Minä ja koirani

Kirjoitin tämän tekstin jo viime vuoden puolella, mutta jostain syystä se on jäänyt lojumaan luonnoksiin. Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä vaikeammin on muotoilla asioita ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi asti. Olen tätäkin aina silloin tällöin ohimennen lueskellut, mutta aina jättänyt julkaisematta – tunne siitä, etten ole ihan varma siitä, mitä yritän sanoa, häiritsee. Minua on muutenkin viime aikoina vaivannut vahvasti se, etten oikein pääse missään asioissa kunnollisiin johtopäätöksiin tai mielipiteisiin. Tai uskalla päästä? Tuntuu, että mitä enemmän asioista oppii ja ehkä myös ymmärtää, miten monimutkaisia ne ovat, sitä vaikeampi on sanoa mitään ehdotonta saati yleispätevää mistään. Koko koiramaailmakin jalostusongelmineen tuntuu vähän hankalasti hahmotettavalta hötöltä, josta ei oikein tunnu saavan otetta. No – olkoon nämä sitten hajanaisia ajatuksia, jos ei muuta.

Sususta on tullut aikuinen. Minä luotan siihen ja se luottaa minuun. Ennen ajattelin, että luotettava koira on sellainen, jonka remmin voi vipata kenelle tahansa ja sen käytöksen puolesta ei tarvitse pelätä. Että luottamus on sitä, että koira ei satavarmasti tee puolikkaalle banaanikärpäsellekään pahaa tai reagoi sen kummemmin yllättäviin ärsykkeisiin. Nykyään olen eri mieltä – luottamus on jotakin ihan muuta. Minun ja Susun välinen luottamus on sitä, että se tuntee minut ja minä tunnen sen. Luotan siihen, että se käyttäytyy tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa, eikä se tarkoita läheskään aina tasaista, nättiä tai huoletonta. Susu taas luottaa siihen, että minä tiedän ja toimin sen mukaan enkä siten vie sitä tilanteisiin, joissa se ei selviä. Kun Susu oli nuorempi, suurimmat lohduttomuuden ja kädettömyyden tunteet syntyivät ehkä juuri siitä, että koin minkäänlaisen luottamuksen syntymisen olevan mahdotonta. Ei Sususta koskaan tule sitä perusturrea, jonka omat tassut kantavat ja reaktiot vaikuttavat loogisilta – miten siihen voi siis koskaan pystyä luottamaan? Joskus se räjähti, joskus ei. Joskus se panikoi, joskus ei. Ja jos minä en luota siihen, miten sekään ikinä voisi luottaa minuun? Ei mitenkään, tietenkään.

Nyt ajattelen, että luottamus rakentuu tietoon, jota taas ei saa, ellei oikeasti vietä koiran kanssa aikaa ja koe sen kanssa erilaisia asioita. Tieto auttaa rajaamaan koiralle hallinnan avulla alueen, jonka sisällä sillä on turvallista ja jonka sisällä sen reaktiot pysyvät kasassa. Hallinta halutaan usein nähdä negatiivisena asiana, joka rajoittaa koiraa huonossa mielessä: se typistää oma-aloitteisuutta, tukahduttaa yrittämisen ja latistaa tunnelman. Viime vuosina olen alkanut nähdä asian lähes päinvastoin ja koen, että nimenomaan hallinta raivaa Susulle turvaympyrän, jonka sisältä esteet on poistettu. Ei sillä ole hyvä olo holtittomana, joka suuntaan räsähtelevänä sinkona. Ei arjessa mutta ei myöskään harrastuksissa. Tämä on ollut vaikea asia hyväksyä, koska minusta esimerkiksi tottis on hienointa, kun koko ajan on fiilis siitä, että koira ehkä lähtee käsistä – Susun sellainen mielentila kuitenkin vain tönäisee epävarmaksi. Agilitykoiralle sopivalle hulluuden kaistalle ajaminen samoin suistaa Suppiksen raiteiltaan huonolla tavalla: ulospäin se saattaa näyttää riemukkaalta ja raisulta, mutta silmistä näkee, että sisällä horjuu.

Moneen vuoteen en oikein tiennyt, millainen Susu on. Koiraihmiset yleisesti ottaen rakastavat koiriensa analysointia ja määrittelyä – on tarkat ja usein melko mustavalkoisetkin termit kuvaamaan eläimen luonnetta. Tämä on pehmeä, tuo kova. Mutta onko asia niin yksinkertainen? Usein, kun minulta kysytään, millainen Susu on, en oikein tiedä, mitä vastaisin – arka mutta, ääniherkkä mutta, pehmeä mutta, seurallinen mutta, terävä mutta... Se mutta on aina siellä ja uskon, että niin se tulee aina olemaankin. Se on juuri se asia, minkä elämä tuo ja ennen kaikkea se asia, joka rakentuu rangaksi luottamukselle. Viiden vuoden aikana olen oppinut juuri Susun mutat ja se varmaan myös minun. Ne mutat tekevät Sususta Susun ja erottavat sen adjektiivilitaniasta blogitekstissä – sillä sitähän se ei ole. Enää se ei liioin ole opinnäytetyö tai projekti, vaan ennen kaikkea se on koira. Se riittää. Se on tietyllä tapaa todella vapauttava oivallus monessa mielessä.

Kaikki hyvin

Edellisestä kirjoituksesta on kulunut melkein kolme kuukautta. Kun edellisen kerran olen avannut Bloggerin, minulla oli kipeä rassukkakoira, jolle olin jo kaivelemassa muistokirjoitusta valmiiksi. Ihan todella. Itkeskelin ja ajattelin, että tähän loppui sitten tämäkin tarina – sattumanvaraiseen mutta kohtalokkaaseen kompastumiseen yllättävään sairastumiseen. Susu oli aika apaattisen ja uupuneen oloinen, kipuili tulehtunutta korvaansa ja piileskeli sängyn alla. Helmikuun lopussa sille sitten aloitettiin Forthyron-lääke kilpirauhasen vajaatoimintaan sekä jatkettiin Canaural-tippaa korvavaivan helpottamiseksi. Kului pari viikkoa, minkä jälkeen korva kontrolloitiin. Se oli parantunut. Toiset pari viikkoa – kilppari- ja munuaisarvot kontrolloitiin. Ne olivat normaalit! Lopulta kaikki ongelmat siis todella ratkesivat sillä, että kilpirauhashormonien tasot saatiin palautettua lääkityksellä viiterajoihin. Ruokintaankaan ei tarvinnut tehdä muutoksia. Harvoin eläinlääkäriasemalta saa lähteä niin onnellisena kuin silloin maaliskuussa

On edelleen arvoitus, miksi Susulle on kehittynyt kilpirauhasen vajaatoiminta eikä sitä oikein mistään voi tietääkään. Ainoastaan se on lähes satavarmaa, että kyseessä on primäärinen hypotyreoosi eli hormonivaje johtuu itse kilpirauhasen tuhoutumisesta eikä esimerkiksi kasvaimesta hormonierityksiä säätelevässä aivolisäkkeessä. Vajaatoiminta ei parane ja vaatii elinikäisen lääkityksen, mutta koiran elämänlaatuun tai elinikään sairaus ei yleensä vaikuta. Hoitotasapaino tarkistetaan vuoden välein ja usein lääkeannosta joudutaan nostamaan aina välillä, jos oireet tekevät paluun. Nyt Susun lääkeannos ei ole kovin suuri, 150 mikrogrammaa Forthyronia aamuin illoin. Suppilo myös siirretään Ei jalostukseen eli EJ-rekisteriin, minkä jälkeen se saa jatkaa kisaamista Kennelliiton alaisissa kilpailuissa.

Mitä meille sitten tällä hetkellä kuuluu? Susu voi mainiosti ja on pirteä. Loppujen lopuksi sen aktiivisuustasossa ei oikeastaan tapahtunut huomattavaa muutosta lääkityksen aloittamisen jälkeen, vaan se on yhä sama kotioloissa perusrauhallinen itsensä. Tämä on ollut todella lohduttavaa huomata, sillä ehdin jo ajatella, että Suppis oli vajaatoiminnen vuoksi ollut lösähtänyt ja hidas ilman, että olin edes huomannut mitään. Luulen, että koiran matalavireisyys ennen diagnoosia johtui oikeastaan kokonaan kipeästä korvasta eikä niinkään kilppari- tai munuaisvaivoista. Tuskinpa vajaatoimintaa olisi vielä hetkeen löydettykään ilman sen aiheuttamaa sitkeää korvatulehduskierrettä.

Minulla alkaa olla ensimmäinen vuosi opintoja takana eli kai olen nyt sitten 1/6 eläinlääkäri ;) Vuosi on ollut todella mielenkiintoinen ja ajoittain aika kiireinenkin. Suppilokin on saanut osansa ja ollut koekoiruutena ties missä kummassa. Se on päässyt valepotilaaksi ylempien vuosikurssien käytännön kokeeseen, osallistumaan ryhmätöiden tekoon, viettämään sunnuntai-iltoja kampuksella mikroskopointisalissa ja vaikka mitä muuta. Muutenkin Susu on ollut tämän kevään jotenkin enemmän koirattomassa arjessani mukana – se on kyläillyt paljon kavereillani, ollut Kaisaniemessä piknikillä, suunnistamassa iltarasteilla, matkannut julkisilla ympäri pääkaupunkiseutua ja niin edelleen. Entäpä treenit? Täytyy myöntää, että ei mitenkään. Kun Susu sairasti, tipuin jotenkin rutiinista enkä ole saanut siitä vieläkään kiinni. Toisaalta olen ajatellut, että ehkä se ei toisaalta ole niin vakavaa ja että melkein tärkeämpää on ollut se, että Suppis on saanut olla tosi tiiviisti normaaleissa askareissa ja ajanvietoissa mukana. Myös lenkkikilometrejä on kertynyt satoja ja aina iltaisin suppilonokka nukkuu tyytyväisenä syvää väsynyttä unta.

Ihanaa, että Susu voi taas hyvin. Siitä on kasvanut niin hieno koira, jonka kanssa on mutkatonta elää ja olla melkein missä vain.

Odotus

Vihdoinkin jotakin päivitystä tilanteeseen! Kiitos tuhannesti kaikista viesteistä, kommenteista ja vinkeistä, niillä on oikeasti ihan valtavan suuri merkitys. Viikko sitten Susulta siis otettiin virtsanäyte neulalla, jotta munuaisten tilanteesta saataisiin ehkä jotakin lisätietoa, ja lisäksi korvaviljelyn tulos oli vielä tulematta. Meillä on eläinlääkäriin sellainen kilometrin matka, mutta koska Suppilon piti näytettä varten olla ollut pissaamatta ainakin neljä tuntia, kannoin koiran ratikkaan ja sieltä klinikalle, ettei se pääsisi sabotoimaan suunnitelmaa. Vähän huvittavalta tuntui ja Susukin ynisi närkästyneenä, mutta onneksi onnistui. Ja taas oli hyötyä siitä, että suppilonokka on niin pikkuinen aussie – viisitoista kiloa kiikuttaa paikasta toiseen vielä suhteellisen helposti.

Perjantaina lääkäri viimein soitti. Loppujen lopuksi oikein mitään sen kummempaa lisätietoa ei saatu, mutta ainakin jonkinlainen toimintasuunnitelma seuraavan kuukauden varalle. Korvasta ei löytynyt mitään ihmeellisyyksiä ja sen suhteen aloitetaan taas Canaural-tippa ja myös puhdistamista jatketaan. Virtsasta näkyvissä munuaisarvoissa ei ollut poikkeavuuksia, joten munuaisten suhteen ei ryhdytä mihinkään toimenpiteisiin. Toiveena on nyt siis lähinnä se, että kilpparilääkitys ratkaisisi muut ongelmat tai ainakin sitten nähdään, mitä jää jäljelle. Kahden viikon kuluttua kontrolloidaan korva ja neljän viikon päästä sitten kilppari ja munuaiset. Jos urea on yhä koholla, voidaan ultrata ja selvittää asiaa tarkemmin. Mahdollisia munuaissairauksia on lukuisia erilaisia. Kysyin lääkäriltä, onko tässä nyt akuutti kupsahtamisvaara mutta niin kuin jo oikeastaan tiesinkin, ei sitä voi millään tietää. Todennäköisesti ei, mutta mikään ei ole varmaa – ei voi oikein tehdä muuta kuin seurata koiran vointia ja peukuttaa sen puolesta, että kilppariongelmat olisivat jollain kummalla tavalla heilauttaneet myös munuaisarvoja.

Nyt siis vain odotetaan ja seurataan tilannetta. Ihmisen mieli on onneksi aika armollinen ja olen onnistunut ulkoistamaan tämän kaiken mielestäni ainakin suurimmaksi osaksi ajasta – puhdistan korvat, laitan tipat, rasvaan tulehtuneen tassun ja ravaan apteekeissa metsästämässä lääkkeitä jo aika rutiinilla. Mörkön sairastaessa ei niinkään ollut väliä, itkeskelinkö päivittäin ja murehdinko tulevaa jatkuvasti, mutta Susun kanssa asia on ihan erilainen. Kun minä olen huolissani ja onneton, sitä on myös Suppilo. On kuin peiliin katsoisi.

Mutta ei Susulle tapahdu mitään pahaa. Ei sille saa tapahtua.

Jos osaisit väistää yllätyshyökkäyksen

Alkuun hyviä uutisia: Susun virallinen selkälausunto tuli ja kaikki on siltä osin onneksi kunnossa. Huippua!



Sitten niihin huonompiin. Eläinlääkäristä soitettiin eilen lisää verikokeiden tuloksia. Kilpirauhasarvot ovat vinksallaan ja viittaavat selkeästi vajaatoimintaan, joka vaatii elinikäisen lääkityksen. Kyllä pääsi pitkä itku heti, kun oli punaista luuria painanut. Edes minun pessimistisinkään mieleni ei olisi osannut kauhukuvitella tällaista. Missä täällä oikein jaetaan niitä hyviä asioita? Miten tämä voi mennä näin? On ihan turhaa edes yrittää hapuilla vastauksia, mutta miksimiksimiksi-nauhaa on todella vaikea pysäyttää rullaamasta. Tämä on kuin toisinto muutaman vuoden takaisesta – koirallani on krooninen sairaus, jonka oireita en ollut edes osannut huomata ja huolestua niistä. Jotenkin kaikki usko ja toivo valahtivat nyt viimeistään jonnekin kauas. On vain niin voimaton ja syyllinen olo. Tuskin enää koskaan otan koiraa.

Nyt on onneksi vähän jo helpottanut, kun ehdin alkujärkytyksen jälkeen tutkia asiaa enemmän. Koirat vastaavat kilpirauhaslääkitykseen yleensä mainiosti eikä sairaus oikein lääkittynä välttämättä lyhennä potilaan elinikää ollenkaan. Jo lääkärin kanssa puhuessani muistelin, että tämä olisi juuri se poikkeuspulma, johon on haettavissa Kennelliitolta erikoislupaa kisata lääkityksestä huolimatta ja niin se olikin. Kisoihin pääseminen ei todellakaan ole ykkösprioriteetti mutta olisi valehtelua väittää, että olisi mukavaa patistaa viisivuotias taitava koira varhaiseläkkeelle. Jos jotakin muutakin positiivista voi tilanteesta etsiä, niin kilpparivaiva saattaa selittää ärhäkän korvatulehduksen. Munuaisongelmiin sillä ei kuulemma pitäisi olla yhteyttä, joten tämä tuli nyt lähinnä vain vielä lisäbonuksena muiden huolenaiheiden jatkoksi. Kunpa munuaisissa ei olisi mitään isompaa vikaa! Minä tietenkin olen ihan satavarma, että Suppiksella on jokin valtava kasvain tai laajempi autoimmuunitauti, joka romauttaa kaikki elimet yksitellen ja aiheuttaa tulehdustiloja sinne tänne, mutta jos nyt ei ihan siihen vielä mentäisi. 

Minun koirani, minun hienot rakkaat koirani, miksi juuri ne? Tekisi mieli heittäytyä lattialle parkumaan, että ei tätä voi tapahtua. Tuntuu vain niin käsittämättömältä, kun viiden täysin terveen vuoden jälkeen yhtäkkiä onkin kaikki pielessä. Suurimman osan ajasta ajattelen, että tässä on vain jokin iso virhe eikä todellisuudessa ole mitään hätää. Eihän sitä vielä tiedä, mitkä ovat seuraavat käänteet. Voi hassu herttainen Suppilo. Niin epäreilua. Vaan sellaista elämä vain joskus on.

Mustan pilven takana on aina toinen

Lääkärireissutarinat jatkuvat. Missä vaiheessa tästä(kin) blogista tuli sairaskertomus?

Tämänpäiväisellä käynnillä meni pieleen kaikki, mikä vain voi pieleen mennä. Korva oli taas ihan täynnä mömmöä. Siitä otettiin näyte viljeltäväksi – tuloksissa menee jonkin aikaa. Canaural-tippa lopetettiin nyt, koska se ei ole vaivaa nujertanut, mutta puhdistamista jatketaan tulosten saamiseen saakka. Kun Suppis viime kerralla nukutettiin huuhtelua varten, ajeltiin siltä myös karvat tassusta kanyylin takia ja parin viikon aikana se on päässyt nuolemaan kohtaa niin, että iho on mennyt vähän rikki. Sitä hoidetaan nyt sitten antibioottivoiteella, pesuilla ja lottovoittona aussie saa törttöillä kaulurin kanssa satelliittipäänä aina yksin ollessaan.

No – kunpa tässä olisikin ollut kaikki. Koska korvavaiva on ollut niin sitkeä ja kestänyt pitkään sekä koira ollut selvästi vaisu, päätettiin ottaa varmuuden varalta myös verikoe. Varmuuden varalta, niinpä niin. Susun munuaisten urea-arvo ei ollut viiterajoissa ollenkaan. Miten tämä on mahdollista? Ihan oikeasti miten tämä on mahdollista? Onko yksi terve koira liikaa vaadittu? Jotenkin kaikki se Mörkön sairastamiseen liittynyt suru valui samalla sekunnilla valtamereksi ympärille, olen kuullut nämä sanat jo aiemmin, olen kokenut tämän jo, nähnyt koko setin. Ei Susua, ei pientä hassua omppupeppua. Se ei saa olla sairas. Antaisin ihan mitä vain, että se saisi elää rennon, iloisen ja terveen loppuelämän – saisi vipeltää hassuja hepuleitaan lumihangessa, pomppia punaisen lempparipallon perässä, nukahtaa tyytyväisenä kuono kainalossani. Olla onnellinen suppilonenu. On niin lannistavan väärin, jos se on sairas. Anna tämän olla pelkkää pahaa painajaista.

Maanantaina Susu menee virtsanäytteen ottoon klinikalle, minkä jälkeen toivottavasti ollaan viisaampia. Tiedän turhankin hyvin, että kauhuskenaarioissa pyöriskely on täysin turhaa eikä se johda tässä vaiheessa yhtään mihinkään, mutta kyllä tämä aika lujaa löi. Samalla uskottelen kovaa tahtia itselleni, että eihän tällaista tapahdu ja oikeasti kaikki on todella hyvin.