Yksitoista

Iitu haastoi vastaamaan yhteentoista kysymykseen (Miksi näissä on muuten aina juuri yksitoista? Pariton, just-yli-kympin, paljon yytä, yh!)



1. Mitä muita rotuja harkitsit?

Tätä nyt ei tavallaan ole mitenkään erityisen hilpeää paljastaa näin julkisesti, mutta en ole varsinaisesti koskaan edes halunnut aussieta tai erityisesti suunnitellut sellaisen ottoa. Silloin muutama vuosi takaperin olisin ehdottomasti halunnut pitkäkarvaisen pyreneittenpaimenkoiran, mutta nyt jälkikäteen olen ihan tyytyväinen, että muu perhe äänesti aussieta ja kompromissiratkaisuna suostuin. En tosin edelleenkään pidä aussiesta rotuna mitenkään muita rotuja enempää tai koe sitä omaksi rodukseni, mutta Suppis on ollut varsin opettavainen ja ennen kaikkea monipuolinen ensimmäinen "oikea" harrastuskoira.

2. Mainitse 3-5 tärkeintä koiraurheiluvarustettasi.

Apua, tämä on tosi vaikea! Ehkä treeniliivi, pallo ja naksutin? Toisaalta ilman noita kaikkia kolmea pärjää mainiosti eivätkä ne ole aina treeneissä mukana. Ehkä kiintorulla, pk-liivit ja kengät voisivat olla sellaiset välttämättömät.

3. Mikä on koirasi lempitemppu?

Susu ei ihan hirmuista määrää osaa hupitemppuja, mutta ainakin kuplien puhaltelusta veteen se tykkää.

4. Suunnitteletko treenit kuinka tarkasti etukäteen? Jos, niin miten?

Tokossa olen yrittänyt opetella suunnittelemaan treenit joka kerta, koska kirjoitettu suunnitelma auttaa itseäni todella paljon keskittymään oikeisiin asioihin ja vältyn "no otan vielä yhden toiston -- ja yhden -- ja yhden --" -kierteeltä. Kun paperipalassa lukee, että kolme, niin neljättä ei sitten myöskään tule. Raapustan siis pikkulapulle esim.

1. paikallaolo
2. palkatta + liikkuroituna: juoksutarkastus, seuruu (sattumanvaraisia käskytyksiä), siirtymä luoksetulotörpöille, hiljaisesta maahanmenosta palkka
3. metalli: sivulla häiriöheilutteluja+liikkurointia, nosto x 2, kokonainen x 1, vauhtinouto x 1
luoksari: loppuosan maltti, vauhti x 1

Haussa yritän miettiä aina jonkin yhden jutun, mihin keskityn treenissä, mutta koska milloinkaan ei oikein etukäteen tiedä, millainen maasto on tai miten tuulee, niin suunnitelmat elävät.

5. Mitä lempinimiä koirallasi on?

Suppilo tietty! Suppis, Supi ja Suppe. Sitten siitä vähän luovempi johdannainen on Putte (ja siitä sitten luontevasti Possu ja Possukka). Lisäksi Hiiri nro 1 (Viiru on partion kakkospartneri).



6. Koirasi lempi-ihmiset?

Suppilo on fanaattisen uskollinen laumasielu, mutta oman perheen ulkopuolelta Miimi on ihan ykkönen.

7. Miten lämmittelet koirasi urheilusuoritusta varten?

Lasketaankohan meidän nykyisiä treenejä urheilusuorituksiksi? Jos oikein huolellinen tahtoisi olla, niin varmaan tokotreenejäkin varten olisi toivottavaa tehdä ainakin lyhyt verkka etenkin, jos koira sattuu olemaan pomppupallon perässä ninjailevaa tyyppiä... Usein onneksi tulee kuitenkin edes käveltyä matka treenikentälle. Hakumetsässä Susu liikkuu sen verran maltillisesti ja tasaisesti, että en yleensä lämmittele sitä. Agilityssä (plus nykyään pk-esteitä treenatessa) verkattiin puolen tunnin hölkkäspurttitemppuhyppely kasvavalla tempolla.

8. Mikä on asia, mitä koirattomat eniten ihmettelevät sinusta ja koirastasi?

Hmm. Tätä pitäisi varmaankin kysyä niiltä koirattomilta. En yleensä hirveästi puhu Sususta ei-koirakavereille saati satunnaisille tutuille ja naamakirjassakin jaan koirajutut vain koirakavereille. Ilmeisesti ratkaisu on ihan hyvä, koska kun kysyin tähän kysymykseen näkemystä siskoltani, niin hän vastasi "kaikkea." Ehkä siis parempi, että eivät tiedä tämän enempiä koko hullutuksesta...

muokkaus: Kysyin yhdeltä hyvältä kaveriltani asiaa, ja hän sanoi, että ehkä ihmeellisintä on se, miten hyvin kaksi niin erilaista voi ymmärtää toisiaan niin hyvin. Myönnän, että odotin lähinnä "miten käsittämättömän paljon yhteen yksiöön voi mahtua niin paljon koirankarvaa?" -settiä ;)

9. Ihanin asia, mikä koirastasi on sanottu?

Helppo, tänään ratikassa joukko humalaisia risti Susun maailman kauneimmaksi koiraksi! No ei, ei se ehkä ollut se hehkein hetki vuosien aikana. Luettuani tämän kysymyksen istuin pitkään hiljaa ja yritin miettiä menneitä vuosia, mutta sitten vähän epäröiden tajusin, että en taida muistaa mitään yksittäistä ihanaa kommenttia. Kaikki mieleenpainuvimmat kehut ja kauniit sanat on ehkä sanottu aina minulle ja Susulle yhdessä tiiminä, mikä toisaalta kuvaa kenties parhaiten sitä, millainen koira Susu on. Suppilossa ei ole sellaista kaikille tuikkivaa säihkettä ja viehkeyttä – se on pikkuruinen vakava harmaavarpunen, jonka päätehtävä on elää, hengittää ja palvella minua ja palloa. Yksinään se ei ole mitään. Silloin se säikkyy, räjähtelee ja häslää eikä sellainen negatiivisten reaktioiden rätinä viehätä ketään. Mutta onneksi Suppilon ei tarvitse selvitä tästä maailmasta yksikseen ja mitä vahvemmin paino sen omilta tassuilta on siirtynyt minulle, sitä enemmän niitä ihania asioita meille on sanottu ja sitten toisaalta taas Susua kehuttu adjektiiveilla, joihin liittyy olennaisesti yhdessä tekeminen. Kuuliainen, hallinnassa oleva, hyvä leikkijä. Tämä on kuitenkin ehkä ollut juuri se asia, minkä takia minun oli vaikea oppia arvostamaan Susun hyviä puolia ja vahvuuksia – ne kun ovat aina olleet sellaisia asioita, jotka tulevat lähinnä tutuissa ja turvallisissa oloissa esiin ja jotka toisaalta eivät välttämättä ole lähtökohtaisesti niitä kaikkein arvostetuimpia mutta ensisijaisen tärkeitä sen kannalta, että Susun reaktioita on pystynyt hillitsemään ja sitä on pystynyt tukemaan – epäitsenäisyys, nöyryys, herkkyys. Mutta jos tätä kysymystä saa vähän peukaloida, niin ehkä kaikkein ihanimpia asioita ovat olleet ne, kun Sususta vain lukeneet tai kuulleet ihmiset ovat sitten sen nähdessään sanoneet, että ei siitä arvaisi että se saattaisi olla vaikkapa pelokas.

10. Kumpi säikähtää ensin, sinä vai koirasi?

Koira! Kun Susu huomaa kaiken koko ajan ja etenkin nuorena reagoi salamana ennen puolikasta ajatustakaan, on minun sitten vastaavasti pitänyt opetella ihan puurokorvaksi ja lappusilmäksi. Alkoi naurattaa tässä jokin aika sitten, kun kävelin kavereideni kanssa kaupungilla ja yhtäkkiä jostakin takaa kuului kaamea räsähdys mutta minä en edes vilkaissut, että mitä tapahtui. On niin vahvasti jäänyt älä katso tukahduta uteliaisuutesi chillaa kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan -nauha päälle, että se alkaa näköjään huolestuttavasti levitä koirattomaankin arkeen

11. Onnellisin hetkesi koirasi kanssa?

Ehkä ne ovat niitä pieniä väläyksiä arjessa, kun katson iloista Susua ja ymmärrän, kuinka onnellinen olen siitä. Kuinka hirmuisen tärkeä se on minulle ja kuinka se on aina vierellä. Etenkin Mörkön kuoleman jälkeen se jotenkin korostui – olkoon kuinka klisee tahansa, mutta kyllä koiran pehmoiseen turkkiin on aika hyvä itkeä. Lisäksi aina, kun Susu tekee omasta mielestään jotakin toooosi jännää (kuten kurkkaa sadevesikaivoon) ja sitten katsoo minua sellaisella "näiksä mitä mä just tein enks olluki urhee? :DD::D" -ilmeellä tulee huippuhyvä mieli. Konkreettinen yksittäinen hetki oli varmaankin eräissä tämän kesän hakutreeneissä, kun lähes täydellisen (kyllä, niitäkin näköjään tapahtuu kerran neljässä vuodessa!) radan jälkeen vein koiran autolle ja se oli ihan puikulana onnesta ja niin olin kyllä minäkin   Kaikki kisa- ja treenionnistumiset tuovat aina superfiiliksen mutta ehkä sen suurimman onnen löytäminen ihan tavallisesta arjesta on ollut viime vuosien aikana avartavinta.

Vihdoin voittajia!

Minulla on maailman paras koira ♥

Paikallaolo 10
Tunnistusnouto 8
Kaukokäskyt 8,5
Liikkeestä istuminen 9
Seuraaminen 9
Luoksetulo 6
Metallinouto 7
Hyppynouto 9
Ruutu 9
Kokonaisvaikutus 10

pisteet yhteensä 271, VOI1, sij. 1./4

Tämä oli meille niin paljon enemmän kuin tulos tokokokeesta. Se oli työvoitto, todiste siitä, että yhdessä me pystymme. Kiitos periksiantamattomuudesta, osoitus siitä, että kaikki paitsi pyöröovista hiihtäminen ihan oikeasti saattaa olla mahdollista. Susu ei tehnyt tänään kaikkea virheettömästi saati täydellisesti, mutta se oli iloinen, yritti loppuun saakka eikä välittänyt ympäröivästä maailmasta lainkaan. Tunnarissa sitä hermostutti ja se tarkisti rivin piinaavan monta kertaa, metallia se mulkoili kuin ilmestystä ulkoavaruudesta ja luoksetulossa se meinasi jumittua ekan stopin jälkeen – mutta se ei silti antanut periksi! Kaikki Suppiloa yhtään enemmän tuntevat tietävät, kuinka se ja sana periksiantamattomuus tai itseluottamus samassa lauseessa ovat lähinnä hauska vitsi, mutta tänään niin ei ehkä ollut.

Kaksi vuotta sitten tilanne tuntui lannistavalta, koska koin, että en milloinkaan tule saamaan liikkeitä teknisesti niin varmoiksi, että Susu valitsisi aktiivisen toimimisen lannistumiseen valumisen sijaan – että se pahassa paikassa ei vain putkiaivona passivoituisi perusasentoon piippaamaan. Tai että minun kehuni milloinkaan voisivat vakuuttaa koiran hermostuttavassakin tilanteessa siitä, että se teki kaiken just niin kuin kuului eikä maailma ihan oikeasti milloinkaan kaadu päällemme. Tänään ruutu oli viimeinen liike ja pitkästä palkattomasta rupeamasta huolimatta Susu juoksi sinne yhtä innoissaan kuin jos se olisi tehty ensimmäisenä. Ei oltu muuten koskaan aloitettu tunnarilla tai muutenkaan tehty liikkeitä noin sekalaisessa järjestyksessä, mutta selvästi jo voittajassa tuollaisia miksejä voi tulla vastaan. Inkan kanssa lähinnä naureskeltiin meitä ennen olleita EVL-koiria katsellessamme, että mitäköhän siitä tulisi jos meidänkin pitäisi tehdä noin nurinkurisessa järjestyksessä... Niinpä

Jos olen täysin rehellinen, en jaksanut uskoa, että työnteko aina oli sen arvoista. Olisi ollut helppoa nöyrtyä ja jättää Susun kanssa sen kummempi tavoitteellinen harrastaminen sikseen, mutta jotenkin en tahtonut luovuttaa. Enkä tahdo vieläkään! Kesti pitkään, että opin olemaan Suppilon kanssa ja että ymmärsin muutamia olennaisia asioita, mutta nyt onneksi tuntuu, että positiiviset jutut ruokkivat toisiaan ja että olemme oikealla tiellä. Hirmuisesti riittää vielä tehtävää niin teknisesti, virejuttujen kuin ihan yleisestikin luottamuksen suhteen mutta tämä oli kuitenkin tosi hyvä tsemppaus ja henkinen helpotus tähän väliin. Nyt on hyvä fiilis! Suuren suuret kiitokset kaikille meitä auttaneille ja meidän kanssa treenanneille!

Valon pisaroita vasten pimeää

Lämmin kiitos kaikille osanotoista ja kauniista sanoista.

Pahojen ajatusten harhautukseksi matkasimme tiistaina Ojankoon HSKHn tokon kisaharkkaan. Susu pääsi melkein lennosta tekemään paikallaolon EVL-koirien kanssa, mutta kiireestä huolimatta se makasi tosi rauhallisesti eikä herpaantunut häiriökävelyistäkään. Perusasentoon koira nousi tosi nihkeästi – nostoja maasta pitää siis treeneissä joskus tehdä eikä vain luottaa siihen, että sieltä se varmasti pomppaa käskystä pystyyn. Yksilöliikkeiden jälkeen menimme vielä häiriökoiraksi AVO-luokkalaisten seuraksi ja taas Suppis oli oikein nätisti ilman mitään etutassujen siirtelyitä tai vastaavia. Yksilöliikkeistä päätin jättää ruudun ja istumisen pois ja kerrankin keskittyä meille vaikeampiin juttuihin sekä palkata vähän tiuhemmin kuin viime kerralla. En tiedä, johtuiko juuri niistä ensimmäisten liikkeiden ylläripalkoista, mutta Susu piippasi liikkeiden aluissa selvästi enemmän kuin esimerkiksi edellisessä kisaharkassa kuukausi sitten. Työskennellessään se on onneksi hiljaa, mutta virittelyissä ja liikkeen alkua perusasennossa odotellessa niitä vinkuja tulee. Äh. No, treeniä vain!

1. seuraaminen – yllätyspalkkasin noin puolivälissä, vasemmalle askelissa oma rintamasuunta kääntyi liikaa, täyskäännös vasemmalle oli kökkö ja rikkoi muuten siistiä kokonaisuutta, vasemmalle ja oikealle käännökset hienot, tiivis ja kiva kontakti
2. luoksetulo – stopista "tuomari" heitti yllärinä pallon koiran taakse, odottaminen hyvä, lähti tosi kivalla vauhdilla mutta pysähtyi myös hyvin!
3. hyppynouto – meni hyvällä vauhdilla ja innoissaan, tarttui vähän hitaasti mutta tosi siististi (viime kisaharkkaan suuri edistys, silloin vieras kapula oli nii-in ällö), kiva vauhti takaisin ja tiivis palautus, vapautin suoraan eteentulosta ilman loppuperusasentoa
4. metallinouto – monta virhettä yhteen liikkeeseen mahtuu? monta! varasti (!!) liikkurin käskystä, pyöritti nokallaan, nosti hitaasti, toi ravilla (olin ajatellut vauhtipalkata palautuksesta mutta tästä räpellyksestä ei vain voinut palkata)
5. tunnistusnouto – meni Susuksi hurjaa vauhtia kapuloille, haisteli vähän rauhattomasti ja oman nostettuaan tiputti sen vielä ja tarkisti loput, nosti oman ja palautti sitten ravilla
6. kaukokäskyt – i-s-m-s-i-m, tähän kaikki maailman positiiviset adjektiivit: ainoastaan s-m ei ollut puhdas, muuten Susu teki ihan käsittämättömän hienosti

Yleisesti kommentoitiin, että tosi hyvä kokonaisuus ja yhteistyö – Susu on kehässä minun kanssani eikä sitä siellä kiinnosta mikään muu. Kehääntuloa kehuttiin erityisesti. Oma tuntuma koiraan ei ollut tällä kertaa niin hyvä, mutta se johtui varmaan ihan vain alavireisyydestäni, jota en kyllä millään taikatempulla saa Susulta piilotettua. Muutenkin huomaan todella selvästi sen, kuinka vahvasti Susu reagoi suruuni – se ei ole ollenkaan niin rento ja hupaisa kuin on nyt koko syksyn ollut. Se tottelee hitaammin, ei kirmaile lenkillä juurikaan ja eilen hipsi vain jalkoihin pöydän alle makaamaan, kun kaverini pyysi sitä luokseen rapsutettavaksi. Olin jo eilen ärähtämässä Susulle ulkona, kun kutsun kuultuaan se kipsutteli vähän tahmaisesti vierelleni mutta sitten hoksasin, että se yrittää vain rauhoitella, ei tosiaankaan ole tottelematon. Se tästä vielä puuttuisi, että alkaisin simputtaa sitä.

Kieltämättä kisaharkasta pysäkille kävellessämme mietin, mitä ihmeen järkeä tässäkin taas mahtoi olla. Oli pilkkopimeää, taivaalta viuhui tihkusadetta ja seuraava bussi tulisi yli puolen tunnin kuluttua. Sitten tajusin, että kyllä tässä on järkeä, kyllä sitä vain oli hyvinkin paljon. Ihan jokaisessa Susun kanssani viettämässä hetkessä on järkeä, koska niitä ei anneta rajattomasti, niitä ei tilata tiskiltä loputtomasti. Jonain päivänä se ei enää ole vierelläni ja silloin toivon, että olisin viettänyt sen kanssa enemmän aikaa – vaikka sitten sukat likomärkinä keskellä tummaa Vantaata. Tuskin itsekään tajuan, kuinka paljon Susu minulle merkitsee ja miten en ehkä aina olisi selvinnyt suuressa maailmassa ilman sitä.

Heippa Topi

Topi 4.10.2002 - 7.10.2013

Minulla ei ole sanoja, on vain valtava ikävä. Hei hei Topi. Kiitos kaikesta, olit maailman paras ensimmäinen koira. Universumin höntein ja toheloin. Ihana. Kaikkein kaunein ja kuvauksellisin. Ilman sinua minä en olisi minä.





Yksi on enää lapsuuteni laumasta jäljellä. En ymmärrä, mihin vuodet ovat menneet. Kun vajaa vuosi sitten kirjoitin, etten osaa uskoa mihinkään lohduttavaan ajatukseen sateenkaarisillasta tai vastaavasta, nyt tilanne on erilainen. Minä haluan uskoa, minun täytyy uskoa. Edes yrittää. Suru viiltää sydänlihasta halki ja minä tarvitsen jotakin, joka auttaa sitä pysymään koossa. Jotakin, ihan mitä vain, vaikka sitten lapsellisen lohdullisia ajatuksia lisähapeksi, täyttämään ahdistavan onttoa oloa. Etsin eilen hetken mielijohteesta kirjahyllystä Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielen ja voi kuinka tahdon taas uskoa kuolemanjälkeiseen Nangijalaan, jossa kaikki on jälleen hyvin ja sydämen täyttää rohkeus.

Ole reipas, Topsukka. Urhea Mörkö meni edeltä ja odottaa sinua jättitassulla viuhuttaen. Kerro pikku-leijonamielelle paljon terveisiä mutta älä anna sen varastaa aina kaikkia luita ja etuilla joka kohdassa. Pian te molemmat olette taas vahvoja, terveitä ja valmiita uusiin seikkailuihin. Lupaan että teitä ei enää milloinkaan satu tai pelota ja etten ikinä unohda teitä. Nyt on kaikki hyvin.

Koivet kuntoon

Terveisiä sairastuvalta! Tosin vain minun osaltani – Susu tahtoisi varmaankin lähettää kummastelevat "miks toi yks vaan töllää telkkaa ja juo teetä eikä leiki MUN kaa??" -arvelut. Suppis on kyllä ehkä maailman kiltein ja vaivattomin kaveri, koska se ei yhtään mukise muutamasta tylsästä päivästä, vaan keskittyy täysillä toimimaan lämmittävänä karvatyynynä kainalossa. Huh! Onneksi sentään Susu on suppilonokasta pikkuvarpaisiin saakka täysin kunnossa, mikä vielä vahvistui tänään, kun oloni oli jo sen verran parempi, että selvisimme visiitille osteopaatti Jerry Ketolalle.

Olen vähän vainoharhainen. Siis ihan vähän vain. No okei, aika paljon. Mörkön myöhäisen diagnoosin jälkeen sitä vain jotenkin tajusi, kuinka äärettömän vaikeaa on tulkita koiran vointia. Jos ei hetkeen hoksaa, että koira kärsii polttavista hermosärkyvihlaisuista, miten sitä milloinkaan pystyy havaitsemaan pienemmistä lihasjumituksista johtuvat kolotukset saati sitten vaikkapa kroonisen nivelkivun? Tiedän, että on täysin turhaa jatkuvasti miettiä, mahtaako koira olla kipuinen, koska hyvää vauhtia alkaa nähdä oireita ja epänormaaleja asioita vähän siellä sun täällä eikä murehtimisella loppujen lopuksi pääse mihinkään. Susu on röntgenkuvattu, se on käynyt säännöllisesti fysioterapeutilla, se on todella taspainoinen, liioittelematon sekä fiksu liikkuja ja mikä tärkeintä, se loikkii, laukkaa ja leikkii vaivattomasti – eikö se riitä? Noo, pessimisti kuitenkin aina varautuu pahimpaan   Ihan varmuuden varalta vain.

Suppilosta osteopaatilla oli aika jännää, mutta melko hyvin se malttoi pötkötellä hoitopöydällä. Pientä kireyttä oli rintarangan alaosassa ja lannealueella sekä kauttaaltaan oikea puoli oli jäykempi, mutta kokonaisuudessaan koira on oikein hyvässä kunnossa. Edes tyypillisiä tokokoiran vasemman puolen jumeja ei ollut. Pikkuruista Susua luultiin taas bortsuksi ja Jerry sanoikin, että sirous on varmasti hyvä juttu ja edesauttaa kunnossa pysymistä, vaikka rasitusta tuleekin enemmän. Erilaisten harrastusten myötä Suppis saa monipuolista liikuntaa eli laaja lajivalikoima ei ainakaan tee hallaa. Samalla vauhdilla vain jatkossakin!

Olen perustellut agilityn lopettamista useammallakin syyllä – itseäni ei huvita, jää enemmän aikaa muille lajeille, en jaksa kantaa esteitä (joo... tämä viimeistään kuvaa tekosyi   perustelujen laatua), treenaaminen on kallista, halleille on pitkä matka, en osaa ohjata... Ja niin edelleen ja niin edelleen. Painavin syy on kuitenkin se, että jotenkin kuvittelen agilityn rasittavan Susua liikaa. Se on niin pieni ja tappijalkainen eikä jotenkin ollenkaan luontainen radalla liikkuja. Jotenkin tekee vain kauhean pahaa hyppyyttää sitä maksirimoilla. En edes tiedä miksi. Todennäköisesti kammoan vain niin syvästi sitä, että muutaman vuoden kuluttua koiran selässä on muutoksia tai muuta vastaavaa ja siinä vaiheessa syyllisyys romahtaa niskaan. Tavallaan tuntuu ihan höntiltä, koska onhan tämä vähän naurettavaa eikä muuten sovi ollenkaan ajatuksiini koiranpidosta – eletään täysillä niin kauan kuin elettävää riittää. Mörkökin sai sairauksistaan huolimatta aina mennä, juosta ja touhuta miten tahtoi ja se kyllä elikin kaikki seitsemän vuottaan tuli huiskuhännän alla. Mutta toisaalta jos me pärjäämme ilman agilityä eikä se ole lempilajini, miksi sitä tekisi? Susu ei kuitenkaan tästä päätöksestä kärsi, kun meillä on monta muutakin lajia treenattavana. Höhpöh hölmö on ihmisen mieli.

Parit tokot vielä lyhyesti. Torstaina pääsimme pitkästä aikaa (vuosiin?) kunnon ryhmätreeneihin, kun eläinlääkiksen ohjattu kisatokoporukka kokoontui ensimmäistä kertaa. Hyödyllistä tehdä kaikkea pientä kunnon koirahäiriössä! Treeniin täyskäännökset. Loppuun Suppis teki vielä vauhtinoudon Indyn painavalla kapulalla, jonka keskiosa oli juuttinarua, ja liikkuroidun tunnarin. Lauantaina tehtiin kiva treeni Inkan ja Sätkän kanssa Messarilla. Susu teki luovan kokeenomaisen palkatta: juoksutarkastus, ruutu, ruudussa kaukot, ruudusta luoksetulo, vapautus tunnarikapuloille, palautus, metalli ja vauhtipalautuksesta pallopalkka. Ei kyllä yhtään vire laskenut, vaikka ei tullut liioin palkkaa tai vapautuksiakaan. Toisessa setissä sitten liikkeiden välejä ja kisapalkkauksia, tosi hyvin Susu jo ilahtuu kehuista ja odottaa lelua. Treeniin tunnarin nätti pito. Sunnuntaina jatkettiin Messarilla bortsuseurassa, kun Tiia ja Ruuti tulivat Espoosta treeniseuraksi. Susu teki paikkaistumista, luoksetuloa, vierasta metallia, häiriöseuruuta ja kaukoja. Hyvin meni, kiitos vielä seurasta!