Kun puolet on satua

Onko tosiaan yli puolitoista vuotta siitä, kun edellinen ote Suppilon elämästä on kirjattu ylös? On siitä.



Jos nyt järjestettäisiin laiskojen ja saamattomien treenaajien nimenhuuto, minun pitäisi varmaankin nostaa molemmat kädet ja vielä toinen jalkakin ilmaan. En oikeasti tiedä, miksi näin on. Susu on nykyään tosi taitava, motivoitunut, innokas, sinnikäs, iloinen ja kaikin puolin mainio treenikaveri – miksi siis en treenaa?

Olin kahdeksanvuotias, kun Topi tuli meille. Mörkö ryntäsi kuvioihin muutamaa vuotta myöhemmin, sitten pian Susu. Yli kymmenen vuotta juoksin kaiken maailman riennoissa ja harrastin samaan aikaan varmaan ainakin viittä eri lajia – siis muun elämän ja tavoitteellisen urheiluharrastuksen lisäksi. Ehkä raja vain tulee jossakin vaiheessa vastaan. Nyt on otollinen hetki pyöritellä päätään ja tokaista, että niin vain se koira unohtuu nurkkaan pölyttymään, kun muu elämä muuttuu, paikkakunta vaihtuu ja muut asiat alkavat kiinnostaa. Ei nuorille pitäisi edes antaa koiraa, ainakaan aktiivista työturrea. Hassuinta tässä onkin se, että määrällisesti vietän Susun kanssa tällä hetkellä enemmän aikaa kuin milloinkaan aiemmin. Usein varmaan myös laadullisesti. Nuori Suppilo ja nuorempi Sirkku kyllä treenasivat ja juoksivat päät plussajalkoina treeneissä, mutta kiireiden pyörteissä siihen se aika ajoin jumahtikin. Silloin oli koiraelämä ja muu elämä, säntillisesti omissa bokseissaan.

Samalla tiedän, että on kyse myös siitä, että treenit ja koulutus ovat olleet todella tärkeitä tekijöitä siinä, että nyt voi rentoilla. Se, että voin ottaa Susun mukaan pääkaupungin keskustaan piknikille vieraiden ihmisten siliteltäväksi, ei ole ollut Suppilossa sisäänrakennettuna palasena. Tai edes se, että pitkät metsälenkit irti ovat rentouttavia ja mukavia meille molemmille ilman rakettireaktioita jokaiseen pikkujuttuun. Kumman helposti sitä vain alkaa pitää asioita itsestäänselvyyksinä, vaikka todellisuudessa lähes kaikki ovat opetettuja asioita. Ei ole montaakaan tilannetta, joissa Susu nykyään toimisi itselleen luontaisella tavalla – melkein kaikkeen sille on rakennettu korvaava, kaikkien elämän mukavammaksi tekevä toimintamalli.

Välillä mietin, voiko kukaan ymmärtää Susun merkitystä minulle mutta siinä se juju ehkä piileekin: siinä hetkessä, kun aloin pitää suppilonokkaa ja erityisesti meitä yhdessä uniikkina yksikkönä, meistä vasta oikeasti tuli sitä. Aina puhutaan siitä, kuinka koirasta ajan ja iän myötä tulee kuin ajatus. Kliseiden klisee, tiedetään. Kun kuitenkin näkee sen konkretisoituvan omassa arjessa jokaisessa hetkessä, jokaisessa vaihdetussa jäänsinisessä katseessa ja kaulalle painetussa kuonossa, tuntuu se aika hienolta. Hymähdän itselleni – hei, se on vain koira. Mutta miten tuo vain koira voikaan ymmärtää minua niin hyvin? Mistä se voi tietää? Kuljemme tunteja metsissä, pelloilla ja teillä. Missään vaiheessa en sano sanaakaan – minun ei yksinkertaisesti tarvitse. Susu on aina siellä missä pitää, omppupeppu hypähdellen ja välillä minua polvitaipeeseen nokkaisten. Silloin hymyilen sille ja se heilauttaa häntäänsä vastaukseksi – täällä ollaan. Se on aina siellä, ihan aina. Ilman Suppiloa olen varjoton. Siitä on oikeasti tullut sininen sielunpuolikkaani – vaikka enhän minä edes sieluun usko.

Kun Susu oli vasta pentu, muistan, kuinka äiti sanoi puoliksi kysyen, puoliksi todeten, että en taida olla varma pidänkö Sususta. Ja oli oikeassa, kuten äidit yleensä ovat. Mutta kuten äideillä on tapana myös tehdä, kysymystä seurasi viisaus. Ei se mitään, älä huoli – kun opit tuntemaan sen, opit myös rakastamaan. Ja niin kävi ja siitä totisesta pörröisestä pikkupennusta tuli suojelijani, lohduttajani, piristäjäni, kaikista rakkain paras ystäväni.



Vieläkö siellä ruudun toisella puolella on lukijoita? Ensi kerralla sitten lisää kuulumisia! Oletuksena, että aikajänne on hieman lyhyempi kuin 18 kuukautta.