Minä ja koirani

Kirjoitin tämän tekstin jo viime vuoden puolella, mutta jostain syystä se on jäänyt lojumaan luonnoksiin. Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä vaikeammin on muotoilla asioita ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi asti. Olen tätäkin aina silloin tällöin ohimennen lueskellut, mutta aina jättänyt julkaisematta – tunne siitä, etten ole ihan varma siitä, mitä yritän sanoa, häiritsee. Minua on muutenkin viime aikoina vaivannut vahvasti se, etten oikein pääse missään asioissa kunnollisiin johtopäätöksiin tai mielipiteisiin. Tai uskalla päästä? Tuntuu, että mitä enemmän asioista oppii ja ehkä myös ymmärtää, miten monimutkaisia ne ovat, sitä vaikeampi on sanoa mitään ehdotonta saati yleispätevää mistään. Koko koiramaailmakin jalostusongelmineen tuntuu vähän hankalasti hahmotettavalta hötöltä, josta ei oikein tunnu saavan otetta. No – olkoon nämä sitten hajanaisia ajatuksia, jos ei muuta.

Sususta on tullut aikuinen. Minä luotan siihen ja se luottaa minuun. Ennen ajattelin, että luotettava koira on sellainen, jonka remmin voi vipata kenelle tahansa ja sen käytöksen puolesta ei tarvitse pelätä. Että luottamus on sitä, että koira ei satavarmasti tee puolikkaalle banaanikärpäsellekään pahaa tai reagoi sen kummemmin yllättäviin ärsykkeisiin. Nykyään olen eri mieltä – luottamus on jotakin ihan muuta. Minun ja Susun välinen luottamus on sitä, että se tuntee minut ja minä tunnen sen. Luotan siihen, että se käyttäytyy tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa, eikä se tarkoita läheskään aina tasaista, nättiä tai huoletonta. Susu taas luottaa siihen, että minä tiedän ja toimin sen mukaan enkä siten vie sitä tilanteisiin, joissa se ei selviä. Kun Susu oli nuorempi, suurimmat lohduttomuuden ja kädettömyyden tunteet syntyivät ehkä juuri siitä, että koin minkäänlaisen luottamuksen syntymisen olevan mahdotonta. Ei Sususta koskaan tule sitä perusturrea, jonka omat tassut kantavat ja reaktiot vaikuttavat loogisilta – miten siihen voi siis koskaan pystyä luottamaan? Joskus se räjähti, joskus ei. Joskus se panikoi, joskus ei. Ja jos minä en luota siihen, miten sekään ikinä voisi luottaa minuun? Ei mitenkään, tietenkään.

Nyt ajattelen, että luottamus rakentuu tietoon, jota taas ei saa, ellei oikeasti vietä koiran kanssa aikaa ja koe sen kanssa erilaisia asioita. Tieto auttaa rajaamaan koiralle hallinnan avulla alueen, jonka sisällä sillä on turvallista ja jonka sisällä sen reaktiot pysyvät kasassa. Hallinta halutaan usein nähdä negatiivisena asiana, joka rajoittaa koiraa huonossa mielessä: se typistää oma-aloitteisuutta, tukahduttaa yrittämisen ja latistaa tunnelman. Viime vuosina olen alkanut nähdä asian lähes päinvastoin ja koen, että nimenomaan hallinta raivaa Susulle turvaympyrän, jonka sisältä esteet on poistettu. Ei sillä ole hyvä olo holtittomana, joka suuntaan räsähtelevänä sinkona. Ei arjessa mutta ei myöskään harrastuksissa. Tämä on ollut vaikea asia hyväksyä, koska minusta esimerkiksi tottis on hienointa, kun koko ajan on fiilis siitä, että koira ehkä lähtee käsistä – Susun sellainen mielentila kuitenkin vain tönäisee epävarmaksi. Agilitykoiralle sopivalle hulluuden kaistalle ajaminen samoin suistaa Suppiksen raiteiltaan huonolla tavalla: ulospäin se saattaa näyttää riemukkaalta ja raisulta, mutta silmistä näkee, että sisällä horjuu.

Moneen vuoteen en oikein tiennyt, millainen Susu on. Koiraihmiset yleisesti ottaen rakastavat koiriensa analysointia ja määrittelyä – on tarkat ja usein melko mustavalkoisetkin termit kuvaamaan eläimen luonnetta. Tämä on pehmeä, tuo kova. Mutta onko asia niin yksinkertainen? Usein, kun minulta kysytään, millainen Susu on, en oikein tiedä, mitä vastaisin – arka mutta, ääniherkkä mutta, pehmeä mutta, seurallinen mutta, terävä mutta... Se mutta on aina siellä ja uskon, että niin se tulee aina olemaankin. Se on juuri se asia, minkä elämä tuo ja ennen kaikkea se asia, joka rakentuu rangaksi luottamukselle. Viiden vuoden aikana olen oppinut juuri Susun mutat ja se varmaan myös minun. Ne mutat tekevät Sususta Susun ja erottavat sen adjektiivilitaniasta blogitekstissä – sillä sitähän se ei ole. Enää se ei liioin ole opinnäytetyö tai projekti, vaan ennen kaikkea se on koira. Se riittää. Se on tietyllä tapaa todella vapauttava oivallus monessa mielessä.