Katu päättyy aurinkoon

Paljon on taas tapahtunut. On ollut ASCA-agilitykisoja, hurjasti hakua, kaukojunnausta, paukkusiedätystä, on eksytty vieraisiin mäkimaastoihin (eloonjäämisestämme kiitän vain ja ainoastaan omenaluuria, köpelösti olisi muuten käynyt) ja ihan vain lomailtukin silloin tällöin. Tämä puuhakas kesä on tehnyt tosi hyvää rikkonaisen kevään jälkeen ja yhä useammin olen huomannut olevani lähes hölmön kiitollinen siitä, että minulla on Susu. Pian palaamme takaisin Helsinkiin ja edessä on jälleen hieman toisenlaisia haasteita meille molemmille. Vaikka aikamoinen haaste tämä koko elämä taitaa olla ja hyvä niin – "alamme edistyä – asiat menevät hitaammin huonoiksi" kuvaa vain yhä niin nerokkaasti millaista tämä meidän koiraharrastus todellisuudessa on... On sitä tässä kaikenlaista vuosien varrella tullut toilailtua.

Erityisen hyvin muistan erään tottiskoulutuksen kolmen vuoden takaa. Silloin Susu oli kaikelle liikkuvalle ja liikkumattomallekin pöhisevä ailahteleva aikapommi emmekä päässeet metriä kentällä eteenpäin ilman, etteikö koiran olisi tarvinnut hyökätä ympäröivää maailmaa vastaan. Fyysisesti välillämme oli vain parin metrin nahkaremmi, mutta henkisesti lanka oli pahasti palasina. Koulutuksen jälkeen itkin, itkin ja itkin – miksi kaikki on näin vaikeaa? Miten olen epäonnistunut näin pahasti? Miksi en pysty suojelemaan koiraani?

Viimeisen viikon aikana olen itkenyt taas, mutta aivan eri syystä ja mainittakoon myös, että en yleisesti ole kovin herkkä pillittämään. Vuosien takaisia tapahtumia muistellessani ymmärsin, kuinka paljon olemme muuttuneet. Reilu viikko sitten tokokoulutuksessa vuoroa odottellessamme Susu nokkasi minulle suppilopusun ja kiepahti selälleen jalkoihini. Koko illan aikana sen häntä ei noussut varoitussirpille tai huulet rypistyneet muuten kuin Marille osoitettuun aussie griniin. "Kiva koira ja todella hyvin hallinnassa", kommentoi kouluttaja. Mitä, sanottiinko meille juuri noin? Kerroin hänelle, kuinka on ollut aika, jolloin vieraskoulutuksiin osallistuminen oli hankalaa, koska koira pelkäsi kentän sivustalla ollutta yleisöä niin, että vain paniikissa kynsi syliini tai liimautui perusasentoon. Notkahduksia on toki yhä mutta yhä useammin Suppis on kuin ajatus ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen kaikki tehty työ tuntuu sen arvoiselta ja olen iloinen siitä, ettemme ole luovuttaneet.



Kuitenkin jos voisin peruuttaa kolme aurinkokierrosta takaisin, en oikein osaisi nimetä montaakaan asiaa, jotka tekisin toisin. Sellaisia pikkujuttuja on kyllä paljon, mutta jos nyt mietitään suurempia linjoja, menee juttu jo kinkkisemmäksi. Susu sosiaalistettiin todella huolella, sen kanssa tehtiin paljon kaikkea, mentiin kaikissa mahdollisissa paikoissa, kysyttiin neuvoja, pidettiin säännöistä kiinni, rakennettiin tekniikkapohjia, leikittiin, naksuteltiin, oltiin positiivisia ja iloisia. Koen, että loppujen lopuksi ainoa, joka meitä on vienyt eteenpäin, on yksinkertaisesti ollut aika. Yhteen hioutuminen, hallinnan paraneminen, harrastukset ja ihan vain hengailu. Oivallus siitä, että tuo onkin muuten aika huippusuppilo ihan sellaisenaan kuin se on. Miksi murehtisin ja märehtisin sitä, että kaikki kotimme lattiat on jouduttu vuoraamaan räikeillä rumilla räsymatoilla, jotta Susu uskaltaisi liikkua sisällä – sillä mitä minä itseni ja koirani sättimisellä saavuttaisin? Alan varovasti olla sitä mieltä, että vaikka on tärkeää tunnistaa ja myöntää kipukohdat, niin ehkä vielä tärkeämpää on uskaltaa arvostaa positiivisia puolia – olivat ne sitten kuinka naurettavan pienen tuntuisia tahansa. Ei täällä mitään ihmeitä tehdä ja olenkin yhä pahasti epämukavuusalueellani joka kerta kirjoittaessani minkäänlaisia hehkutusjuttuja, mutta yritän kovasti opetella sitäkin taitoa, vaikka aina pelkäänkin jonkun vain hörähtelevän niille. Olen kuitenkin edes salaa iloinen joka kerta, kun näen Susun tyytyväisenä napsimassa palkkanamujaan vieraalla maalimiehellä, kun tokotreenien aikaan jossakin kaukana pamahtaa mutta koira ei reagoi, kun kaverini tulevat kylään ja Susu änkeää heidän silitettäväkseen. Kun se ei räjähdä, vaikka naapurin koira ryntää kulman takaa, tai kun se saa hippahepulin tungettuaan siistin sievän nassunsa uhkarohkeasti kuraojaan. Me ollaan vain vaadittu aikaa, rentoutta ja tuhansia toistoja – joku toinen olisi ehkä selvinnyt tähän vähemmällä, mutta koska me olemme me ja tämä on meidän elämämme, ei sillä oikeastaan kai edes ole väliä.

Viime maanantain hakutreeneissä teimme haastavassa mäkimaastossa koemaisen harjoituksen, jossa minä en tiennyt ollenkaan maalimiesten sijaintia. Susu teki koko radan suorat, vauhdikkaat pistot, into vain lisääntyi tyhjä tyhjältä ja se käytti nenäänsä loistavasti. Tuli kehuja ja samoin olo, että tämän takia olemme treenanneet kaikki nämä kesät. Siellä se meni korvat tötteröllä, omppupeppuinen koirani, jonka napanuora ei aikoinaan katkennut vaikka maalimies olisi hihkunut viiden wuban ja kokonaisen nakkipaketin kanssa kolmessakympissä. Koirani, joka on kärsinyt hakuradalla varmaan kaikki maailman erheet ja töppäilyt, joita ohjaaja voi tehdä... En vain osaa kuvailla sitä tunnetta, joka onnistuneista hakutreeneistä tulee. Siellä, jos jossakin, me olemme yhdessä. Se on meidän juttu. Se on varmaankin se sama fiilis, jonka moni saa täydellisestä nollaradasta agilityssä tai paimenessa koiran kanssa. No – jotta ei liikaa pääsisi pilvitunnelmiin, niin on tässä seuraavissa treeneissä sitten myös rymistelty kunnolla takaisin alaskin, mutta kunhan nyt joskus ja jouluna onnistuu niin hyvin menee tässä osoitteessa   Kaikki pieni on loppujen lopuksi aika suurta koirien kanssa.

Kun sanat loppuvat – Mörkön muistovideo

Ensin kaikki sen edestä ja silti kokonaan nyt takana

Viime viikkoina olen alkanut oivaltaa, että Mörkö on tosiaan poissa. Että en ikinä enää saa pitää sitä sylissäni, en ikinä tuntea sen hassuja karvatassuja hyppimässä jalkojani vasten, en ikinä enää herää siihen kun se kirputtaa hiuksiani. Maailmassa, joka tarjoaa meille tavallisesti pelkkiä mahdollisuuksia, vapauksia ja valintoja, on niin vaikea tottua käyttämään sanaparia ei ikinä tosissaan. Ikuisuus on vieras ja hallitsematon käsite, se valuu sormien välistä valtoimenaan, ulottuu päättymättömiin joka suuntaan. Minun on niin vaikea ymmärtää, että vasta äsken Mörkö oli tässä ja nyt se on ikuisuuden poissa.




Mörkö laittoi minut itkemään ja nauramaan, kyseenalaistamaan ja nöyrtymään. Vihaamaan, suremaan ja lannistumaan. En vieläkään pysty ymmärtämään, kuinka pienessä eläimessä saattoi olla niin paljon henkistä kapasiteettia. Se oli ihan oikeasti älykäs, aivan eri tavalla kuin kukaan muista koiristamme. En tiedä, onko ainoastaan lapsellista uskoa, että Mörkö oli hyvin erityinen koira, mutta ehkä se ei olekaan oleellista. Minun elämääni ja ajatuksiani se muutti suuresti ja se, jos mikä, on suuri saavutus puolikkaan vaahtosammuttimen kokoiselta tyypiltä. Sellaisen täytyy olla hyvin spesiaali ja merkittävä.

En ole kertaakaan katunut lopetuspäätöstä, en edes puolikkaassa ajatuksessa, en ennen joulukuun 28. päivää enkä liioin sen jälkeen. Silti tuntuu välillä kierolla tavalla irvokkaalta, kuinka tavallaan vapaaehtoisesti päästin jotakin niin minulle tärkeää menemään – vaikka tiedän, että kyse ei ollut minun tahdostani tai halustani, vaan puhtaasti siitä, mikä oli eettisesti oikein. Mörkö vain antoi aina kaiken ja tuntuu, että lähtiessään se vastaavasti otti kaiken. Lohduttomina hetkinä pelkkä menettäminen täyttää mielen, mutta todellisuudessa pikkukoira jätti jälkeensä vähintään yhtä paljon kuin vei mukanaan. Kun minulla on jokin vaikea asia edessäni, huomaan ajattelevani, että mitä Mörkö olisi samassa tilanteessa tehnyt. Se on hassua, melko outoakin kai – miettiä nyt, miten kuollut koira olisi toiminut, mutta juuri niin kummallinen otus se oli. Se opetti minulle korvaamattoman paljon sinnikkyydestä ja päättäväisyydestä, loputtomasta itseluottamuksesta, eikä esimerkiksi kiitokseni pikkukoiralle opiskelupaikkapostauksessa ollut vain kivalta kuulostavaa kaunistelua.



Joulukuun 2012 loppu oli kylmä ja luminen. Lopetuspäivää seuranneena lauantaina päätin lähteä äidin kanssa agihallille seuraamaan agilitykoulutusta, vaikka se oli pelkkää jatkuvaa kyyneliä vastaan taistelemista. Jo silloin aika vääristyi ilkikurisesti – vasta äsken muttei enää ikinä, eilen ja samalla tuhat surun vihlaisua sitten. Kuitenkin kun sinä iltana kahlasimme polvenkorkuisessa hangessa Pärnävaaran huipulle ja käytän siitä kirjoittaessani monikon ensimmäistä, en tarkoita vain minua ja Susua. Muistan, kuinka istuin lumessa pimeydessä keskellä ei mitään ja selitin Susulle ääneen, miten Mörköä olisi kismittänyt moinen vaivalloinen hankireippailu. Kuinka sillä olisi ollut sinioranssi Hurtan mantteli yllään, kuinka se olisi heti yrittänyt tunkea purilaisnenänsä namitaskuuni, kuinka se olisi tsih-tsuh-tuhissut tuohtuneena, kuinka sen siimahäntä olisi naputtanut yli 180 asteen rataa toppavaatetta vasten puolelta toiselle nap-nap-nap. Miten se olisi nostanut etutassunsa polvilleni ja antanut kutittavan pusun. Minusta tuntuu, että se oli siinä, se ihan oikeasti oli. Kun suljen silmät, näen sen. Missä vain, milloin vain.

Ehkä samalla tavalla, kuin se on ikuisesti poissa, on se myös ikuisesti läsnä. Haamuhaukkuna korvissani, mielikuvituskäpälinä polvillani. Ja mikä tärkeintä – jatkuvasti väkevänä muistutuksena mielessäni siitä, että on suurinta rohkeutta uskaltaa nähdä maailma mahdollisuuksina siitä huolimatta, että tietää kaiken kääntyvän aikanaan vääjämättä ikuisuuteen. Toivon, että jonakin päivänä olen yhtä urhea kuin pieni ystäväni oli.




Vaan kuinka kipeän suuri voi ikävä ollakaan. Jos vain vielä kerran saisin pikkukoiran syliini istumaan, tyynyni viereen tuhisemaan, vierelleni temppuja tekemään. Yhden ainoan kerran. Viime päivinä olen katsonut vanhoja videoita ja itkenyt sydänverta – en niinkään pelkästään siksi, että suru viiltää liian pahasti, vaan siksi, että Mörkö on filmeissä niin iloinen, niin iloinen. Minä olin pieni ja osaamaton, kun Mörkö tuli mutta nyt kun katson videoita jälkikäteen, näen miten onnellinen koira Mörkö oli. Sillä oli hyvä elämä, ihan oikeasti oli. En olisi voinut tehdä enempää. Minun täytyy ymmärtää se tai elän ikuisessa itsesyytöksessä. Minä rakastin leijonamieltäni yli kaiken enkä oikein edes tiedä, mitä kyyneleeni väkevimmin tihkuvat – anteeksipyyntöä, kiitollisuutta, syyllisyyttä, yksinäisyyttä, katkeruutta vai iloisia muistoja. Mörkö oli vain niin mahdottoman hieno pieni koira enkä usko, että tulen tapaamaan toista samanlaista elämäni aikana.




Anteeksi. Kahdeksan kirjaimen ketju, jolla on mittaamaton voima – mutta vain meille ihmisille. Koirille se on aina vain sana muiden joukossa ja siksi vaaditaan myös tekoja. Sairaaksi jalostetut koiramme vaativat. Me olemme niille velkaa enemmän kuin nykyisen vääristyneen käsityksen terveydestä ja normaaliudesta. Yhdenkään tulisielun ei tarvitsisi tulla lukituksi ihmisten turhamaisiin, epäeettisiin ja tahallisesti sairaisiin raameihin. Olen jo viikkoja yrittänyt keksiä tähän tekstiin jotakin lohdullista lopetusta, mutta joka kerta fyysinen tukahduttavan paha olo valtaa minut. Tilanne vain tuntuu niin lohduttomalta – onko umpikujasta poispääsyä, vaikka kuinka olisi optimisti?

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla

Eilen vanhaan malliin kävelimme Linnunlahden kentälle. Susu teki ehkä noin 70 cm korkeaa pk-estettä, kiintorullailmaisuja ja eteenmenon. Kaikki sujui loistavasti ja maltoin lopettaa onnistuneisiin suorituksiin. Pitäisi aina pitää mielessä, että ei se määrä vaan se laatu – tai sitten molemmat mutta siinä usein jo liiaksi haastetta ;) Tänään ajoin Pärnävaaralle tekemään nopsat tottikset: vauhtinoutoja, lyhyet seuruut ja eteenmeno. Suppis oli ihan liekeissä ja alkaa jo ehdollistua tottisvihjeisiin sekä kenttään ainakin sen perusteella, että sitä sai melkein potkia edestä seuruussa... Ei haittaa! Kunhan ei piippaa ja saan erotettua tokon ja tottiksen toisistaan riittävän hyvin.

Kesä on kiva Ja aivot on vissiin luvallista jättää narikkaan näin lomalla (ainakin jos Viirulta asiaa kysytään...):

Hui kauhistus!

Vihdoin ja viimein saimme aikaiseksi käydä ampumassa Susulle. Viime kerrasta oli varmaankin jo pari kesää aikaa ja jopa luulen, että paimen oli kuullut starttipistoolin viimeksi luonnetestissä. Suppishan ei ole leimallisesti ikinä ollut laukausarka vaan sanana ääniherkkä kuvaa sitä paljon paremmin – kovat äkilliset paukut eivät ole sen pahimpia lamauttajia, vaan enemmänkin kaikki epämääräiset kolinat, räminät ja suhinat. Usein sen pelkäämiin ääniin liittyy myös jotakin muita jänniä juttuja kuten haastavia pintoja tai muuta vastaavaa. Esimerkiksi pikkukolaus, joka junassa ajaa sen parissa minuutissa pakokauhuun, ei varmasti aiheuttaisi yhtään mitään reaktiota tutussa lenkkimaastossa tai kesken korkeavireisen tokotreenin. Sitten viimeisen ampumakerran Susun äänihermoilut ovat kuitenkin pahentuneet jonkin verran, joten tarkoitus tänään oli lähinnä selvittää, missä mennään.

Meille kävi klassinen "älä tee ainakaan näin" -tapaus: emme ihan muistaneet, miten pistoolia käytettiinkään ja kun autolla selvittelimme mekanismia, pyssy sitten tietenkin pamahti ja Susu oli ihan parin metrin päässä mutustamassa mustikoita. Emme itse reagoineet ääneen ja kun Susu siinä vähän oli huolestuneena luimuillut ja pörrännyt, palautui se nopeasti itsekseen. Ihan oikeasti rehellisen paukkuarka koira kuten nuori Topi olisi tuossa tilanteessa reagoinut todella vahvasti ja varmaankin menettänyt toimintakykynsä, joten Supen reaktio oli oikein positiivinen juttu.

No – varsinainen suunnitelma oli, että lähden kävelemään Susun kanssa metsään ja äiti ampuu sitten jonkin matkan päästä kaksi laukausta. Ensimmäisen jälkeen koira jäi katsomaan äänen suuntaan häntä koipien välissä mutta hihkaisin sen mukaani ja se tuli. Toiseen se reagoi myös mutta Susu-mittarilla ei pahasti: hääräsi ympärilläni, tähyili säpsyen ja kyseli ohjeita. Jatkoin vain kävelemistä ja jonkin matkan päästä heitin tyypille nameja mättäälle nähdäkseni, miten toimintakykyinen se vielä oli. Hienosti malttoi nuuskutella ja syödä herkut, joten ei ollenkaan paha.

Testailun tulos oli siis oikeastaan juuri sellainen, kuin olin arvellutkin: Susu reagoi ikävämmin kuin aiemmin mutta ei mennyt paniikkiin tai menettänyt toimintakykyään sekä palautui nopeasti ilman sen kummempaa showta. Luulen, että tilanne on nyt kuitenkin tosi haavoittuvainen – ihan kauhean pitkä matka ei ole siihen, että paukuista tulee järkyttävä mörkö, mutta toisaalta jos nyt osaa toimia oikein, tottiksen laukaukset tulevat olemaan ainoastaan haaste eivätkä este. Ainoa kysymys nyt onkin, että mikä se oikea toiminta sitten mahtaisi ollakaan. En tiedä, minkä pitäisi olla tavoite: se, että koira suhtautuu laukauksiin täysin neutraalisti vai se, että ne ovat sen mielestä hyvä juttu ja että se jopa nousisi niistä. Kumpaa yleensä tavoitellaan paukkupelkoisten kanssa? Nyt kai voisi ampua silloin tällöin lenkillä tai sitten silloin kun tehdään jotakin tosi hauskaa (leikitään). Tai jopa niin, että paukku > leikki alkaa. Toisaalta en haluaisi tehdä laukauksista liian isoa numeroa – ei sellaista ajatusta, että kun se kuuluu niin tapahtuu jotakin suurta ja ihmeellistä, oli se sitten kuinka iloinen tapahtuma tahansa.


Topista on tullut vanha, mutta maailman kaunein se on yhä

Tämä on vaikeaa! Yleensä koirien kanssa voi huoletta yrittää ja erehtyä eikä mitään kamalaa tapahdu, mutta nyt tekee helposti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos hutiloi miten sattuu. Pelko on niin vahva tunne, että sitä ei ole sitten ihan helppo peitota, jos se pääsee vallalle. Topia silloin aikoinaan totutimme laukauksiin namiruudun ja Mörkön avulla, mutta en näe, että se on Susun kanssa sopiva saati tarpeellinen keino. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin vielä mennä tottiskentälle ja kylmän viileästi vain ampua kahdesti kesken seuruukaavion – siinä näkisi tilanteen parhaiten. Vaan sitten jos käykin ikävästi ja koira siinä vetääkin täyden pakokauhun päälle, niin voi yhden kammokerran jälkeen olla aikamoinen työmaa edessä. Ääks. Nyt täytyy kysellä viisaammilta ja kokeneemmilta paljon neuvoja. Jos jollakulla on vinkkejä, mielipiteitä tai kokemuksia, kertokaa ihmeessä! Ovat enemmän kuin tarpeen.