensisijaisesti koira – ei taitavuuden tai onnistumisen mittari. Olen monesti viime kuukausien aikana miettinyt, kuinka ihmeessä saan nämä ajatukseni sanoiksi. Monelle olen yrittänyt selittää muutoksia, joita tuntuu tapahtuneen ajattelussani, mutta en oikein itsekään saa niistä aina otetta. Tiedän vain sen, että kesällä treenikentillä ja -metsissä vietettyinä lukuisina tunteina monet palat loksahtivat käytännön tasolla kohdalleen, ja syksyn vaihtuessa talveen kuului loksahtelua myös minun pääni sisällä. Kun Mörkö kuoli, aloin ymmärtää, kuinka suuri onni koiramme meille ovat eikä niitä saisi milloinkaan pitää itsestäänselvyyksinä.

No – entäpä ne konkreettiset toteutumat sitten? Tällaisia olin laittanut tammikuussa 2012 tavoitteiksi:
  • toko: VOI1, (TK3), ääntelylle lopulliset heipat
  • agi: viimeinen nolla kolmosiin, vuoden 2012 SM-nollien keräily loppukesästä eteenpäin?
  • haku: BH (vaikka seuraamisten ajattelu haukotuttaa jo nyt), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne pysyy tapissa
  • vepe: SOVE, ALO1
Tavoitteet oli asetettu sillä varauksella, että pystymme treenaamaan suhteellisen aktiivisesti tiuhaan vaihtuvista asuinpaikoista huolimatta. Ihan niin ei käynyt, vaan esimerkiksi kevät meni lähinnä idän ja etelän välillä sukkuloidessa. Koko kesän saimme kuitenkin treenattua säännöllisesti ja voi hitsi, miten hauska harrastuskesä olikaan! Sususta on tullut juuri sellainen treenikaveri, jollaisesta olen aina haaveillut: se on loputtoman innokas, motivoitunut ja yhteistyöhaluinen. Ja monessa asiassa jo melkoisen taitava! Vaikka yhä edelleen pelot rasittavat tekniikkaosaamisen näkymistä, jaksan olla ihan loputtoman onnellinen onnistumisista ja hetkistä, joina Suppis loistaa. Kun vaikeimmillaan tilanteet ovat sellaisia, että esimerkiksi aussieleirillä jokaisen päivän tokotreeniaika meni kokonaan siihen, että Susu 4-veelle syötettiin kissanruokaa ja sitä leikitettiin kentällä, koska se pelkäsi katsomassa olleita ihmisiä niin pahasti, tuntuu huipulta, kun sitten usein yhdessä pystymme treenaamaan ihan normaalisti eivätkä ulkopuoliset osaa arvata vaikeuksia. Leiristä en koskaan saanutkaan sen laajemmin kirjoitettua, mutta sieltä saimme niin hyviä eväitä arkeen ja harrastuksiin, että fiilis Susun kanssa olemisesta ei olisi ollenkaan näin hyvä ilman niitä muutamaa päivää. Koin, että ensimmäistä kertaa meitä ihan oikeasti kunnolla autettiin suurempien kokonaisuuksien osalta. Iso kiitos niille, jotka tästä itsensä toivottavasti tunnistavat, jos sattuvat lukemaan! Into parantaa Susun luottamusta minuun ja lujittaa tekniikkaosaamista on tosi suuri, ja nuo kaksi asiaa ovat edelleen se suurin tavoite. Minä tiedän, että Susu osaa, ja uskon ihan täysillä siihen, että vielä yhdessä pystymme selviämään ja saavuttamaan vaikka mitä. Luulen, että Suppiksen kaltaisen ajatuksenlukijan kanssa minun uskallukseni luottaa meihin on melkein tärkeintä.

Viime vuoden tulostavoitteista täyttyi siis lopulta ainoastaan agilitytavoite kolmosiin nousun osalta. Vaikka näin kirjoitettuna näyttää aika onnettomalta saaliilta, ei oikeastaan harmita ollenkaan. Tokoja saimme todella hyvin työstettyä eteenpäin ja maltoin pysyä päätöksessäni olla menemättä kokeeseen ennen kuin Susu pystyy tekemään vaikeissakin oloissa kokeenomaisen treenin hipihiljaa. Siihen on vieläkin pitkä matka, mutta lähempänä jo ollaan. Tokoa pystyy onneksi treenaamaan vielä suunnilleen viimeisilläkin eläkepäivillä, joten mikäs tässä on treenaillessa BH-titteli jäi viime(kin) vuonna vain suunnitelman tasolle eikä syynä ollut vielä(kään) muu kuin laiskuus. Mutta jospa viimein tänä vuonna! Onhan se hirvittävän rankkaa laittaa yksi ilmo menemään ja opetella seuruukaavio... Huoh.

Agilityssä oli muutama ihan oikeasti todella loistava flow-treeni, mutta koska se on mielestäni kuitenkin kokonaiseen vuoteen aika surkuhupaisa määrä, olemme nyt määrittelemättömän mittaisella agilitytauolla. Minä en vain jotenkin saa kiinni lajin hauskuudesta tällä hetkellä ja Susun kanssa, joten parempi antaa ainakin nyt väliaikaisesti olla. Välillä voi tietenkin kipaista kisoissa ja itse asiassa pääsiäisenä olemme menossa skabaamaan vallan kuuden startin verran. Saa nähdä, kuinka käy.

Varmaankin kaikkein parasta koko viime vuodessa olivat hakutreenit. Yhteistyö tuntui kehittyvän tosi paljon ja jotenkin metsässä työskentely vain alkoi sujua, minkä lisäksi ilmaisu alkoi vihdoin ja viimein pelittää näppärästi. Innolla odotan, josko jo tänä vuonna pääsisimme kokeeseenkin. Huh, pelkkä ajatuskin kyllä jännittää ihan kamalasti... Mutta olisihan se niin siistiä! Tämä hakutaival on ollut nimittäin niin pitkä ja kiemurainen (mutta ei onneksi yhtään ikävällä tavalla!), koska Suppis on joutunut koekappaleen asemaan. Huimasti on ollut opeteltavaa ihan uudenlaisen lajin parissa. Nyt on tosin jo neljä hakukesää takana, mutta silti tuntuu, että ymmärtääköhän sitä oikeasti yhtään mistään yhtään mitään. Todennäköisesti ei.

Ainoa asia, mikä vuoden 2012 kisarintamalta jäi harmittamaan, oli se, että emme mahtuneet vepekokeeseen. Sususta sukeutui kesäkuukausien aikana ihan hurja vesipelastaja! En olisi ikinä uskonut, kuinka sinnikäs, yritteliäs ja – niin – suorastaan holtiton rantaleijona siitä biitsillä kuoriutuikaan. Vepeily teki varmasti sekin osaltaan oikein hyvää Susun itsevarmuudelle. Toivottavasti tänä vuonna päästään kokeeseen jo heti alkukesästä!

Vuodelle 2013 voisi melkein suoraan kopioida saman listan kuin viime vuodelle... Mahtaakohan tässä tavoitteiden listailussa olla siis mitään järkeä? Krhm. Kirjoitetaan lista nyt vielä tähän uudestaan pienen realismin sekä parin lisäuhkauksen kera:
  • toko: ääntelyn kärsivällistä kitkemistä (VOI1, TK3)
  • haku: BH (nyt ihan oikeasti!), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne edelleen tapissa, kiintorulla
  • vepe: SOVE, ALO1 (ilmoittaudu!)
Sellaista! Koska maailmasta löytyy viisaita miehiä ja naisia, jotka osaavat pariin riviin tiivistää sen, mitä minä yritän tuhanteen sanaan ympätä, vielä yksi lainaus tähän loppuun. Siinä on harvinaisen paljon ideaa etenkin tällaiselle vatvojalle. Oikeasti.

En koskaan ajattele tulevaisuutta. Se tulee kyllin pian.
- Albert Einstein

Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia kympillä jokaisesta sekunnista, jonka saan viettää aussie vierelläni, ihan suppilona. Kun oikein tajuaa sen, että ei se siinä ikuisuuksiin saakka ole, alkaa maailma näyttää ihan erilaiselta kuin ennen.

Ps. Jokainen lisäinfo liittyen syötteen toimimattomuuteen tai toimivuuteen on tosi toivottu! Tsekkaa siis edellinen postaus tai tähänkin voi kommentoida. Oman blogin uutisvirtaan blogi kannattaa varmuuden varalta lisätä tällä osoitteella, jotta varmuudella toimii: http://suppilo.blogspot.com/feeds/posts/default
  • rss
  • Del.icio.us
  • Digg
  • Twitter
  • StumbleUpon
  • Reddit
  • Share this on Technorati
  • Post this to Myspace
  • Share this on Blinklist
  • Submit this to DesignFloat

12 kommenttia:

Jannika kirjoitti...

Ei ne saavutukset vaan se matka niitä kohti! :)

Hanne kirjoitti...

Viisaita sanoja jälleen kerran Sirkku! Tsemppiä teille ja nauttikaa yhdessä olosta :)

Sirkku kirjoitti...

Jannika, niinpä!

Kiitos, Hanne :)

Bea kirjoitti...

Minne lähdette kisaamaan pääsiäisenä? Tsemppiä startteihin!

Sirkku kirjoitti...

Joensuuhun, kotikisoihin pitää päästä. Kiitos, sitä tarvitaan näillä treenimäärillä (niin millä, mikä treeni? :D)!

Henna kirjoitti...

Nyt toimii syötteet sun muut, otsikko näyttää siltä miltä pitääkin ja kaikkea muuta mukavaa.

Läpikäyt Sirkku niin samoja asioita tällä hetkellä kuin minä, ettei mihinkään kirjoittamaasi ole mitään lisättävää. Ei koskien menetystä, tai sitä, että koira ei ole milloinkaan mittari onnistumiselle tai taitavuudelle - koira on paras ja vilpittömin ystäväsi. Nyt ja aina.

Onnea ja iloa teille tulevaisuuteen. Ja nauttikaa, kaikista eniten niistä aivan "tavallisista" hetkistä, kun vain saatte olla yhdessä, ne ovat parasta koskaan :)

Essi kirjoitti...

Hei millasta ongelmaa teillä on ääntelyn kanssa ja miten oot sitä lähtenyt työstämään pois? :)

nimim. piippausongelman kanssa painiva

Sirkku kirjoitti...

Henna, jes, hienoa kuulla että toimii! Noin juuri se asia menee. Lohduttaa, että joku muukin pyörittelee näitä samoja juttuja, vaikkei näihin ajatuksiin johtanutta menetystä ikinä kenellekään toivokaan. Käsittämätöntä, miten paljon koirat meille opettavat vielä sen jälkeenkin, kun ne eivät enää ole tässä maailmassa. Kaikkea hyvää samoin sinne :)

Sirkku kirjoitti...

Essi, tästä voisin kirjoittaa aika pitkän romaanin! :D Voisinkin jokin päivä yrittää ehtiä laittaa muistiin vähän laajemmin, mikä tilanne ääntelyn suhteen on nyt ja mitä kaikkea ollaan tehty sen kitkemiseksi. Mutta tosiaan meillä kävi aikoinaan niin, että en pentu-Susun kanssa osannut kiinnittää riittävästi huomiota patoamiseen ja viretilojen hallintaan, vaan nostin koiran aina mahdollisimman korkeaan vireeseen enkä yhtään huomauttanut ääntelystä. Kun Susu ei vielä muutenkaan ole mikään tasapainoisin mutta sitten siinä on kuitenkin paukkuja aika paljon, niin sen pääkoppa ei ihan pysynyt mukana menossa ja ongelma oli valmis. Tietysti Susu muutenkin olisi varmaan ollut piippausherkkä (koska on sitä arjessa muutenkin, reagoi kaikkeen ääntelemällä), mutta itse tein ison virheen ja omalla toiminnallani oikein lietsoin siitä mölisevän tokokoiran. No, virheistä oppii ja seuraavan kanssa sitten fiksumpana liikenteeseen :) Mun mielestä tärkeintä on selvittää, miksi koira ääntelee eli ääntely on yksi niistä jutuista, joissa oikein erityisesti pitäisi päästä purkamaan syitä eikä vain tukahduttaa "oiretta" eli sitä piippaamista. Toisaalta jos ongelma on ihan justiinsa ilmennyt ja heti ensimmäisistä piippauksista pystytään antamaan selkeä negatiivinen palaute, niin silloin se joillekin koirille varmaankin toimii, luulisin.

Susu piippaa mun mielestä kolmesta syystä: 1) epävarmuus 2) komentaminen, palkan kärkkyminen 3) vire vain nousee liian korkeaksi eikä se yksinkertaisesti pysty olemaan hiljaa. Tietysti noi on suoraan yhteydessä toisiinsa mutta mua helpottaa treenien suunnittelussa vähän niiden jaotteleminen. Epävarmuuteen seuraavat: paljon tekniikkatreeniä, treeneissä paljon häiriöharkkaa, ei vaadita koiralta liikaa pelottavissa tilanteissa, oman toiminnan selkeys, tietyt rutiinit, paljon kokeenomaista (koiralle varmuus siitä, että palkattomuus ei tarkoita sitä, että se tekee väärin). Komentamiseen: yllätyksellisyys (koiralta "luulot pois" sen suhteen että se kyllä tietää mitä tapahtuu – sen pitää oppia oikeasti kuuntelemaan!), mitään ei tapahdu kun ääntä kuuluu, paljon malttitreeniä, aina liikkurointia treeneissä (Susu ehti tottua, että kun liikkuri käskyttää, asiat tehdään tietyssä reippaassa tahdissa ja liikkeet toistuvat samanlaisina). Yleisesti liian korkea vire: omaan toimintaan rauhallisuutta, ikinä ei höslätä ja tehdä salamana lennosta, patoamistreenejä, palkan laatu.

No – olen tehnyt myös sen virheen, että en ole ollut kyllin systemaattinen. Välillä olen kokeillut sitä, että jokaisesta äännähdyksestä kielletään. Se on kuitenkin tosi hankalaa, koska ne ynähdykset ovat joskus ihan pikkuisia eikä ajoitus millään osu kohdalleen. Lisäksi usein tuntuu, että Susu ei edes tajua piippaavansa ja silloin kieltäminen aiheuttaa vain lisää epävarmuutta ja edelleen pahempaa piippausta. Varsinaiset haukahdukset olen saanut pois kieltämällä eli niihin se toimi. Yhdessä vaiheessa tein vain sitä, että mitään ei tapahtunut niin kauan kuin koira piippasi, mutta tuollainen sammuttaminen ei yksinään toimi, koska joskus koira on niin kuormittunut, että en usko että se pystyy lopettamaan ääntelyä. Arjessa näitä tilanteita meillä on enemmän ja esimerkiksi bussipysäkillä Susu saattaa piipata 45 min ilman yhtäkään taukoa, vaikka minä vain istuisin rauhassa. Treeneissä on onneksi mahdollista suunnitella niin, että noin suurta henkistä ristiriitaa ei synny. Tämä on syy, miksi en tahdo viedä Susua kokeeseen: kun se luisuu tiettyyn mielentilaan, en saa sitä siitä kuplasta pois työkaluilla jotka koetilanteessa on käytettävissä.

(jatkuu, liian pitkä kommentti... :D)

Sirkku kirjoitti...

En edelleenkään ole ihan varma, onko nykyinen treenityyli kaikkein paras mutta ainakin tilanne on mennyt parempaan päin. Tätä on vähän hankaloittanut se, että usein ns. vieraskoulutuksissa meidän täytyy aika paljon keskittyä siihen, että Susu pystyy työskentelemään rennosti ja siksi tehdään helppoja pikkujuttuja, ja siksi vinkkien saaminen on ollut hankalaa. Lisäksi ääntelyn määrä vaihtelee suuresti ja siksi sellaisissa parin tunnin koulutuksissa on vaikea saada selkeää kokonaiskuvaa tilanteesta.

Jos siis tässä selityksessä oli joitakin ihan hassuja tai epäloogisia juttuja, niin saa tosiaankin kyseenalaistaa ja antaa vinkkejä :)

Mutta Essi, jos teillä on kyseessä suhteellisen tuore ongelma, niin en voi liiaksi painottaa sitä, että ota pulma alusta asti oikeasti vakavasti ja mieti, miten haluat sen kanssa lähteä etenemään :) Ainakin meillä ongelman kitkeminen on ollut ihan älyttömän iso homma ja tuskin siitä pääsee milloinkaan kokonaan eroon. Toivottavasti tästä oli edes jotakin apua ja jos jokin kohta jäi mietityttämään, tarkennan mielelläni!

(jestas, omasta mielestäni kirjoitin lyhyesti mutta noh...! :D)

Anonyymi kirjoitti...

Hei Sirkku

Olen seurannut blogiasi pidemmän aikaa soimaten itseäni edelleen siitä, etten osannut selittää koulutustilanteessa sinulle ajatuksiani riittävän hyvin.

Ihailen suuresti kykyäsi analysoida ongelmia ja etenkin kykyäsi olla riittävän nöyrä hyväksymään kulloinenkin tilanne menettämättä silti intoasi koittaa korjata asioita. Ja aina koiran ehdoilla.

Ääniongelma on tosi vaikea korjata. Ja koska se on useimmiten ohjaajan itsensä vahvistama, siirtyy se helposti myös seuraaviin koiriin, ellei ohjaaja osaa tunnistaa omaa osuuttaan ja tehdä asialle jotain. Itselläni käy helposti juuri näin. Uskon, että sinulla on eväät onnistua paitsi niiden tulevien koirien kanssa niin myös Susun kanssa.

Tsemppiä jatkoon!

t. Ilona Erhiö

Sirkku kirjoitti...

Hei Ilona!

Mukavaa, että jätit kommenttia. Toimin itse silloin aikoinani ajattelemattomasti enkä ehkä kuitenkaan vielä silloin olisi osannut ymmärtää ajatuksiasi täysin, joten älä ihmeessä soimaa itseäsi. Nyt, kun itse olen kantapään kautta asian todennut, en voi todeta muuta kuin että olit täysin oikeassa. En osannut suhtautua ääntelyyn ollenkaan niin vakavasti kuin olisi pitänyt. Olit ensimmäinen, joka sai edes ajattelemaan asiaa, joten enemmänkin kiitän sinua :) Ja kiitos myös kannustuksesta! Arvostan sitä suuresti :)

Lähetä kommentti