Voitokas vesikirppu, osa II

Päivitystahti alkaa olla kerrassaan erikoisen päätähuimaava, vaan niin alkaa olla tulostahtikin kun tästä blogista on kyse...

Vesipelastus, alokasluokka:

1. Uinti eli veneestä hyppääminen 25 / 25, aika 1,13
2. Esineen vienti 23 / 25 (hieman liian hätäinen luovutus), aika 0,53
3. Veneen nouto 25 / 25, aika 1,51
4. Hukkuvan pelastaminen 22 / 25 (maalilinjan ohitus 3 m), aika 2,36

 Pisteet yhteensä 95 / 100, 1. palkinto

Tiivistettynä Suppilo on ihan paras! Niin urhea ja väsymätön otus. Se antoi taas ihan kaikkensa ja vielä vähän enemmänkin.

Surakan Katja oli eilen ottanut hienoja kuvia kokeesta, suuri kiitos!



hyppyyn valmistautuminen / vientiin lähtö / vientiköyden luovutus / köysi onnistuneesti perillä!



pieni Susu ja suuri vene / vauhdilla korvat tötteröllä auttamaan hukkuvaa / siellä se loiskii / raskasta on mutta silti turvallisesti rantaan

Virallisesti vesikirppu

Tänään osallistuimme Susun kanssa vesipelastuksen soveltuvuuskokeeseen. Kyseistä koetta saa yrittää vain kaksi kertaa ja jos vielä toisellakaan yrityksellä ei saa 65 pistettä sadasta kasaan, joutuu kisahaaveet valitettavasti hylkäämään. Ei siis lähtökohtaisesti mikään ihan paineeton ja rento koetilanne, vaikka meillä ensimmäinen yritys olikin

1. Uinti eli veneestä hyppääminen 25 / 25, aika 1,12
2. Esineen vienti 25 / 25 aika 0,54
3. Veneen nouto 24 / 25 (maalilinjan ohitus 1 m), aika 1,43
4. Hukkuvan pelastaminen 24 / 25 (maalilinjan ohitus 1 m), aika 1,59

Pisteet yhteensä 98 / 100, hyväksytty

Onneksi Suppilo osoitti olevansa maailman urhein vesikirppu täynnä sisua ja se toimi juuri niin kuin on opetettu. Niin kuin äitikin suorituksen jälkeen totesi: "Se yrittää ja tekee aina parhaansa", mikä on ihan totta. Parasta Susun kanssa on alusta asti ollut se, että voin täysillä luottaa siihen, että mitä tahansa teemme ja minne tahansa menemmekin, olemme tiimi ja Susu panostaa aina ihan kympillä. Kun se jonkin asian kunnolla oppii, tekee se sen herttaisen topakasti ja pedantisti juuri niin hyvin kuin vain ikinä osaa. Suppilo saattaa säikkyä, paineistua tai hermoilla, mutta se ei ikinä, ei ikinä jätä töitä kesken sen takia, että ei nyt kiinnosta tee itekses jos huvittaa. Tavallaan voin aina turvata siihen, että kaikkea voi sattua mutta kun jonnekin menemme yhdessä, myös pysymme yhdessä ja poistumme yhdessä. Kävi miten kävi, puikkonokka on aina vierelläni.

Huomenna sitten alokasluokkaan! Ehkä sieltäkin saa kivan vinkuveturin.

Onnellinen päivä

Jotta tästä postauksesta tulee asiaankuuluva, ilmaistaan asia näin:

Kiitos Suppilo, kun kestit koko kevään hillitöntä stressaamistani, opit hyvin luovimaan reittejä näääin suurien kirjapinojen välissä ja olit armollinen, vaikka pari kertaa tokotuokio saattoi vaihtua bilsankirjan pänttäämiseen tai fysiikanlaskun hinkuttamiseen. Ja pikku-Mörkö pilvenreunalla, kiitos kun opetit minulle, että sellaista sanaa kuin impossible ei ole olemassakaan – I'm possible. Mahdottomaan kannattaa uskoa, niin siitä voi tulla mahdollista 

Alkukesän treenikattaus

Näin kesällä tulee treenattua sen verran ahkerasti, että en millään pysy raportoinnissa perässä, joten ajattelin koota lajikohtaiset tiivistykset alkukesän ajalta. Jokainen voi sitten kätevästi bongata kaikkein kiinnostavimmat osiot ilman mailinmittaisten postausten läpiselailua. En oikein muutenkaan ole osannut päättää, että kirjoitanko treeneistä vai ei. Kiinnostavatko ihan tavalliset treenipostaukset?

Haku

Hakua olemme treenanneet kerran tai kahdesti viikossa. Ilmaisu on koko tämän kauden toiminut lähes moitteetta satunnaisia himpun liian aikaisia rullanräkimisiä lukuun ottamatta. Susu ottaa irtorullan ukolta yhä kuulemma lähes huvittavan hienovaraisesti mutta onneksi tyyli on vapaa ja ainakaan ei tarvitse arpoa onko tyyppi liian röyhkeä työskentelijä. Nyt Suppis on myös oppinut, että minä liikun keskilinjalla eikä enää yritä palata lähetyspaikalle rullaa tuodessaan. Näytöille lähtee hyvin ja seuraavaksi pitää alkaa harjoitella kaikkia yllätyksiä niihin: nykäyksiä, minun kaatumisiani ja muita vastaavia. Muutamissa viimeisimmissä treeneissä Susulla on ollut myös suorapalkkoja siellä täällä ja suureksi yllätyksekseni ilmaisukuvio ei ole kärsinyt ollenkaan niiden takia. On tosi hyvä juttu, että niitäkin voi nyt käyttää huoletta ja siten saada harjoituksiin vaihtelevuutta. Seuraavaksi on aika ottaa kiintorulla metsään, mutta en usko siitä tulevan sen suurempaa ongelmaa. Umpipiiloja (myös tyhjiä) meillä on ollut aika lailla joka viikko.

Palkkoina on ollut edelliskesien tapaan ruokaa ja välillä pallo myös muilla kuin vikalla maalimiehellä. Susu on kyllä reipastunut hurjasti, koska nykyään se lähtee leikkimään rennosti jopa vierailla ukoilla ilman, että minä olen lähellä. Vaikka haku lajivalintana ei silloin aikoinaan ehkä ollut se helpoin Susun kaltaiselle ujolle hännystelijälle ja minun kaltaiselleni pk-keltanokalle, olen koko ajan tyytyväisempi, että emme ole luopuneet haun treenaamisesta. Se on tehnyt Susulle todella hyvää – hitaasti mutta varmasti aussiesta on koko ajan tullut itsenäisempi ja rohkeampi työskentelijä ja jaksan vakaasti uskoa, että kaikki tämäntyyppiset harrastukset tukevat myös arkea. Mielestäni kaikkien arkatassujen kanssa kannattaa edes kokeilla lähteä ahdistavista agihalleista ja tokokentiltä metsään tekemään yhdessä jotakin koiralle luontaista – oli se sitten hakua, jäljestystä tai ihan mitä hyvänsä. Jotakin, jossa koira saa käyttää nenäänsä ja siten rentoutua sekä oivaltaa pystyvänsä vaikka mihin. Monet arat ovat sitten toki myös paukkuarkoja, joten pk-lajien treenaaminen on siltä kannalta "hyödytöntä", mutta vaikka meidänkin kohdalla nyt paukut osoittautuisivat liian suureksi haasteeksi, en silti yhtään kadu kaikkia niitä metsissä hyttysten syötävinä vietettyjä tunteja. Ja Suppilo varmasti vielä vähemmän!

Pian täytyy käydä testaamassa laukausten tilanne. En ole vielä varma, kuinka pitkäjänteisesti jaksan alkaa siedättää Susua niihin, jos se reagoi niihin yhtään vahvemmin. Olen vähän pessimistinen totuttamisen suhteen, koska kokeissa olot ovat muutenkin haastavat: pitkä raskas koepäivä, ei palkkaa, vieras ympäristö ja niin edelleen. Ei mahdotonta varmastikaan, mutta iso homma! Mutta en tosiaan yhtään tiedä, miten Susu tätä nykyä reagoi paukkuihin, joten ei hutkita ennen kuin tutkitaan.

Esineruutua olemme myös tehneet ja viime talven päivittäiset etsintähumputtelut Vallilan puistoissa ovat tuottaneet tulosta niin, että Susulla on nenä mallikkaasti auki ja se etsii vaikka kuinka sinnikkäästi. Nyt vain paljon erilaisia vieraita esineitä!

Vepe

Vesipelastuksessa Susu on tehnyt vanhoja tuttuja soveltuvuuskokeen liikkeitä kerran viikossa Kaunislahdessa. Helppo ja hauska homma, tuumii aussie ja hinaa rantaan niin veneen kuin hukkuvankin sekä vie narun veneeseen hienosti. Pian pääsemme vihdoin ja viimein viralliseen kokeeseenkin, pitäkää peukkuja pystyssä! Luulen, että vepeilyt saattavat meidän osaltamme olla aika lailla sitten tässä, koska Suppis on niin kovin pikkarainen. Olen ehkä vähän vainoharhainen, mutta pelkään sen loukkaavan itsensä voittajaluokan vaikeammissa liikeissä.

Toko

Tokoja olemme tehneet viikottain useaan otteeseen eri porukoissa. Olen sortunut treenaamaan muutaman kerran ilman suunnitelmaa ja se on tunnetusti tie tokotuhoon, joten tästä eteenpäin lupaan ja vannon jälleen kirjata kaiken ylös ennen kuin lähden huitomaan kentälle. Suurimpia haasteita tällä hetkellä ovat varmaankin metalli ja kaukot – kaikki muu on oikeastaan jo suhteellisen hyvällä mallilla. Suureksi ilokseni Susu on ollut myös äärimmäisen hiljainen viime treenit eli olisiko mahdollista, että se on alkanut oppia jotakin? Voiko olla totta, että treenaaminen tuottaa tulosta? Kas, yllättävää ;) Totta puhuen välillä ollut sen verran epätoivoinen olo ääntelyn suhteen, että ihan oikeasti jokainen hiljainen treeni antaa mittaamattoman määrän tsemppiä eteenpäin. Vielä me sinne kokeisiin pääsemme! Tämän asian suhteen en aio luovuttaa, koska niin paljon aikaa ja eritoten kärsivällisyyttä on ladattu tähän pirun piippailupulmaan. Jo hipihiljainen BH-koe oli lohduttava juttu, vaikka toko onkin ääntelyn suhteen paljon vaikeampi laji meille.

Paimennus

Laitetaan nyt tämäkin tähän, vaikka enemmänkin taitaa jäädä kokeiluksi meidän osaltamme. Pari viikkoa sitten kävimme Kiteellä aussiekasvattaja Pian luona paimentamassa. Susu teki välillä ihan hyvin, minä odotusten mukaisesti en Heh. Lisäksi Susu säikkyi maatilan paukahduksia sen verran, että luikki pariin kertaan aitauksesta karkuun. Oli kuitenkin tosi mielenkiintoista päästä käymään Pialla ja etenkin Viian ankkapaimennus oli nastaa katsottavaa, vaikka ei meistä kahdesta taida paimentyttöä ja -koiraa tullakaan.

Sellaista! Paljon on tullut puuhasteltua kaikenlaista. Välillä mietin, onko kaksi treeniä päivässä liikaa, mutta toisaalta Susulla on aina myös täyslepopäiviä ja loppujen lopuksi kunkin koiran osalta itse treeni on aina tosi lyhyt. Me ihmiset siellä hakupiiloissa kökimme puoli iltaa tai hiki hatussa pumppaamme veneitä vepeilyä varten... Lisäksi koiralla riittää intoa ja paloa tehdä yhdessä hommia, mikä on kai kuitenkin paras mittari. Aktiivijakson jälkeen jaksaa sitten taas malttaa pitkän pakkastalven kaupunkioloissa.

BH Patchcoat Sweet Dream

Viikko sitten melkein huvikseni soittelin josko tämänpäiväiseen BH-kokeeseen olisi jollakin ihmeen tuurilla ollut vielä aussienmentävä kolo. Kokeeseen olikin paljon tilaa, joten ei siinä sitten muu auttanut kuin tänään hankkiutua kentälle koiran paperit kourassa. Kaaviota kävelin vielä koepaikalla ja yritin painaa 50-käänny-10-juokse-hidasta-15-15-15-mantraa mieleeni parhaani mukaan. Lopulta muistin kaavion onneksi ilman ongelmia! Muuten en juuri koetta panikoinut, koska tiesin, että Susu kyllä osaa. On osannut jo ainakin kolme vuotta, mutta kun joku on vähän laiska ilmoittautumaan... Vähän tosin jännitin kaupunkiosuuden häiriökoiraosuuksia, mutta sitten vain ajattelin, että jos koira ei pysy hallinnassa yhteiskuntakelpoisesti niin jo nyt on kumma. On tässä sen verran yhdessä kaikkea tahkottu Lisäksi en ole aiemmin halunnut viedä nuorta herkkistä tekemään pitkiä kaavioita, kun ei meillä ole maasto kuitenkaan ollut valmis. Nyt tänä vuonna viimein BH-tunnuksella saattaa toivottavasti olla jotakin todellista käyttöäkin, jos hyvin käy.

BH-koiria oli kolme, joten homma pyöritettiin niin, että yksi koirakko aina huilasi ja kaksi muuta tekivät. Meille sattui paras mahdollinen vaihtoehto, kun kerrankin arpaonni suosi ja nostin kakkosen suoritusnumeroksi – Susu meni ensin paikallaoloon, sitten oli virittelyhuili ja viimeisenä varsinainen tottisosuus. Alun ilmoittautuminen suurten ja mahtavien suojelukoirien välissä sujui ongelmitta ja muutenkin koko kokeen kaikki meni niin kuin pitääkin eli jokainen teki hienosti oman työnsä. Olen kyllä niin kiitollinen siitä, että meillä jokaisessa tokokokeessa ja nyt tässä BH-kokeessa on ollut seurana erinomaisesti hallinnassa olevia kilpakumppaneita. Tuntuu, että nykyään on ihan tuurista kiinni, tuleeko sieltä toinen koira niskaan vai ei.

Tuomarina kokeessa toimi Tita Poikonen, joka oli todella mukava, asiallinen ja tasapuolisen tarkka kaikille. Paikallaolosta Susu sai erinomaisen. Se oli maannut rauhallisesti ja nousi täpäkästi takaisin perusasentoon. Remmiseuruu oli erittäin hyvä, vapaana seuruu hyvä, istuminen erittäin hyvä ja luoksetulo maahanmenon yhteydessä samoin erittäin hyvä. Olin tyytyväinen Suppilon työskentelyyn, vaikka sillä erityisesti vapaana seuruun aikana välillä kontakti vähän rakoili ja käännökset kärsivät. Paikka pysyi kuitenkin hyvin ja olin erityisen iloinen siitä, että joka ikiseen liikkeeseen Suppis lähti yhtä hyvällä asenteella sekä tsemppasi aina uudelleen. Se ei ehkä vain ole kyllin tottunut työskentelemään noin pitkään ja pitkäveteisiä kaavioita, koska periaatteessa sen motivaatio kyllä säilyi loppuun saakka. On kuitenkin koiralle kuin koiralle aika haasteellista työskennellä katkeamatta viisi minuuttia tuollaista teknistä tarkkaa työtä. Lisäksi se ei äännellyt yhtään! Jee! Mietiskelin, että olisiko tottikseen syytä lähteä hakemaan lisää virettä, mutta todennäköisesti Susun päänuppi ei ainakaan vielä riitä siihen – se alkaa heti vuotaa piippaamalla. Luulen, että tuollaisella pikkusievällä mutta tarkalla suorittamisella voi kuitenkin pärjätä pk-puolellakin vallan mainiosti, jos ei mitään kauhean suuria tavoittele. Kontakti pitää vain saada kantamaan koko kaavion ajan ja henkilöryhmää kenties joskus treenatakin.



Kaupunkiosuus tehtiin samaisella kentällä. Oli lenkkeilijä, pyöräilijä, juuri käynnistetyn auton kuskin kanssa jutustelua, koiraohitus ja tolpassa pönötystä. Annoin Susun mennä aika vapaasti, mutta ohituksessa pyysin sitä seuraamaan ja tolppaan jätin sen käskyn alle. Kuulostelin piiloon, että se olisi vähän murissut ohittavalle sakemannille, mutta joko kuulin omiani tai se ei ollut iso juttu. Lisäksi paimen päksähti pari kertaa auton luona perusasennossa nakottaessaan, mutta kuski vain naureskeli, että sekin tahtoo jutella. Eihän Susu missään nimessä tuollaisissa tilanteissa aggressiivisuudesta reagoikaan, se vain purkaa heti haukahduksilla pientäkin jännitystä.



Vihdoinkin kaikkien osuuksien jälkeen Susun pk-kilpailukirjaan merkittiin ensimmäinen tulos ja sain (ostaa :D) BH-lätkän. Aluksi ajattelin, että no tämähän meni ihan ok ja kyllähän tämän nyt jo kuuluikin läpi mennä. Sitten muistin, että haloo pahvi, tämä ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Ei ollut itsestäänselvyys, että Susu ei paineistunut pahemmin siruntarkastuksesta. Ei ollut itsestäänselvyys, että se ei alkanut mörköillä paikallaolopaaluja. Ei liion ollut itsestäänselvyys, että se ei moukunut koko seuraamisten ajan tai lähtenyt litomaan, kun kaukana pamahti pakoputki. Suppilo oli maailman reippain omppupeppu! Puikkonokka, piparminttusilmä, minulle ihan paras palveluskoira.